lauantai 27. joulukuuta 2014

Riisipuuron aika

Näin joulun aikaan tulee helposti tunne, että on liian paksu perhoseksi. Monessakin mielessä...

...näin aikuisena ei osaa heittäytyä samalla tavalla huolettomaan fiilikseen kuin lapsena...

 ...piparitaikinaa menee suuhun huomaamatta - ja valmiita pipareita tulee napsittua pitkin iltaa (kun ne on tehty omasta taikinasta)...

...saati sitten kaikki joulupöydän herkut; pieniä paloja kutakin, mutta melkoinen annos loppupelissä...


Sisko Istanmäen romaanissa Liian paksu perhoseksi valmistetaan riisipuuroa. Päähenkilö Kaisu keittää sitä ison kattilan miehensä siskontytölle.

Tykkään itse riisipuurosta - myös muulloin kuin jouluna. Mutta parasta se on kaneli-sokerikerroksen kera, jouluaattoaamuna, heti joulurauhan julistuksen jälkeen. Kun koko aatto on vielä edessä.


Riisipuuro

1 rkl voita
2 dl vettä
2 dl riisiä
noin 1 litra kevyt- tai kulutusmaitoa
1 kanelitanko
suolaa
manteli
kanelia ja sokeria

Sulata voi isossa kattilassa. Lisää kiehuva vesi ja riisit. Keitä riisejä, kunnes neste on haihtunut.
Lisää maitoa hiljalleen. Sekoita koko ajan kattilan pohjaa myöten.
Lisää kanelitanko. Keitä puuroa hiljalleen noin 45 minuuttia.
Poista kanelitanko. Mausta suolalla.
Piilota puuroon manteli.
Tarjoa kanelin ja sokerin kera tai nauti sellaisenaan.

Ja näin joulunpyhien jälkeen riisipuuro maistuu yhä :) Mutta toisin kuin jouluaattona, sitä mennään sulattelemaan hiihtoladulle. Ettei pian huomaa oikeasti olevansa aivan liian paksu perhoseksi!


Leppoisaa joulunaikaa kaikille!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Liian paksu perhoseksi

"Sulla on ollut aika paljon murheellisia kirjoja siellä blogissa", tokaisi eräs ystäväni tässä äskettäin.

Myönnän, että olen lukenut tänä syksynä kirjoja, joissa on melko surullisia ihmiskohtaloita. Sattumalta.

Rakastan kierrellä hiljaisessa kirjastossa ja silmäillä pitkiä kirjarivejä. Napata sieltä kirjan, josta olen kuullut tai jota olen pitkään etsinyt. Mutta yhtä ihanaa on saada käsiiinsä kirja, josta ei ole vielä kuullutkaan, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta.

Äskettäin silmiini saattui Sisko Istanmäen kirja Liian paksu perhokseksi (Tammi, 1995). Muistan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1998. Olen nähnyt elokuvan osittain, mutta en muistanut sen juonta tarkalleen. Mutta muistin, että elokuvan pääosia näyttelivät Kaarina Hazard ja Mika Nuojua - ja että tapahtumien keskiönä toimiva kyläkauppa muistutti oman mökkikylämme kyläkauppaa.


Liian paksu perhoseksi kertoo Kaisusta, joka on aina ollut isokokoinen, muita tyttöjä ja yleensä poikiakin isompi. Hän kasvaa erilaisena - ja siitä muistutetaan hänelle koko ajan.

Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Kaisu muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Hän aloittaa kauppa-apulaisena pienessä Ruutinojan sekatavarakaupassa, jota pitää poikamies Erni.

Erni on pieni mies. Samalla tavalla kuin Kaisu, myös Erni on kokenut olevansa erilainen. Pienikokoinen mies.

Kokoerostaan huolimatta Kaisu ja Erni huomaavat pian tykkäävänsä toisistaan. Pian ollaan jo naimisissa.

Kaisu ei saa paketissa kuitenkaan pelkästään Erniä, vaan myös tämän näpistelevän äidin ja lellitellyn siskon Viivin. Nämä kaksi imevät Ernistä kaiken irti: Erni rakentaa heille kauniin huvilan, ostaa huonekalut ja vaatteet viiimeisen päälle, maksaa laskut.

Kaksikko ei kelpuuta Kaisua vertaisekseen. Kaisu saakin kohdata halveksuntaa, väheksyntää ja suoranaista kiusaamista.

Tämä siitäkin huolimatta, että Kaisu tekee lujasti töitä sekatavarakaupassa: puunaa, puhdistaa, karkottaa kärpäset ja torakat.

Kaisu meinaa jo pari kertaa jättää Ruutinojan, kun Erni asettuu siskonsa ja äitinsä puolelle, vaimoaan vastaan. Kina jatkuu päivästä ja vuodesta toiseen.

Samalla Kaisu joutuu hyväksymään sen, että hänen ja Ernin ahkeralla työllä hankkimat rahat kuluvat Ernin äidin ja sisaren hemmotteluun ja ylelliseen elämään. Kaisu saa vain haaveilla pihalla ränsistyvän makasiinin remontista.

Kaisu opettelee kuitenkin hillitsemään itsensä. Niin hyvin kuin pystyy. Aina hän ei vaan enää jaksa.

Etenkään silloin, kun Kaisu saa kuulla, ettei voi saada lasta. Pian sen jälkeen Ernin sisar Viivi tulee raskaaksi, yllättäen ja suunnittelematta.

Kirjassa selviydytään päivästä toiseen. Ei haaveilla eikä toteuteta unelmia. Eletään vain elämää sellaisena kuin se tulee vastaan.

Juuri siitä syystä kirja teki vaikutuksen. Suurien haaveiden ja saavutusten nykymaailmassa on hyvä välillä muistuttaa itseään, että toisille elämä on jatkuvaa pettymystä ja samanlaisia päiviä vuodesta toiseen. Niitä, joilla kyllä on orastavia haaveita, mutta ei ehkä uskallusta eikä aina mahdollisuuttakaan edes haaveilla, koska se olisi vain itsensä kiusaamista.

Istanmäki kuvaa hienosti myös erilaisuutta. Sitä, millaista on kasvaa ja elää erilaisena. Miltä tuntuu, kun asiasta muistutetaan jatkuvasti. Kun asialle nauretaan ja siitä lasketaan leikkiä.

Kirjan oppi on myös täyttä totta: kovasti työtä tekemällä unohtaa murheensa.

Melko helposti sitä kokee nykymaailmassa olevansa liian paksu perhoseksi. Ilman, että siitä edes jatkuvasti huomautetaan. Mutta silloin riittää, että yksikin ihminen näyttää, ettei sillä ole väliä.

Kaikkien ei tarvitse olla perhosia. Mutta kaikilla on yhtä suuri oikeus olla onnellinen. Sitä emme vaan aina muista tässä kateuden ja kilpailun maailmassa.


Kerran kun Erni palaa reissulta, hän katsoo Kaisua moittivasti.

- Sinusta on tullut niin synkkä. Ennen sinä olit niin innokas. Nyt sinä käveletkin raskaasti.

- Jos minä olen liian paksu perhoseksi, Kaisu sanoo.

Hän pakenee myymälästä, menee keskellä päivää sänkykamariin ja putoaa vuoteelle kuin säkki. Edes päiväpeitettä hän ei jaksa ottaa pois. Erni tulee perässä ja pyytää:

- Ole tässä ilossa minun mukanani. Ajattele nyt, näin iloinen asia.

Erni ojentaa kätensä, mutta Kaisu ei saa tartutuksi siihen. Hän kääntää selkänsä, mutta ajattelee: Minä yritän.

Illalla Kaisu ottaa myymälästä sideharsopakan ja alkaa ommella lapselle vaippoja. Viivin lapsi saisi oikeat vaipat."


