torstai 30. lokakuuta 2014

Kylmässä kamarissa

Kun istuin sijaiskämppäni keittiössä, mietin, mikä kirja voisi kuvata hyvin tätä hetkeä. En heti keksinyt, mutta kun menin kirjastoon, hyllystä pilkotti Ulla-Maija Paavilaisen teos Kylmä kamari.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010).
Nimi sopi minusta hienosti tilanteeseeni, vaikka en tiennyt kirjan teemasta sen enempää. Nappasin sen laukkuuni ja avasi sen sijaiskämppäni sängyllä.

Paljastui, että kirja kertoo lukioikäisestä Elinasta, joka asuu maaseudulla, talossa, jossa on paljon surua ja vaiettuja murheita. Elinan isoveli on menehtynyt, minkä vuoksi hänen äitinsä on sairastunut. Elinan täti on vanhapiika, jolla on taustallaan salaisuus, joka on liian raju tullakseen lausutuksi ääneen. Mutta Elina tietää siitä.

Elinaa ahdistaa asua talossa, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen eikä totuuksia saa sanoa ääneen. Elina kaipaa toisenlaiseen elämään ja toisenlaiseen maailmaan. Vapauteen. Kaupunkiin.

Kuuma kesä on aluillaan. Elina odottaa kesää ja sen kuumuuttaa kiihkeästi. Hän on tavannut Maken, jonka kanssa hän haluaa jakaa kesäyöt ja helteiset päivät.

Kotona odottaa kuitenkin kitkettävät kasvimaat ja lannantuoksuiset huoneet. Synkät salaisuudet. Vaietut totuudet. Elämään pettyneet ihmiset.

Kesän aikana Elina kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole aina omien valintojen summa. Mutta jokaisella on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja yrittää muuttaa suuntaa. Se vaatii rohkeutta ja usein myös luopumista. Siinä voi tulla suuria pettymyksiä, mutta on parempi yrittää kuin antaa asioiden olla.

Kirja tuoksuu ihanasti heinäpellolle. Olen itse viettänyt monta kesää maaseudulla, lannan ja rikkaruohojen tuoksussa. Ja Elinan ikäisenä haaveilin usein, että pääsisin kaupunkiin. Pois maaseudulta.

Nykyään nautin kuivatun heinän tuoksusta, sirittävistä sirkoista, lannankin hajusta. Vietän mielelläni maaseudulla kesääni, ainakin osan siitä.

Pystyin silti hyvin samaistumaan Elinan tunteisiin. Nuorena maailma tuntuu niin loppumattomalta, siellä näyttää olevan äärettömästä mahdollisuuksia, joihin pitäisi vain tarttua. Eikä pyöriä näissä tylsissä nurkissa.

Yleensä sitä huomaa, että siellä kotona lannan tuoksussa oli kuitenkin turvallisempaa. Pehmeämpää. Mutta sen tajuaa yleensä vasta sitten, kun on jo lähtenyt.

Ja hyvä niin. Olen aina ajatellut, että lähteminen on hyvä asia. Ainakin silloin, jos se, mistä lähtee jää elämään. Sinne voi aina palata.

Paavilainen käsittelee paitsi nuoruutta ja nuoruuden elämänjanoa, myös perhesuhteita. Sitä, miten monissa perheissä on asioita, joita ei näytetä ulospäin. Salaisuuksia, joita hävetään. Rakkauksia, joita pitää piilotella. Surua, josta muilla ei välttämättä ole tietoakaan.

Kylmä kamari ei ole häikäisevä lukukokemus, mutta se on heinäntuoksuista iltalukemista, jossa jokainen nainen voi palata omaan nuoruuteensa. Ainakin, jos osa siitä on vierähtänyt maaseudulla tai pikkukaupungissa.


"Ilta on maitoisen leppeä. Notkelmiin on jäänyt hellepäivien jäljiltä kuumia virtauksia, jotka lehahtaen kiertyvät säärien ympärille. Alsikeapiloitten mesi tuoksuu. Heinäkuu on laiskistumassa lopuilleen.

He riisuvat vaatteensa rantaheinikkoon, johon aurinko ei jaksa enää tähän aikaan illasta paistaa.

Vesi on pehmeää ja ruskehtavaa; sitä ei kannata päästää suuhunsa. Elina ui etäämpänä, voihkii ja huutelee, että ihanaa, ihanaa.

Ansakin kahlaa vyötäröään myöten, kyykistyy ja ponnistaa liukuun, muttei laita kasvojaan veteen.

Tällaista olisi olla vapaa."


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Ikävä omaan kotiin


Kuten kerroin aiemmin, olen tänä syksynä ollut vailla omaa kotia. Tai on minulla koti, mutta en ole voinut remontin vuoksi asua siellä.