Ja lupaan: seuraavaksi valitsen kirjan, jossa ei käsitellä murheellisia ihmiskohtaloita. Ehkä joudunkin lukemaan jotain, joka ei kerro todellisesta elämästä... )

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kuivahtaneet juustot käyttöön

Jääkaapissa kuivaa juustoa? Tuttu tunne :) Rakastan juustoja, ja jääkaapissani on lähes aina parmesaania. Yritän kuitenkin välttää liiallista juustojen napostelua, joten parmesaanikin ehtii usein vähän kuivahtaa...

Joskus jopa homehtua.


Bridget Jones: Elämäni sinkkuna -elokuvassa Bridget kaivaa jossain vaiheessa jääkaapistaan homehtuneen juuston. Mad about The Boy -kirjassa Bridget ahmii juustoraastetta suoraan pussista.

Päätinkin valmistaa pastaa, johon saa hyvin upotettua hieman enemmänkin kuivahtaneet juustot. Quattro formaggi on järkyttävän rasvainen, mutta herkullisen nopea ruoka.

Saa nauttia silloin tällöin - hyvällä omallatunnolla ja maukkaan viinin kera.

Quattro formaggi

4 annosta

400 g pastaa (tagliatelle tai penne)
2 dl ruokakermaa
2 rkl voita
60 g sinihomejuustoa
20 g valkohomejuustoa
100 g kermajuustoa tai gruyérejuustoa
mustapippuria
pecorinoa

Kuutioi juustot. Keitä pasta ohjeen mukaan.
Laita kerma ja voi kattilaan. Kuumenna lähes kiehumispisteeseen.
Lisää juustot seokseen. Sekoita, kunnes juustot ovat sulaneet.
Yhdistä pasta ja kastike.
Mausta mustapippurilla.
Ripottele pecorinoa pasta-annoksen päälle - reilusti.



torstai 4. joulukuuta 2014

Mad about The Boy

Kaiken tämän syksyisen hässäkän keskellä halusin lukea jotain kevyttä. Sain sopivasti käsiini ikisinkkuna aiemmin tunnetun Bridget Jonesin uusimman tarinan, Mad about The Boyn.



Olin jo ehtinyt ennalta tuomita Helen Fieldingin päätöksen jatkaa Bridgetin seikkailuja. Bridgethan oli jo epätoivon keskellä löytänyt Markin ja häntä oli kosittu - siihen tarinan olisi pitänyt jäädä!!!!!

No, nyt Fielding oli sitten päättänyt jättää Bridgetin leskeksi. Ajatus tuntui niin pahalta, että päätin ensin olla lukematta koko kirjaa.

Koska olin kuitenkin nauranut aiempia kirjoja lukiessani, päätin antaa uusimmalle mahdollisuuden. Uskottelin tosin ajoittain itselleni, että kirjan päähenkilö ei ollut sama kuin se Bridget Jones, joka pääsi onnellisesti naimisiin :)

Ja nauraa sain taas! Kirja ei ehkä ole yhtä hauska kuin edelliset kaksi, mutta sinkkuelämän arki on päivitetty hienosti 2010-luvulle.

Bridget on siis leski, ja hänellä on kaksi pientä lasta. Itseäni hieman hämäsi ja ärsyttikin, että Bridget oli kirjassa olevinaan 50-vuotias, vaikka hänellä oli alle 5-vuotias lapsi.

Mark kuitenkin kosi Bridgetia, kun tämä oli 33-vuotias. Come on, ei siinä lapsen tekemisessä olisi tarvinnut yli 10 vuotta kestää!!!!!

No, tämän ikäkysymyksen käsiteltyäni pääsin sisälle kirjan huumoriin. Bridget päättää muutaman leskivuoden jälkeen etsiä itselleen rakkautta. Se ei ole helppoa sen jälkeen, kun on kerran täysillä tuntenut onnistuneensa.

Mutta joskus ja joidenkin meistä on vain pakko yrittää uudelleen.

Bridgetillä kestää hetken tottua deittailun nykyaikaan. Hän opettelee käyttämään Twitteriä (tosin se on kirjassa hieman epäuskottavaa, sillä KUKAAN ei flirttaile Twitterissä tuohon malliin). Hän kirjautuu deittisivustoille. Ja lukee edelleen parisuhde- ja deittioppaita.



Varsinkin viimeisessä on palaset kohdallaan.

Bridget yrittää päästä mukaan deittailutodellisuuteen samalla, kun hänen oma arkitodellisuutensa iskee silmille: lasten hoitoa, sairastelua, kotitöitä...

Poikkeusena meihin "tavallisiin" naisiin, Bridget ei käy töissä. Hän on kotiäiti, joka pyrkii luomaan uraa käsikirjoittajana. Ehkä hieman liian kliseistä - tai epäuskottavaa?

Yhtä kaikki, Bridget päätyy suhteeseen itseään selkeästi nuoremman miehen kanssa. Tämä oli ehkä odotettavissa, jos ajatteli Bridgetin tarinan vielä jatkuvan...

Nuori mies palauttaa hiljalleen Bridgetin uskon rakkauteen ja läheisyyteen. Herättää toivon.

Bridgetin tarina on hauska (ei ehkä kaikkien mielestä :), mutta se on myös omalla tavallaan koskettava. Elämä voi vetää maton alta - eikä takaisin nouseminen ole yleensä kovinkaan helppoa. Kun on kerran tuudittautunut ajatukseen, että oma paikka on löytynyt, ei ole helppo hyväksyä, ettei niin olekaan.

Silloin on vain tehtävä niin kuin Briget, joka teki niin jo aikaisemmissa kirjoissa: on suljettava silmät siltä, mitä muilla on, ja keskityttävä hengittämään itse. Ja kun hengitys kulkee, on edelleen pidettävä silmät kiinni ja keskityttävä itseensä. Vain siten selviää.

Bridgetin kolmas kirja oli ehkä turha tähän sarjaan, mutta yksittäisenä teoksena siinä on muutamia hienoja ajatuksia. Rohkeudesta heittäytyä, yhä uudelleen tehtävästä päätöksestä hyväksyä ja selvitä.

Ehkä joku onnen löytänyt voi lukea tämän kirjan ja huokaista. Ja ehkä joku onnen menettänyt tai sitä etsivä voi todeta, ettei voi muuta kuin odottaa. Se ottaa aikansa.

Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä nautitaan runsaasti alkoholia, ahmitaan herkkuja (juustoraastetta suoraan pussista???) ja pidetään ystävistä huolta.

Bridgetin sympaattisen hahmon (noloihin tilanteisiin alituiseen ajautuva, ripauksen romantiikkaa vastoinkäymisistä huolimatta omaava) lisäksi olen tykännyt Fieldingin kirjoissa siitä, että niissä korostetaan myös ystävyyttä.

Puhelimeen vastataan vaikka yöllä. Ystävä viedään Pariisiin, jos tällä on paha olla. Ystävien kesken pidetään hätäpalaveri, jos toiselle tapahtuu jotain suurta. Hyvässä ja pahassa.

Kunpa kaikki muistaisivat ystävät. Joku päivä voi käydä niin kuin Bridgetille.


"Rakkaussuhteissa ihminen kohtaa kuusi asiaa. Toisen fantasia sinusta. Toisen fantasia suhteestanne, sinun fantasiasi hänestä, hänen fantasiansa sinun häntä koshkevasta fantasiasta, ja montako siinä jo oli...

Ai niin. Heidän fantasiansa...itshestään!

Sitten Tom nousi mahtipontisesti, käveli tyynesti vaikkakin mahtipontisesti hoiperrellen jääkaapille ja palasi mukanaan rasiallinen suklaanappeja ja pullo chardonnayta ja veti askin Silk Cuteja taskustaan.

"Jotkut asiat eivät muutu kooooshkaan, hän julisti. Avaapash nyt shuusi ja ota täshtä lääkkeesi.  Noiiin, hyvä tyttö!"

Kun heräsin aamulla, minut oli peitelty sänkyyn erilaisten pehmolelujen kanssa, ja vieressäni oli Thelma & Louise DVD ja kaikkien kolmen allekirjoittama viesti, jossa luki: Me rakastamme sinua aina."

tiistai 25. marraskuuta 2014

Tuoretta leipää omassa tuvassa

Kas, sehän on melkein kuukausi vierähtänyt siitä, kun intoilin omaan kotiin pääsemisestä.

Kuten odottaa voi, muutto ei onnistunutkaan aivan ajallaan. Sinällään kaikki oli kunnossa, mutta päätin pienen pölyvaurion jälkeen odottaa vielä viikon muuton kanssa.

Vasta viime lauantaina, tasan kello 22, sain kaiken tavaran alta kaivettua oman kotini esiin. Istuin sohvalle ja vain ihailin. Olin takaisin kotona!

Seuraavana päivänä päätin korkata keittiöni (suosikkitilani kodissani) - liian pitkän ajan jälkeen. Koska uuteen kotiin viedään vanhan perinteen mukaan leipää ja suolaa, päätin leipoa leipää.

Ajatus sopi mielestäni hienosti myös Ulla-Maija Paavilaisen Kylmä kamari -kirjaan. Siinähän eletään maatalossa, jossa jos missä, leivotaan leipää.

Olin jo jonkin aikaa ihaillut Teemu Auran ja Markus Hurskaisen kaunista Leipäkirjaa. Ennen lauantaita minulla ei oikein ollut paikkaa, jossa paistaa leipää. Mutta nyt oli!

Koska olin matti-myöhänen, minulla ei ollut juurta odottamassa (mihin muuten annetaan kirjassa ohje). Päädyin siis parmesaani-mustapippurileipään. Aika tuhti valinta, mutta tuoksu oli aivan huumaava.

Juuri tältä pitää keittössä ja kodissa tuoksua. Nopea ja maistuva leipä! Kannattaa kutsua isompi porukka koolle, ettei tule hotkittua liikaa...


Parmesaani-mustapippurileipä

10 dl vehnäjauhoja
vajaa 6 g kuivahiivaa
vajaa 3 tl suolaa
0,3 dl sokeria
50 g voisulaa
3 kananmunaa
1 dl kylmää vettä
170 g parmesaania (itse korvasin osan emmentalilla)
1/2 tl mustapippuria (voi panna vähän enemmänkin)
voita vuoan voiteluun

Yhdistä kaikki aineet kulhossa ja vaivaa taikinaa noin 15 minuuttia (huh, mikä homma :).
Taikina saa jäädä hyvin löysäksi siten, että se takertuu kulhoon (lisää siis jauhoja vähitellen...).
Siirrä taikina hyvin voideltuun vuokaan ja anna nousta liinalla peitettynä.
Lämmitä uuni 170-asteiseksi.
Kun taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi, paista uunissa noin 20 minuuttia, kunnes väri on kullanruskea.
Ota leipä heti paistamisen jälkeen pois vuoasta.
Jäähdytä ritilällä ilman liinaa.



Ihanaa olla kotona!


torstai 30. lokakuuta 2014

Kylmässä kamarissa

Kun istuin sijaiskämppäni keittiössä, mietin, mikä kirja voisi kuvata hyvin tätä hetkeä. En heti keksinyt, mutta kun menin kirjastoon, hyllystä pilkotti Ulla-Maija Paavilaisen teos Kylmä kamari.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010).
Nimi sopi minusta hienosti tilanteeseeni, vaikka en tiennyt kirjan teemasta sen enempää. Nappasin sen laukkuuni ja avasi sen sijaiskämppäni sängyllä.

Paljastui, että kirja kertoo lukioikäisestä Elinasta, joka asuu maaseudulla, talossa, jossa on paljon surua ja vaiettuja murheita. Elinan isoveli on menehtynyt, minkä vuoksi hänen äitinsä on sairastunut. Elinan täti on vanhapiika, jolla on taustallaan salaisuus, joka on liian raju tullakseen lausutuksi ääneen. Mutta Elina tietää siitä.

Elinaa ahdistaa asua talossa, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen eikä totuuksia saa sanoa ääneen. Elina kaipaa toisenlaiseen elämään ja toisenlaiseen maailmaan. Vapauteen. Kaupunkiin.

Kuuma kesä on aluillaan. Elina odottaa kesää ja sen kuumuuttaa kiihkeästi. Hän on tavannut Maken, jonka kanssa hän haluaa jakaa kesäyöt ja helteiset päivät.

Kotona odottaa kuitenkin kitkettävät kasvimaat ja lannantuoksuiset huoneet. Synkät salaisuudet. Vaietut totuudet. Elämään pettyneet ihmiset.

Kesän aikana Elina kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole aina omien valintojen summa. Mutta jokaisella on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja yrittää muuttaa suuntaa. Se vaatii rohkeutta ja usein myös luopumista. Siinä voi tulla suuria pettymyksiä, mutta on parempi yrittää kuin antaa asioiden olla.

Kirja tuoksuu ihanasti heinäpellolle. Olen itse viettänyt monta kesää maaseudulla, lannan ja rikkaruohojen tuoksussa. Ja Elinan ikäisenä haaveilin usein, että pääsisin kaupunkiin. Pois maaseudulta.

Nykyään nautin kuivatun heinän tuoksusta, sirittävistä sirkoista, lannankin hajusta. Vietän mielelläni maaseudulla kesääni, ainakin osan siitä.

Pystyin silti hyvin samaistumaan Elinan tunteisiin. Nuorena maailma tuntuu niin loppumattomalta, siellä näyttää olevan äärettömästä mahdollisuuksia, joihin pitäisi vain tarttua. Eikä pyöriä näissä tylsissä nurkissa.

Yleensä sitä huomaa, että siellä kotona lannan tuoksussa oli kuitenkin turvallisempaa. Pehmeämpää. Mutta sen tajuaa yleensä vasta sitten, kun on jo lähtenyt.

Ja hyvä niin. Olen aina ajatellut, että lähteminen on hyvä asia. Ainakin silloin, jos se, mistä lähtee jää elämään. Sinne voi aina palata.

Paavilainen käsittelee paitsi nuoruutta ja nuoruuden elämänjanoa, myös perhesuhteita. Sitä, miten monissa perheissä on asioita, joita ei näytetä ulospäin. Salaisuuksia, joita hävetään. Rakkauksia, joita pitää piilotella. Surua, josta muilla ei välttämättä ole tietoakaan.

Kylmä kamari ei ole häikäisevä lukukokemus, mutta se on heinäntuoksuista iltalukemista, jossa jokainen nainen voi palata omaan nuoruuteensa. Ainakin, jos osa siitä on vierähtänyt maaseudulla tai pikkukaupungissa.


"Ilta on maitoisen leppeä. Notkelmiin on jäänyt hellepäivien jäljiltä kuumia virtauksia, jotka lehahtaen kiertyvät säärien ympärille. Alsikeapiloitten mesi tuoksuu. Heinäkuu on laiskistumassa lopuilleen.

He riisuvat vaatteensa rantaheinikkoon, johon aurinko ei jaksa enää tähän aikaan illasta paistaa.

Vesi on pehmeää ja ruskehtavaa; sitä ei kannata päästää suuhunsa. Elina ui etäämpänä, voihkii ja huutelee, että ihanaa, ihanaa.

Ansakin kahlaa vyötäröään myöten, kyykistyy ja ponnistaa liukuun, muttei laita kasvojaan veteen.

Tällaista olisi olla vapaa."


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Ikävä omaan kotiin


Kuten kerroin aiemmin, olen tänä syksynä ollut vailla omaa kotia. Tai on minulla koti, mutta en ole voinut remontin vuoksi asua siellä.

Pakkasin kesäkuussa kämppäni muoveihin ja otin muutaman (noh, ehkä pari liikaa) nyssäkän mukaani sijaiselämääni varten. Edessä olisi neljä kuukautta poissa kotoa. Mitä ihminen tarvitsee tuollaisena aikana?

Kun muutin pois kotoa, oli kesä. Helteet olivat vielä edessä, joten jouduin ottamaan mukaan bikinit, hellemekot ja sandaalit.