Pakkasin kesäkuussa kämppäni muoveihin ja otin muutaman (noh, ehkä pari liikaa) nyssäkän mukaani sijaiselämääni varten. Edessä olisi neljä kuukautta poissa kotoa. Mitä ihminen tarvitsee tuollaisena aikana?

Kun muutin pois kotoa, oli kesä. Helteet olivat vielä edessä, joten jouduin ottamaan mukaan bikinit, hellemekot ja sandaalit.

Takaisin pääsisin vasta loppusyksystä. Siksi pakkasin myös parit talvikengät, lämpimän takin, hatut ja hanskat jätesäkkeihin.

Otin mukaani oman peittoni - sen alla nukun parhaiten. Pari tyynyliinaa, pyyhkeen, kosmetiikkaa...

Pitäähän ihmisen myös syödä, enkä ajatellut ostaa neljän kuukauden vuoksi uusia jauhopusseja ja maustepurkkeja. Ne lähtivät siis myös matkaani.

Kukat. Eiväthän ne pärjäisi neljää kuukautta pimeydessä, vailla kastelua.

Pian huomasin, että olin pakannut mukaani kaksi autolastillista tavaraa. Enkä oikein tiennyt, minne olin niitä viemässä ja missä viettäisin seuraavat neljä kuukautta.

Runsaan kuukauden kuluttua, kesälomien jälkeen minun piti muuttaa sympaattiseen pieneen piharakennukseen. Se oli kuin mummonmökki. Punainen tupa ja omenapuut. Kamina, 60-luvun tyyliin sisustettu tupa, Muuramen lipasto ja natisevat ikkunat. Ihastuin paikkaan, kun kävin sitä alkukesästä katsomassa. Täällä viettäisin lempivuodenaikani loppukesän ja alkusyksyn. Omenapuiden alla, vanhojen puisten omakotitalojen keskellä.






Kun sitten istuin sijaiskämppäni keittiössä juomassa teetä hiljaisuuden keskellä, ymmärsin, että jotain puuttui. Olin ihanassa ympäristössä, mutta siellä ei ollut juuri mitään minua. Ei missään siinä lähellä.

Minulle tuli jotenkin kylmä ja surullinen olo. Nukuin huonosti. Kaipasin muualle. Asuinkin mieluummin ystäväni luona.

Syyskuun alussa alkoi sitten runsaan kuukauden kestänyt reppureissaajan elämä. Raahasin meikkipussiani, hammasharjaani ja yöpaitaani mukanani milloin minnekin. Nukuin usein yhden yön yhdessä sängyssä, seuraavan jollain sohvalla. Raahauduin usein aamuisin töihin lentotrollin kanssa. Tavaroitani oli monessa eri osoitteessa, osa niistä varmaan edelleen karkuteillä.

Kuukausi sitten pääsin muuttamaan ystäväni kämppään, aivan lähelle omaa kotiani. Kun kävin ensimmäisen kerran juoksulenkillä tutuilla kaduilla, minulta meinasi päästä itku. Kun hyppäsin aamulla tuttuun bussiin, huokaisin syvään. Olin melkein kotona!

Olen muuttanut elämässäni todella monta kertaa. Olen asunut Suomessa neljässä eri kaupungissa, ulkomailla useassa eri osoitteessa. Kotiudun kyllä minne tahansa, jos niin päätän.

Tällä kertaa en päättänyt niin. Minulla oli ikävä omaa kaupunginosaani, siellä asuvia ystäviäni, sinne matkaavia raitiovaunuja, siellä olevia pieniä kauppoja, lähikirjastoa, tuttua lenkkipolkua.

Koti on paljon muutakin kuin vain asunto. Se on oma reviiri, jonne rakennat omat kulkureittisi ja jonka pohjalle luot päivittäin toistuvat rutiinit.

Niitä minun tuli ikävä. Putkiremontti itsessään ei minua edelleenkään pelota. Se meni itseasiassa yllättävän kevyesti.

Mutta omaa elämää tulee helposti ikävä. Ja sinne minäkin pääsen onneksi pian takaisin. Enää muutama päivä, ja olen taas yhtä kokemusta varmempi.

Olen oikeassa paikassa. Sinne on ollut niin kova ikävä!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Merisiikaa suolakuoressa

Elämän suola. Mitä sillä tarkoitetaan, on yksilöllinen valinta. Mutta perimmäinen merkitys on sama - se on asia, joka maustaa elämän. Tekee siitä meille nautinnon.

Anna-Leena Härkösen teoksessa Ei kiitos päähenkilö Heli on kadottanut elämästä läheisyyden. Ehkei nyt täysin elämän suolaa, mutta sinnepäin.