Takaisin pääsisin vasta loppusyksystä. Siksi pakkasin myös parit talvikengät, lämpimän takin, hatut ja hanskat jätesäkkeihin.

Otin mukaani oman peittoni - sen alla nukun parhaiten. Pari tyynyliinaa, pyyhkeen, kosmetiikkaa...

Pitäähän ihmisen myös syödä, enkä ajatellut ostaa neljän kuukauden vuoksi uusia jauhopusseja ja maustepurkkeja. Ne lähtivät siis myös matkaani.

Kukat. Eiväthän ne pärjäisi neljää kuukautta pimeydessä, vailla kastelua.

Pian huomasin, että olin pakannut mukaani kaksi autolastillista tavaraa. Enkä oikein tiennyt, minne olin niitä viemässä ja missä viettäisin seuraavat neljä kuukautta.

Runsaan kuukauden kuluttua, kesälomien jälkeen minun piti muuttaa sympaattiseen pieneen piharakennukseen. Se oli kuin mummonmökki. Punainen tupa ja omenapuut. Kamina, 60-luvun tyyliin sisustettu tupa, Muuramen lipasto ja natisevat ikkunat. Ihastuin paikkaan, kun kävin sitä alkukesästä katsomassa. Täällä viettäisin lempivuodenaikani loppukesän ja alkusyksyn. Omenapuiden alla, vanhojen puisten omakotitalojen keskellä.






Kun sitten istuin sijaiskämppäni keittiössä juomassa teetä hiljaisuuden keskellä, ymmärsin, että jotain puuttui. Olin ihanassa ympäristössä, mutta siellä ei ollut juuri mitään minua. Ei missään siinä lähellä.

Minulle tuli jotenkin kylmä ja surullinen olo. Nukuin huonosti. Kaipasin muualle. Asuinkin mieluummin ystäväni luona.

Syyskuun alussa alkoi sitten runsaan kuukauden kestänyt reppureissaajan elämä. Raahasin meikkipussiani, hammasharjaani ja yöpaitaani mukanani milloin minnekin. Nukuin usein yhden yön yhdessä sängyssä, seuraavan jollain sohvalla. Raahauduin usein aamuisin töihin lentotrollin kanssa. Tavaroitani oli monessa eri osoitteessa, osa niistä varmaan edelleen karkuteillä.

Kuukausi sitten pääsin muuttamaan ystäväni kämppään, aivan lähelle omaa kotiani. Kun kävin ensimmäisen kerran juoksulenkillä tutuilla kaduilla, minulta meinasi päästä itku. Kun hyppäsin aamulla tuttuun bussiin, huokaisin syvään. Olin melkein kotona!

Olen muuttanut elämässäni todella monta kertaa. Olen asunut Suomessa neljässä eri kaupungissa, ulkomailla useassa eri osoitteessa. Kotiudun kyllä minne tahansa, jos niin päätän.

Tällä kertaa en päättänyt niin. Minulla oli ikävä omaa kaupunginosaani, siellä asuvia ystäviäni, sinne matkaavia raitiovaunuja, siellä olevia pieniä kauppoja, lähikirjastoa, tuttua lenkkipolkua.

Koti on paljon muutakin kuin vain asunto. Se on oma reviiri, jonne rakennat omat kulkureittisi ja jonka pohjalle luot päivittäin toistuvat rutiinit.

Niitä minun tuli ikävä. Putkiremontti itsessään ei minua edelleenkään pelota. Se meni itseasiassa yllättävän kevyesti.

Mutta omaa elämää tulee helposti ikävä. Ja sinne minäkin pääsen onneksi pian takaisin. Enää muutama päivä, ja olen taas yhtä kokemusta varmempi.

Olen oikeassa paikassa. Sinne on ollut niin kova ikävä!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Merisiikaa suolakuoressa

Elämän suola. Mitä sillä tarkoitetaan, on yksilöllinen valinta. Mutta perimmäinen merkitys on sama - se on asia, joka maustaa elämän. Tekee siitä meille nautinnon.

Anna-Leena Härkösen teoksessa Ei kiitos päähenkilö Heli on kadottanut elämästä läheisyyden. Ehkei nyt täysin elämän suolaa, mutta sinnepäin.

Ongelmien keskellä painiskelevat Heli ja hänen aviomiehensä Matti lähtevät lomamatkalle Santorinille. Helin haaveissa siintää romanttinen reissu, johon seksi kuuluu olennaisena osana. Toisin kuitenkin käy.

Elämän suola ja kesälomakohteeni Santorini mielessäni päätin valmistaa siikaa suolakuoressa. Paksun suolakuoren alla uunissa kypsytettävä kala on yleinen herkku Välimeren maissa. Itse en ollut sitä ennen kokeillut, mutta nyt väittäisin, ettei helpompaa tapaa valmistaa herkullista uunikalaa juuri ole.

Kala pysyy pehmeänä ja mehukkaana suolakuoren suojassa. Seurana voi tarjota vaikka perinteistä perunamuusia kunnon voinokareella sekä kreikkalaista salaattia.

Ruoka on elämän suola :) Se tekee elämästä hitusen parempaa joka päivä!

Ja suola - se tekee ruoasta astetta parempaa.


Siikaa suolakuoressa

4 annosta

kokonainen siika (noin 850 g)
1/2 luomusitruuna
1/2 tl valkopippuria
1 nippu persiljaa
4 oksaa tuoretta timjamia
4 dl karkeaa merisuolaa

Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Perkaa kala, mutta älä suomusta. Poista kidukset.
Hiero sitruunaa kalan sisään. Mausta valkopippurilla kevyesti.
Asettele yrtit kalan sisään ja pirskota niiden pinnalle hieman sitruunan mehua.
Laita uunivuoan pohjalle noin sentin kerros suolaa.
Aseta kala suolakerroksen päälle ja peitä kala kokonaan suolalla.
Kostuta suolaa pirskottamalla pinnalle hieman vettä.
Nosta kala uuniin ja paista noin 30 minuuttia.
Ota kala uunista. Nosta varovasti suolakuori ja nahka.
Tarjoile kala perunamuusin ja salaatin kera.






tiistai 14. lokakuuta 2014

Kertomus naisesta, joka haluaa seksiä

Kun mies haluaa parisuhteessa enemmän seksiä kuin nainen, se on julkinen vitsailun aihe. Kun nainen haluaa enemmän, siitä ei hiiskuta.

Jotenkin tuntuu, että vasta viime vuosina naiset ovat saaneet sanoa ääneen, jos mies ei tahdo yhtä paljon seksiä kuin nainen. Siitäkin on lupa jo vitsailla - jos siinä nyt mitään vitsailemista oikeastaan on.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa melko arasta asiasta kirjassaan Ei kiitos. Se kertoo nelikymppisestä Helistä, joka haluaa aviomieheltään enemmän seksiä kuin saa.

Kun seksiä ei tule, Heli alkaa etsiä sitä muualta. Hän ajautuu kiihkeään seksisuhteeseen parikymppisen Jarnon kanssa. Jarnolla on jäänyt nuoruusvaihe päälle: seksiä, viinaa, villiä elämää, vastuuttomuutta.

Ei ihme, että turvallisessa avioliitossa turvallisen miehen kanssa elävä Heli kokee villiä vapautta Jarnon seurassa. (Niin kuin moni keski-ikäinen mies ja nainen vastaavassa tilanteessa...)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2011).

Ei kiitos on osittain turhan kliseinen, mutta se onnistuu myös tarttumaan tämän hetken parisuhdepaineisiin - ja vitsailla niillä.

Keski-iässä moni asia väljähtyy. Työ, parisuhde, vanhemmuus, omat unelmat, arki. Kun ruuhkavuodet hellittävät, halutaan jotain hässäkkää. Moottoripyöriä, joogakursseja, uudet keittiönkaapit.

Seksiä.

Kliseistä, mutta totta. Tutkimuksethan osoittavat, että nainen on seksuaalisesti aktiivisimmillaan noin nelikymppisenä, miehet parikymppisinä. Siinä on selvä ristiriita.

Moni nainen miettii kahden-kolmenkymmenen vuoden iässä, millaisen miehen kanssa haluaisi tehdä lapsia. Takana on usein erilaisia seikkailuja ja ihmissuhteita - hurjiakin kokemuksia.

Vaakakuppi kallistuu silloin melko helposti siihen turvalliseen mieheen, tavalliseen tyyppiin, tulevaan perheenisään.

Tietenkään mies ei ole valmis heti, vaan häntä pitää kouluttaa ja kasvattaa. Kuuntelemaan, keskustelemaan, kertomaan tunteistaan. Päästämään irti ärsyttävistä tavoista, olemaan enemmän kotona.

Nainen haluaa muuttaa miehen oman mielensä mukaiseksi. Kunnes huomaa, että samalla miehiset piirteet ovat haalistuneet. Ja koko suhde tuntuu sen myötä haalenevan. Mies on liian tossun alla. Liian kiltti. Liian tylsä. Liian tavallinen.

Pitkä parisuhde on vaikea juttu. Sitä ei käy kieltäminen. Se on varmasti vaikein asia elämässä.

Samaan aikaan seksi on oleellinen osa elämää ja parisuhdetta. Ja juuri se alkaa haalistua ajan kuluessa - juuri kun sitä eniten tarvittaisiin.

Härkösen teos ei ehkä ole kirjana loistelias, mutta se osuu omalla tavallaan naulankantaan. Miten helppo on ylittää raja, kun kyse on läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä, nautinnosta. Huolimatta siitä, että puolisolla voi olla masennus tai keski-iän kriisi, kuten Härkösen kirjan toisella päähenkilöllä, Helin puolisolla Matilla.

Kirjasta voi olla monta mieltä, mutta ein kuuleminen tuntuu pahalta. Oli sitten mies tai nainen. Tarpeeksi monta kertaa sen kuultuaan turtuu. Tavalla tai toisella.


"Mutta ihan rehellisesti: miltä minusta todella tuntuu? Tämän megapetoksen ja hutsukeikan jälkeen? Hyvältä. Aivan mahtavalta. Onnen eteen täytyy nähdä vaivaa eli uskaltaa tehdä muut onnettomiksi.

Jotain oleellista kuitenkin puuttuu. En ole aivan oma itse. Tuntuu kuin olisin menettänyt yhden ruumiinjäsenen.

Sitten tajuan. Syyllisyys. Minulta puuttuu syyllisyys."

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kanaa kuubalaisittain & banaania pannulla

Kuubasta ja sen värikkäästä historiasta kertova Nora & Alicia on täynnä tuoksuja. Cecilia Samartin kuvailee herkullisesti kuubalaisia perinneruokia: porsasta mojokastikkeessa, jauhelihasta ja tomaatista valmistettavaa picadilloa sekä papujen ja riisin kanssa tarjottavaa haudutettua nautaa eli ropa viejaa.

Kun olin Kuubassa lomalla, en juuri kokenut kulinaristisia elämyksiä. Ruoka oli kyllä värikästä, mutta hyvin yksinkertaista - paljon kanaa, riisiä, papuja ja kananmunia.

Pidin paljon enemmän kuubalaisesta rommista kuin paikallisesta ruoasta :o)

Päätin kokeilla paria kirjassa mainittua kuubalaista herkkua, Arroz con Polloa ja Platanos Fritosta eli kanaa, riisiä ja kasviksia sekä paistettuja banaaneja. Sovelsin tietenkin reseptejä hieman...

Oli muuten hyvää! En edelleenkään puhuisi gourmet-ruoasta, mutta värikkäästä, maukkaasta ja tuoksuvasta arki-illan elämyksestä.

Suosittelen!








Arroz con Pollo

4 annosta

2 isoa maustamatonta broilerin koipireisipalaa
6 pientä maustamatonta broilerin koipea
2 tlk suolaa
1 tlk mustapippuria
1 rkl oliiviöljyä
noin 300 g savukinkkua
1 iso sipuli silputtuna
3 valkosipulinkynttä murskattuna
2 punaista suippopaprikaa silputtuna
1 tlk säilöttyjä tomaatteja
3 rkl tomaattipyreetä

6 dl kanalientä
2 dl mustaa riisiä keitettynä
tuoretta persiljaa

Keitä riisit kanaliemessä.
Valmista samaan aikaan broileripata.
Mausta broilerit suolalla ja pippurilla.
Paista niitä öljyssä kattilassa noin 8 minuuttia.
Nosta kattila hetkeksi liedeltä ja laske lämpötilaa.
Kaada osa paistorasvasta pois.
Nosta kattila uudelleen hellalle. Lisää pieneksi siivutettu kinkku ja sipulit.
Paista, kunnes sipulit pehmenevät. Sekoita välillä.
Lisää paprikat ja paista, kunnes paprikat pehmenevät.
Lisää tomaatit ja tomaattipyree sekä makusi mukaan lisää suolaa ja pippuria.
Anna hautua miedolla lämmöllä noin 25 minuuttia. Sekoita välillä.
Kokoa annos ja koristele persijalla.

Paistetut banaanit

4 keittobanaania (myös tavallista voi kokeilla)
3 rkl seesamiöljyä

Pilko banaanit ja paista ne pannulla seesamiöljyssä.
Maista ja lisää halutessasi öljyä.
Tarjoile Arroz con Pollo -annoksen lisukkeena.



Kokeilin kuubalaisen kanssa ranskalaisen Gérard Bertrandin punaista, Pinot Noir- ja Grenache-rypäleistä valmistettua viiniä. Pinot toi yhdistelmään mukavaa keveyttä, Grenache tuhdikkuutta. Ihan maukas yhdistelmä.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kauniisti Kuubasta

Olen kerran käynyt Kuubassa, Havannassa. Kuten kerroin aiemmin, kokemus oli koskettava. Hieman huonokuntoisten rakennusten keskellä oli paljon kaunista. Havanna on varmasti ollut aikoinaan hurjan kaunis kaupunki.

Ja ne rannat...

Olin siis aika fiiliksissä, kun luin Cecilia Samartinin teosta Nora & Alicia. Samartin on itse kuubalainen, joka joutui pakenemaan Kuuban sotilashallintoa Yhdysvaltoihin.

Nora & Alicia, Bazar 2012.

Nora & Alicia kertoo kahdesta tytöstä, serkuksista, jotka varttuvat Kuuban pääkaupungissa Havannassa. He viettävät paljon aikaa kauniilla hiekkarannoilla (jotka olivat varmasti aiemmin vielä nykyistäkin kauniimmat). Myös Varaderossa, josta on tullut länsimaisten turistien suosikkirantalomakohteita.

Alicia on tytöistä kauniimpi ja rohkeampi, Nora ujompi ja arempi.  Vaikka tytöt ovat erilaisia, he ovat toistensa parhaat ystävät - ja he rakastavat toisiaan.

Kaikki muuttuu, kun Kuubaan tulee sotilashallinto. Fidel Castro ja kommunistit muuttavat myös Noran ja Alician elämän.

Alicia on rakastunut kauniiseen ja nuoreen Tonyyn, kommunismin kannattajaan. He saavat tyttären, Lucindan, mutta onni ei jatku kauaa. Kuten moni muukin kuubalainen, myös Tony joutuu vankilaan. Alicia aloittaa pitkän taistelun - henkisen ja fyysisen - nähdäkseen miehensä vapautuvan. Hän uhraa jopa itsensä miehensä vuoksi.

Noran perhe puolestaan pakenee kommunistihallintoa Yhdysvaltoihin. Nora joutuu käymään omaa kasvukamppailuaan vieraassa maassa, kaukana parhaasta ystävästään. Entisen kotimaan vanhoollinen kulttuuri törmää uuden kotimaan liberaaliin elämäntyyliin. Eikä Nora tunnu olevan kotona oikein kummassakaan.