Ongelmien keskellä painiskelevat Heli ja hänen aviomiehensä Matti lähtevät lomamatkalle Santorinille. Helin haaveissa siintää romanttinen reissu, johon seksi kuuluu olennaisena osana. Toisin kuitenkin käy.

Elämän suola ja kesälomakohteeni Santorini mielessäni päätin valmistaa siikaa suolakuoressa. Paksun suolakuoren alla uunissa kypsytettävä kala on yleinen herkku Välimeren maissa. Itse en ollut sitä ennen kokeillut, mutta nyt väittäisin, ettei helpompaa tapaa valmistaa herkullista uunikalaa juuri ole.

Kala pysyy pehmeänä ja mehukkaana suolakuoren suojassa. Seurana voi tarjota vaikka perinteistä perunamuusia kunnon voinokareella sekä kreikkalaista salaattia.

Ruoka on elämän suola :) Se tekee elämästä hitusen parempaa joka päivä!

Ja suola - se tekee ruoasta astetta parempaa.


Siikaa suolakuoressa

4 annosta

kokonainen siika (noin 850 g)
1/2 luomusitruuna
1/2 tl valkopippuria
1 nippu persiljaa
4 oksaa tuoretta timjamia
4 dl karkeaa merisuolaa

Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Perkaa kala, mutta älä suomusta. Poista kidukset.
Hiero sitruunaa kalan sisään. Mausta valkopippurilla kevyesti.
Asettele yrtit kalan sisään ja pirskota niiden pinnalle hieman sitruunan mehua.
Laita uunivuoan pohjalle noin sentin kerros suolaa.
Aseta kala suolakerroksen päälle ja peitä kala kokonaan suolalla.
Kostuta suolaa pirskottamalla pinnalle hieman vettä.
Nosta kala uuniin ja paista noin 30 minuuttia.
Ota kala uunista. Nosta varovasti suolakuori ja nahka.
Tarjoile kala perunamuusin ja salaatin kera.






tiistai 14. lokakuuta 2014

Kertomus naisesta, joka haluaa seksiä

Kun mies haluaa parisuhteessa enemmän seksiä kuin nainen, se on julkinen vitsailun aihe. Kun nainen haluaa enemmän, siitä ei hiiskuta.

Jotenkin tuntuu, että vasta viime vuosina naiset ovat saaneet sanoa ääneen, jos mies ei tahdo yhtä paljon seksiä kuin nainen. Siitäkin on lupa jo vitsailla - jos siinä nyt mitään vitsailemista oikeastaan on.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa melko arasta asiasta kirjassaan Ei kiitos. Se kertoo nelikymppisestä Helistä, joka haluaa aviomieheltään enemmän seksiä kuin saa.

Kun seksiä ei tule, Heli alkaa etsiä sitä muualta. Hän ajautuu kiihkeään seksisuhteeseen parikymppisen Jarnon kanssa. Jarnolla on jäänyt nuoruusvaihe päälle: seksiä, viinaa, villiä elämää, vastuuttomuutta.

Ei ihme, että turvallisessa avioliitossa turvallisen miehen kanssa elävä Heli kokee villiä vapautta Jarnon seurassa. (Niin kuin moni keski-ikäinen mies ja nainen vastaavassa tilanteessa...)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2011).

Ei kiitos on osittain turhan kliseinen, mutta se onnistuu myös tarttumaan tämän hetken parisuhdepaineisiin - ja vitsailla niillä.

Keski-iässä moni asia väljähtyy. Työ, parisuhde, vanhemmuus, omat unelmat, arki. Kun ruuhkavuodet hellittävät, halutaan jotain hässäkkää. Moottoripyöriä, joogakursseja, uudet keittiönkaapit.

Seksiä.

Kliseistä, mutta totta. Tutkimuksethan osoittavat, että nainen on seksuaalisesti aktiivisimmillaan noin nelikymppisenä, miehet parikymppisinä. Siinä on selvä ristiriita.

Moni nainen miettii kahden-kolmenkymmenen vuoden iässä, millaisen miehen kanssa haluaisi tehdä lapsia. Takana on usein erilaisia seikkailuja ja ihmissuhteita - hurjiakin kokemuksia.

Vaakakuppi kallistuu silloin melko helposti siihen turvalliseen mieheen, tavalliseen tyyppiin, tulevaan perheenisään.

Tietenkään mies ei ole valmis heti, vaan häntä pitää kouluttaa ja kasvattaa. Kuuntelemaan, keskustelemaan, kertomaan tunteistaan. Päästämään irti ärsyttävistä tavoista, olemaan enemmän kotona.

Nainen haluaa muuttaa miehen oman mielensä mukaiseksi. Kunnes huomaa, että samalla miehiset piirteet ovat haalistuneet. Ja koko suhde tuntuu sen myötä haalenevan. Mies on liian tossun alla. Liian kiltti. Liian tylsä. Liian tavallinen.