Serkukset pitävät yhteyttä yllä kirjeenvaihdolla, ja he onnistuvat jotenkin kiertämään kirjesensuurin. Nora pystyy Alician kautta säilyttämään kosketuksensa kotimaahansa, joka muuttuu jatkuvasti yhä sulkeentuneemmaksi vankilaksi kaikille, jotka sinne jäivät. Myös Alicialle.

Lopulta Nora päättää lähteä käymään Kuubassa, auttaakseen Aliciaa tämän elämän vaikeimmassa tilanteessa. Nora lähtee pelastamaan Alician tytärtä Lucindaa. Mutta matka ei pääty niin kuin oli tarkoitus...

Samartinin kirja on kaunis. Se maistuu ja tuoksuu ihanan eksoottiselta; lämpimiltä trooppisilta öiltä, mausteiselta illalliselta, viinilasilliselta tähtitaivaan alla.

Uskon, että Kuuba on ollut ennen juuri tuollainen. Värikäs ja eloisa. Täynnä elämää ja ääntä, musiikkia ja tanssia.

Samartin kirjoittaa aidonoloisesti myös Kuuban toisesta puolesta. Siitä, jollaiseksi se muuttui Castron myötä. Ajasta, joka on muokannut maan sellaiseksi, jollaisena se näyttäytyy tänä päivänä.

Edelleen Kuubassa tanssitaan, mutta en usko, että aivan yhtä iloisesti kuin ennen.

Kirja on myös upea kasvukertomus. Norasta ja Aliciasta kasvaa tarinan aikana naisia, vaimoja ja äitejä. Samarin osoittaa hienosti, miten paljon juuret ja lähtökohdat vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Se, minne synnymme, on kiinni meissä läpi elämän. Vaikka miten pyristelisimme irti. Tai vaikka elämä veisi meidät kauas sieltä, mistä olemme lähtöisin.


"Istuimme Alician kanssa valkealla hiekalla. Katseemme lepäsi edessämme levittäytyvässä turkoosissa sinessä. Annoimme lämpimän veden huuhdella ja kutitella varpaitamme.

'Täällä me opimme uimaan', Alicia sanoi ja tuijotti yhä merelle päin.
'Muistatko sen päivän, kun isoisä käski meidän uida lautalle?'

Lauttta oli yhä vedessä, siellä se keinui kaikessa rauhassa aalloilla autuan tietämättömänä tärkeästä tehtävästä, joka sillä oli ollut perheemme elämässä. Hautasin varpaani pehmeään hiekkaan ja katselin, miten vesi ja hiekka soljuivat jalkojeni yli kuin kuuma kinuskikastike.

'Minua pelottaa, mutta se on erilaista pelkoa kuin silloin kun olin pieni. Nyt tunnen vain jäätävää surua, joka ei suostu muuttumaan itkuksi.'

Alicia nyökkäsi tavalla, josta arvasin hänen tietävän tismalleen mitä tarkoitin.
'Tämä kaikki tuntuu epätodelliselta. Olemme kasvaneet yhdessä. Miten voimme yhtäkkiä kasvaa erillämme?'

'Ehkä meidän ei tarvitse. Kaikki sanovat, ettei tätä voi kestää enää kovin kauan.
Emme me varmaankaan ole kauaa poissa.'"

Noran ja Alician tarinaa on välillä vaikea lukea, sillä se on niin totta. Kuulin itse hieman vastaavia tarinoita Havannassa ollessani. Länsimaalainen turisti voi helposti sulkea silmänsä todellisuudelta, sillä paikallisilla ei ole asiaa kaikista kauniimmille rannoille. Ainakaan uimaan ja nauttimaan.


Hiekkaranta Havannassa, vähän matkan päästä Varaderosta...

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Teehetki ilman raksuttavia aivosoluja



Tätä päivää olin odottanut kauan. Keitin kannullisen teetä ja leivoin seuraksi juustoskonsseja. Ulkona paistaa syysaurinko - eikä minulla ole kiire minnekään.

Yksinkertaisen, perinteisen englantilaisen teeleivän leipominen ei ole isotöinen juttu, mutta tänä syksynä leipominen ja ruoanlaitto muutenkin on ollut melkoisen hankalaa. Minulla ei ole ollut kunnollista keittiötä käytössäni, eikä oikein kotiakaan. Mutta siitä lisää vähän tuonnempana...

Nyt keskityn tähän hetkeen ja tähän kupilliseen, jonka nautin Hercule Poirotin seurassa.

Poirot on tunnettu harmaista aivosoluistaan, jotka työskentelevät lähes lakkaamatta. Ehkä juuri siksi tämä maailmankuulu salapoliisi istahtaa päivittäin hetkeksi alas ja juo kupillisen teetä. Ja ehkä hän siksi rakastaa niin paljon rutiinejaan.

Omat aivosolunikin käyvät usein ylikierroksilla. Ne eivät tosin ratkaise murhamysteerejä, vaan analysoivat kaikkea näkemääni, kokemaani ja tekemääni. Usein liikaakin.

Kun kävin vuosia sitten ensimmäisen kerran hathajoogassa, olin suurissa vaikeuksissa. Tunnilla piti keskittyä hengittämiseen ja irtaantua ajatusvirrasta. Yritin kovasti, mutta ajatukset eivät millään haihtuneet taka-alalla. Tuskastuin ja ärsyynnyin itselleni.

Sittemmin olen ollut itselleni joogatunneilla armollisempi. Annan ajatusten tulla, jos ne tulevat. Samalla olen oppinut paremmin keskittymään hengitykseen. Mutta edelleenkin joudun luultavasti työstämään ajatusrauhaa monia muita enemmän.

Olen kuitenkin luvannut läheisilleni, että harjoittelen ajatuksista irtaantumista. Se tekee nimittäin todella hyvää. Ihailen ihmisiä, jotka elävät tässä hetkessä - ilman ajatuksia. Jos heiltä kysyy, mitä he ajattelet, he sanovat, etteivät mitään. Aluksi ajattelin, ettei se ole mahdollista. Mutta on se.

Tänä syksynä olen, osittain pakostakin, osannut aiempaa paremmin olla tässä hetkessä, ilman ajatuksia eilisestä tai huomisesta. Olen vain ollut ja hengittänyt. Ja se on tuntunut uskomattoman hyvältä.

Leipominen on yksi mainio keino olla ajattelematta. Kun nyt kerran pääsin keittiöön, päätin leipoa jotain. Kokeilin ensimmäistä kertaa juustoskonsseja, jotka kyllä muistuttivat lopulta enemmän sämpylöitä kuin brittiläistä teeleipää.

Reseptin poimin netistä, mutta muokkasin sitä hieman omaan makuuni sopivaksi.

Juustoskonssit

noin 10 kappaletta 


Taikina

4 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1/2 tl suolaa
1 tl sokeria
50 g voita
2 dl piimää
1 dl juustoraastetta

Voiteluun

1 keltuainen
1/2 dl kevytmaitoa

Sekoita kuivat aineet keskenään.
Nypi joukkoon kylmä voi.
Kaada sekaan kylmä piimä.
Lisää juustoraaste ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi.
Taputtele taikinasta pyöreitä, noin 3 sentin paksuisia kakkusia.
Nosta palat leivinpaperin päälle uunipellille.
Sekoita keltuainen ja maito ja voitele kakkuset seoksella.
Paista 200-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.
Nauti esimerkiksi maukkaan, voimakkaan juuston sekä teen kera.


Rauhallista sunnuntaita kaikille!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Rakkaan viiksiniekan matkassa

Minulla on yksi kirjallinen rakkaus ylitse muiden. Tai oikeastaan tämä ihastus kasvoi todelliseksi rakkaudeksi sen jälkeen, kun kirjojen tarinat muuttuivat eläviksi - televisiossa.

Yhdistelmä ranskaa puhuvaa belgialaista, salapoliisia, vankkumatonta omanarvontuntoa ja kohteliasta älykkyyttä on vastustamaton. Rakastan Hercule Poirotia!

Jokin aika sitten julkaistiin uutinen, että Agatha Christien luoman salapoliisin tarina jatkuu - tämän kuoleman jälkeenkin. Kävin tällä viikolla etsiskelemässä ennen julkaisematonta Poirot-tarinaa kirjakaupasta, mutta toistaiseksi en saanut vainua siitä. Teos on jo julkaistu englanniksi maailmalla, toivottavasti pian myös Suomessa...

Sitä odotellessa luin yhden Hercule Poirot -seikkailun, joka sijoittuu Ranskan Rivieralle.

Sininen juna, WSOY 2012.

Nuori ja rikas Ruth Kettering murhataan Sinisessä junassa, joka matkaa halki Ranskan. Häneltä varastetaan mittaamattoman arvokkaat jalokivet. Aluksi murhasta epäillään junarosvoja, mutta sitten kuvioihin astuu eräs kuuluisa viiksiniekka harmaine aivosoluineen.

Onko syyllinen Ruth Ketteringin puoliso, joka uhkasi jäädä pennittömäksi edessä olleen avioeron vuoksi? Vai Ruthin rakastaja, keimaileva ja naisia hyväksikäyttäjä kreivi de la Roche? Tämän haluaa tietää etenkin Rufus Van Aldin, jonka ainoa tytär on murhattu.

Tapahtumien keskipisteeseen joutuu myös naimaton Katherine Grey, joka on perinyt suuren omaisuuden ja joka lähtee ensimmäistä kertaa elämässään maistamaan maailmaa.

Agatha Christie kirjoittaa jälleen kerran rakkaudesta, sen etsimisestä ja katoamisesta.

Hänen teostensa päähenkilöt, Hercule Poirot ja toinen suosikkini Neiti Marple, ovat naimattomia, jotka joutuvat selvittämään rakkauden aiheuttamia tragedioita.

Rakkaus saa ihmisen tekemään julmia tekoja. Niin tälläkin kertaa.


"- Te yritätte varoittaa minua, Katherine sanoi matalalla äänellä. - Kenestä?

- En voi nähdä sydämeenne, mademoiselle; luullakseni te ette antaisikaan minun sinne katsoa, vaikka voisinkin. Sanon vain tämän. On miehiä, joilla on naisiin kummallinen viehätysvoima.

- Kreivi de la Roche, Katherine sanoi hymyillen.

- On muitakin, vielä paljon vaarallisempia kuin kreivi de la Roche. Heillä on ominaisuuksia jotka vetoavat - häikäilemättömyys, uskallus, rohkeus. Te olette ihastunut, mademoiselle; minä huomaan sen, mutta minä luulen, ettei se ole muuta kuin ihastusta. Minä toivon sitä. Minun tarkoittamani miehen tunne on kylläkin vilpitön, mutta yhtä kaikki...

- Niinkö?

- Te voisitte ehkä rakastaa varasta, mademoiselle, mutta ette murhaajaa."


Sininen juna ei ole parhaita Hercule Poirot -tarinoita, mutta lähdin silti metsästämään syyllistä innokkaana. Rakastan onnistuneen dekkarin vetovoimaa - sitä tunnetta, kun alkaa saada vainua syyllisestä. Kun tapahtuukin jotain, joka romuttaa ensimmäisen teorian. Ja pääsee käsiksi siihen oikeaan johtolankaan.

Agatha Christie kirjoitti dekkareita 1920-luvulla, ja ne kantavat edelleen. Se on melkoinen saavutus!

Toki omalla kohdallani näiden teosten arvoa on nostanut hurjasti BBC:n televisiosarjat. Niiden upea ajankuva, art deco -tyyli ja ennen kaikkea David Suchetin näyttelijäsuoritus. Hän saa kenet tahansa rakastamaan tuota pientä ja itsevarmaa salapoliisia. Parfait!

Hercule Poirot pelastaa jokaisen sunnuntai-illan. Teellä tai ilman :)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kotoista paistia ison talon keittiössä


Kuten kerroin, muistelin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä lukiessani oman äitini lapsuuskodin tuoksuja ja makuja. Sen kosteaa kellaria, kellarin puusaunaa, narisevaa portaikkoa ja vinttikomeroita.
Tupakeittiötä, jonka vihreät puusohvat natisivat ja jonka seinällä raksutti iso kaappikello.

Siellä syötiin usein karjalanpaistia ja perunaa, olihan ukkini perunanviljelijä.
Isosta paistista riitti isolle porukalle.

Se talo oli monen ihmisen elämäntien risteyskohta.

Karjalan paisti

 300 g naudanlihaa
600 g sianlihaa
(lampaanlihaa)
merisuolaa
mausteita (mustapippuri, maustepippuri, sipuli, laakerinlehti)

Valitse lihaa, jossa on luuta ja rasvaa. Kaikkea rasvaa ei kannata ottaa pois.
Huuhdo lihat ja pilko pieniksi annospaloiksi.
Laita lihapalat pataan, ruukkuun tai sukunapottiin.
Kaada päälle kylmää vettä niin, että lihat pettyvät.
Lisää mausteita oman makusi mukaan.
Paista miedolla lämmöllä (noin 150 astetta) uunin alatasolla useita tunteja.
Paisti ei saa palaa tai kuivua, joten listää tarvittaessa hiukan kuumaa vettä.
Lihoja ei kuitenkaan tule käännellä paistamisen aikana.

Tarjoa karjalan paisti paistoastiasta keitettyjen perunoiden ja
sokeroimattoman puolukkahillon kanssa.
Muita kasviksia voit käyttää saatavuuden ja makusi mukaan.
Ruokajuomaksi parasta on kotikalja, vuassu tai toari.



perjantai 5. syyskuuta 2014

Minkä polun valitsen?

Miten usein sinusta tuntuu, että seisot risteyksessä etkä tiedä, minkä polun valitset? Mihin suuntaan lähteä? Miten pääsisit nopeiten perille?

Minusta tuntuu, että seison keskellä risteystä tuon tuosta. Katselen joka suuntaan ja mietin, minne lähden.



Ja kun olen lähtenyt johonkin suuntaan, huomaan, ettei se ollutkaan paras reitti. Hetken voi harmittaa, mutta jos pääsee perille, mitäpä siitä.

Nykyään joutuu tekemään jatkuvasti isojakin valintoja. Koska valinnanvaraa on liikaakin. Jatkuvasti on tilanteessa, että pitää valita suunta. Koulussa, työelämässä, ihmissuhteissa.

Tommi Kinnunen kirjoittaa esikoisromaanissaan Neljäntienristeyksessä kauniisti siitä, miten ihmiset valitsevat jonkin tien, osin tietoisesti, osin sattumalta. Ilman varmaa tietoa siitä, kenen tie risteää oman tien kanssa. Tai siitä, miten usein tiet kohtaavat. Tai miten pitkän pätkän kulkee yhtä matkaa jonkun toisen kanssa.

Juteltiin äskettäin työkaverini kanssa siitä, miten hassua on, että niin eri taustoista tulevat ihmiset kohtaavat samassa työpaikassa ja alkavat vain tehdä töitä yhteisten päämäärien eteen. Sattuman kauppaa.

Sama pätee myös ihmissuhteisiin. On melkoista sattumaa, että muutat opiskelukaupungissasi soluasuntoon, jonne muuttaa myös kaksi muuta uutta tulokasta. Seuraavaksii huomaat, että olet toisen kämppiksesi lapsen kummi.

Tai lähdet porukalla Lappiin laskettelulomalle, jonne tulee kaverisi ja hänen kavereitaan. Ja pian olette ryhmä, joka istuu iltaa yhdessä ja lähtee sunnuntaina brunssille purkamaan viikon varrella koettua.

Joskus tiesi risteää jonkun kanssa, joka lähtee hetkeksi kulkemaan kanssasi yhtä matkaa. Toivot, että tienne eivät eroaisi, mutta aina et pysty sitä itse estämään. Silti juuri se tienristeys on voinut olla elämäsi tärkein.