Pitkä parisuhde on vaikea juttu. Sitä ei käy kieltäminen. Se on varmasti vaikein asia elämässä.

Samaan aikaan seksi on oleellinen osa elämää ja parisuhdetta. Ja juuri se alkaa haalistua ajan kuluessa - juuri kun sitä eniten tarvittaisiin.

Härkösen teos ei ehkä ole kirjana loistelias, mutta se osuu omalla tavallaan naulankantaan. Miten helppo on ylittää raja, kun kyse on läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä, nautinnosta. Huolimatta siitä, että puolisolla voi olla masennus tai keski-iän kriisi, kuten Härkösen kirjan toisella päähenkilöllä, Helin puolisolla Matilla.

Kirjasta voi olla monta mieltä, mutta ein kuuleminen tuntuu pahalta. Oli sitten mies tai nainen. Tarpeeksi monta kertaa sen kuultuaan turtuu. Tavalla tai toisella.


"Mutta ihan rehellisesti: miltä minusta todella tuntuu? Tämän megapetoksen ja hutsukeikan jälkeen? Hyvältä. Aivan mahtavalta. Onnen eteen täytyy nähdä vaivaa eli uskaltaa tehdä muut onnettomiksi.

Jotain oleellista kuitenkin puuttuu. En ole aivan oma itse. Tuntuu kuin olisin menettänyt yhden ruumiinjäsenen.

Sitten tajuan. Syyllisyys. Minulta puuttuu syyllisyys."

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kanaa kuubalaisittain & banaania pannulla

Kuubasta ja sen värikkäästä historiasta kertova Nora & Alicia on täynnä tuoksuja. Cecilia Samartin kuvailee herkullisesti kuubalaisia perinneruokia: porsasta mojokastikkeessa, jauhelihasta ja tomaatista valmistettavaa picadilloa sekä papujen ja riisin kanssa tarjottavaa haudutettua nautaa eli ropa viejaa.

Kun olin Kuubassa lomalla, en juuri kokenut kulinaristisia elämyksiä. Ruoka oli kyllä värikästä, mutta hyvin yksinkertaista - paljon kanaa, riisiä, papuja ja kananmunia.

Pidin paljon enemmän kuubalaisesta rommista kuin paikallisesta ruoasta :o)

Päätin kokeilla paria kirjassa mainittua kuubalaista herkkua, Arroz con Polloa ja Platanos Fritosta eli kanaa, riisiä ja kasviksia sekä paistettuja banaaneja. Sovelsin tietenkin reseptejä hieman...

Oli muuten hyvää! En edelleenkään puhuisi gourmet-ruoasta, mutta värikkäästä, maukkaasta ja tuoksuvasta arki-illan elämyksestä.

Suosittelen!








Arroz con Pollo

4 annosta

2 isoa maustamatonta broilerin koipireisipalaa
6 pientä maustamatonta broilerin koipea
2 tlk suolaa
1 tlk mustapippuria
1 rkl oliiviöljyä
noin 300 g savukinkkua
1 iso sipuli silputtuna
3 valkosipulinkynttä murskattuna
2 punaista suippopaprikaa silputtuna
1 tlk säilöttyjä tomaatteja
3 rkl tomaattipyreetä

6 dl kanalientä
2 dl mustaa riisiä keitettynä
tuoretta persiljaa

Keitä riisit kanaliemessä.
Valmista samaan aikaan broileripata.
Mausta broilerit suolalla ja pippurilla.
Paista niitä öljyssä kattilassa noin 8 minuuttia.
Nosta kattila hetkeksi liedeltä ja laske lämpötilaa.
Kaada osa paistorasvasta pois.
Nosta kattila uudelleen hellalle. Lisää pieneksi siivutettu kinkku ja sipulit.
Paista, kunnes sipulit pehmenevät. Sekoita välillä.
Lisää paprikat ja paista, kunnes paprikat pehmenevät.
Lisää tomaatit ja tomaattipyree sekä makusi mukaan lisää suolaa ja pippuria.
Anna hautua miedolla lämmöllä noin 25 minuuttia. Sekoita välillä.
Kokoa annos ja koristele persijalla.

Paistetut banaanit

4 keittobanaania (myös tavallista voi kokeilla)
3 rkl seesamiöljyä

Pilko banaanit ja paista ne pannulla seesamiöljyssä.
Maista ja lisää halutessasi öljyä.
Tarjoile Arroz con Pollo -annoksen lisukkeena.



Kokeilin kuubalaisen kanssa ranskalaisen Gérard Bertrandin punaista, Pinot Noir- ja Grenache-rypäleistä valmistettua viiniä. Pinot toi yhdistelmään mukavaa keveyttä, Grenache tuhdikkuutta. Ihan maukas yhdistelmä.