Toisinaan käy niinkin, että tienne risteävät joskus myöhemmin uudelleen. Sattumalta. Koskaan et voi tietää ihan varmasti. Se risteys voi olla seuraavan mutkan takana.

Yritän aina muistuttaa itseäni, että kannattaa katsoa myös muualle kuin jalkoihin, eteenpäin tai taaksepäin. Kannattaa vilkaista myös ylöspäin.


Ehkä siellä on taas edessä risteys, jossa polkusi risteää oikealla hetkellä oikeiden ihmisten kanssa.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tien risteyksessä

Luen aivan liian vähän uusia, ihan äskettäin ilmestyneitä kirjoja. Toisin kuin kunnon kirjablogistin kuuluisi. Niitä on vain niin hankala saada käsiinsä.

Eräs teistä lukijoista vinkkasi minulle jo keväällä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanista. Hetkeä aiemmin Hesari oli julkaissut kirjan arvostelun - joka oli erittäin mairitteleva. Ei siis ollut yllätys, että kirjaan oli tehnyt satoja varauksia, kun yritin lainata sitä kirjastosta.

Asetuin jonon hännille, ja kesällä sain viimein lainaan Kinnusen esikoisromaanin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, WSOY 2014


Hetken aikaa tuntui, että helteisenä kesäpäivänä oli vaikea hypätä kylmyyden keskelle Lappiin, likaisten korpitupien lavitsoille. Mutta kirjan alku oli sen verran raju, että se tempaisi nopeasti mukaansa.

Katja Kallion Kätilö-romaanin tapaan myös Kinnusen kirjan yksi päähenkilö on kätilö, Maria. Korpikylissä vaikeita synnytyksiä hoitava Maria on vahva persoona, joka ei säikähdä kuollutta sikiötä eikä ihmisten arvostelevia katseita, joita hän saa osakseen aviottoman lapsensa vuoksi. Kinnusen Maria muistuttaakin hieman Kallion romaanin päähenkilöä.

Maria kulkee omaa tietään, mutta myös hänen polkunsa risteää monen muun tien kanssa. Yksi niistä on hänen tyttärensä Lahjan tie. Lahja haluaa olla äitinsä tavoin vahva ja itsenäinen, ja siksi hän päättää ryhtyä valokuvaajaksi. Se on harvoja ammatteja, joita nainen sai vapaasti harjoittaa (ja jossa nainen pystyi jopa menestymään) 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Äitinsä tapaan Lahjakin jää lapsen kanssa yksin. Hetkeksi. Toisin kuin äitinsä, Lahja ei kuitenkaan halua jäädä yksin koko elämäkseen. Hän päätyy lopulta naimisiin kiltin miehen Onnin kanssa. He saavat vielä pari yhteistä lasta - ja elämänpalaset ovat periaatteessa kohdallaan.

Rakkaus ei kuitenkaan kannattele Lahjaa - eikä anna parastaan. Sodan myötä Onnista tulee entistäkin etäisempi. Tämä ei halua koskettaa Lahjaa, ei osoita hellyyttä, ei oikein rakkauttakaan.

Onni alkaa rakentaa taloa. Sodasta toipuva Suomi alkaa nousta uudelleen jaloilleen - Onnin ja Lahjan talo siinä mukana. Talosta tulee lopulta isompi kuin perhe edes tarvitsee. Sen jäsenten tiet alkavat ristetä entistä harvemmin.

Siitäkin huolimatta Onnin ja Lahjan poika Johannes päättää jäädä perheensä kanssa asumaan isänsä rakentamaan taloon. Taloon, joka kasvaa, mutta joka silti kahlitsee sen sisällä asustavia ihmisiä. Kuten Johanneksen vaimoa Kaarinaa, joka on kirjan neljäs kertoja Marian, Lahjan ja Onnin ohella.

Kaarina ymmärtää, että talo ja sen portaikot kätkevät taakseen puhumattomia asioita. Mutta hän ymmärtää myös sen, että kaikista asioista ei kannata puhua ääneen. Joskus peittelyyn ja salailuun on syynsä, myös perhepiirissä.

Kinnusen teos on kauniisti ja tyylikkäästi kirjoitettu romaani onnettomista ihmiskohtaloista. Siinä tuoksui jollain tavalla äitini lapsuuskoti, joka sijaitsee eräänlaisella korpimaalla. Kirjaa lukiessani haistoin ukkini talon hieman ummehtuneen, kellarikerroksessa sijaitsevan saunan, jonka pimeässä, kosteutta tihkuvassa pukuhuoneessa minua aina hieman pelotti lapsena.

Kuulin äitini lapsuuskodin vintin rappusten narinan ja tunsin vinttikamarin sänkyjen pehmeät, vanhat lakanat. Sekin talo oli ja on edelleen monien elämänpolkujen risteyskohta. Ja sielläkin on elänyt vahvoja ihmisiä, jotka ovat joutuneet taipumaan elämässä. Muuttamaan suuntaa kesken matkan.


- Mitä sinä teet?

Onni oli avannut silmänsä ja tuijotti. Vaikka Lahja oli yrittänyt nousta seinän puolelta hitaasti, painaa polvensa ja käsivartensa verkkaan vuoteeseen ja kulkea Onnin yli, Onni oli herännyt.

Lahja huomasi olevansa nelinkontin Onnin päällä. Hän tunsi miehen yöntuoksuisen hengityksen huulillaan. Hän ei muistanut, koska oli ollut viimeksi näin lähellä miestään. Ruumiin lämpö hohti peittojen läpi hänen vartalolleen. Mies katseli hänen kasvojaan ja näytti yhtäkkiä melkein säikähtäneeltä. Lahja kierähti nopeasti lattialle ja nykäisi valuvaa villasukkaa ylös.

- Minä laitan tulta. Nuku vielä.



Vaikeneminen. Salaaminen. Peittely. Häpeä.
Kaipuu. Kosketus. Läheisyys.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Tommi Kinnusen romaanissa nämä kaikki risteävät - kuten elämässä aina.


tiistai 26. elokuuta 2014

Eväsretki kesäisille kallioille - melkein Hangossa

Katja Kallion Säkenöivät hetket toi heti mieleeni piknikin hiekkarannalla. Hangossa.

Minun piti muutenkin mennä tänä kesänä Helsinkiä pakoon Hankoon - kuten ilmeisen monen muunkin suomalaisen suunnitelmissa oli. Yöpyä pitsihuvilahotellissa, nauttia rantaelämästä, käyskennellä kahvilasta toiseen...

No, siinä kävin taas niin kuin useana kesänä aiemminkin. En päässyt Hankoon saakka. Taaskaan.

Mutta lähdimme sen sijaan eväsretkelle Helsinkiin. Emme soutaen, mutta veneellä kuitenkin.

Pakkasin reppuun eväsleipiä, joita oli tarkoitus olla kahdenlaisia. Teknisten ongelmien vuoksi jouduimme tyytymään tonnikala-sellerivoileipiin. Kuulostaa juuri 20-luvun hankolaisen kesäpäivän eväiltä, mutta ei ehkä lapsiperheen retkileiviltä.

Tästäkin huolimatta eväsretki oli täynnä säkenöiviä hetkiä. Sitä riemua, kun terraariosta löytyi torakka tai sammakko. Kun hiiripöllö söi hiiren. Kun tiikeri käveli lasiseinän toisella puolella ihan nenän edestä.

Se on niin totta, että joskus joku mies (tai poika) vie sydämesi. Ja se on sitten menoa. Esimerkiksi Korkeasaareen :)






Tonnikala-sellerileivät

3/4 pakettia vehnäpaahtoleipää
1 tlk tonnikalaa öljyssä
2 sellerin vartta hienoksi silputtuna
1 dl Hellmans-majoneesia
suolaa
pippuria
tuoretta ruohosipulia silputtuna


Sekoita tonnikala, sellerit, majoneesi, suola, pippuri ja ruohosipuli kulhossa.
Levitä täytettä paahtoleivälle ja nosta toinen leipä sen päälle.
Leikkaa leivistä kolmioita.