tiistai 18. helmikuuta 2014

Kevyttä korealaista

Pohjois-Koreassa oli erittäin paha nälänhätä 90-luvulla. Edelleen ihmiset kärsivät puutteellisesta ravinnosta, pahemmin kuin ehkä edes aavistetaan.

Barbara Demickin Suljettu maa kertoo asiasta loikkareiden silmin. Kirjassa poimitaan maasta maissinjyviä, pyydystetään ruoaksi lemmikkikoiria, syödään päärynä nälkään kerran viikossa.

Ei siis ehkä olisi ollut oikein, että olisin valmistanut korealaisen keittiön meheviä lihaherkkuja. Päädyin kokeilemaan kiinankaalista valmistettavaa kimchiä sekä korealaisia kesäkurpitsapihvejä.

Kimchiin kannattaa käyttää runsaasti kaalia. Itse panin sitä liian vähän - ja annos oli hurjan suolainen. Kaalit kannattaa myös huuhtoa erittäin hyvin ensimmäisen suolauksen jälkeen.

Kesäkurpitsapihveista kannattaa ehkä jättää suola kokonaan pois, koska kimchi maustaa mennessään nekin.

Kimchin ohje on Helsingin Sanomista, kesäkurpitsapihvien Pöytä koreaksi -blogista. Pihvien reseptiä kuitenkin sovelsin hieman omaan makuuni. Suosittelen kuitenkin tutustumaan blogiin, jos on kiinnostunut korealaisesta keittiöstä.

Aterian jälkeen janotti, mutta jääkaapissa oli ihana tuoksu!






Kimchi

neljä annosta

1 kg kiinankaalia
5 kevätsipulia
1 tl suolaa

Suolaliemi

3 rkl merisuolaa
8 dl vettä

Mausteliemi

1 rkl suolaa
2 rkl chilijauhetta
1 rkl raastettua inkivääriä
2 rkl silputtua valkosipulia
2 rkl kalakastiketta
1 tl sokeria

Huuhtele kiinankaalin lehdet ja leikkaa suurimmat niistä kahteen osaan. Pilko sipulit.

Liota merisuola haaleaan veteen ja anna jäähtyä.

Kaada suolaliemi kiinankaali- ja sipulisilpun päälle suureen kulhoon. Pane lautanen painoksi ja nosta astia jääkaappiin yön yli maustumaan.

Kaada suolaliemi pois ja huuhtele kasvikset.

Sekoita muut ainekset toisessa kulhossa. Lisää kaali ja sipulit sekä sekoita hyvin. Peittele kaalinlehdillä.

Pane päälle kelmua ja nosta jääkaappiin maustumaan pariksi vuorokaudeksi.




Hobak Buchim eli korealaiset kesäkurpitsapihvit

neljä annosta

1 kesäkurpitsa
1/2 tl suolaa
1/2 sipuli
3/4 dl vehnäjauhoja
1 kananmuna
öljyä paistamiseen

Kastike

1 rkl soijakastiketta
1 tl valkoviinietikkaa
1 tl vettä
1/2 tl hunajaa
ripaus mustapippuria

Puolita kesäkurpitsa, ripottele suolaa ja itketä puoliskot.

Raasta kesäkurpitsa raastinraudan isoimmalla terällä. Puristele vielä ylimääräinen neste pois.

Hienonna sipulit ja lisää kesäkurpitsaraasteen joukkoon. Riko sekaan kananmuna sekä kaada joukkoon vehnäjauhot. Sekoita tasaiseksi massaksi.

Kaada kuumennetulle pannulle öljyä. Muotoile massasta pihvejä ja nosta ne pannulle. Paista miedolla lämmöllä muutamia minuutteja puoleltaan. Älä ala kääntää pihviä liian aikaisin, koska massa hajoaa helposti.

Käännä pihvit. Niiden paistuessa tee kastike. Sitä ei välttämättä tarvita, jos tarjoat pihvit kimchin kanssa.



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Suljetun maan surullinen tarina

Kävin Kuubassa tasan viisi vuotta sitten. Odotin ennakkoon ahdistavaa kokemusta, mutta valkoisen hiekkarannan hohtaessa, uima-altaalla makoillessa, kädessä iso lasi aidosta (tautisen hyvästä) rommista valmistettua mojitoa, auringon hymyillessä tarinat suljetusta saarivaltiosta tuntuivat hieman liioitelluilta.

Kunnes lähdin snorklaamaan riutalle. Matkasimme sinne kuubalaisen miehen pienellä lautalla, minä ja kaksi kanadalaista. Mies kertoi lautan lipuessa turkoosissa meressä, miten kovasti hän haluaisi matkustaa jonnekin. Se ei vain ollut mahdollista, koska kuubalaisilla ei ollut passeja.

Tuntui hieman absurdilta maata siinä bikineissä - Suomesta tulleena ja Kanadassa työskentelevänä.

Samanlaisia tarinoita kuulin muitakin. Nettiä ei saanut käyttää kuin kouluissa, ja yhteydet olivat niin huonot, ettei ihmisten kärsivällisyys kestänyt niiden käyttämistä. Eräs kuubalainen insinööri oli paennut tarkoin varjellusta seuruestaan työkeikalla Kanadassa. Mies oli piileskellyt roskiksissa ja hakeutunut lopulta loikkareita auttavan järjestön toimistolle. Miehen perhe jäi Kuubaan, eikä hänellä ole mahdollisuutta käydä katsomassa vaimoaan ja lastaan. Tällaisia loikkareita on Kanadassakin useita.

Kuubalaisten arki oli ahdistavaa, mutta aivan toisenlaisen lamaannuksen koin luettuani Barbara Demickin teoksen Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Se on kertomus Pohjois-Koreasta loikanneista, jotka muistelevat elämäänsä diktaattorihallitsijan vallan alla.

Suljettu maa. Atena Kustannus Oy, 2012.


Kun kerroin ystävälleni lukevani kirjaa, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: Mitenhän luotettavia tarinat ovat? Mietin tätä lukiessani amerikkalaisen toimittajan kirjoittamaa teosta. Miten paljon kertomuksissa on valhetta?

Oli totuus mikä tahansa, kirja on surullinen kertomus suljetusta maasta ja sen ihmisten kärsimyksistä. Demick tapasi kirjaansa varten useita Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Nämä ihmiset kertovat kirjassa maassa vallitsevasta nälänhädästä, aivopesusta, selviytymistaiteluista, tukahdetuista tunteista, epätoivosta ja toivottomuudesta, kuolemasta.

Aluksi sijoitin kirjan tapahtumat ajallisesti omaan lapsuuteeni (siitähän on jo aikaa). Havahduin vasta hieman kirjaa luettuani siihen, että Demick kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut pari vuotta sitten.

Suljettu maa on paitsi surullinen kertomus, myös oiva oppikirja. Se kertoo paljon meistä ihmisistä, mutta myös historiasta, taloudesta ja politiikasta. Kirja luo kuvaa siitä, miten ihminen kaiken menetettyäänkin ryhtyy taistelemaan elämästään. Ja toisaalta siitä, miten ihminen lopulta sulkee silmänsä ja tunteensa kaikelle turtuneena.

Demick pukee tarinat romaanin muotoon, mutta silti kirja on ennen kaikkea paljon muuta. Sitä lukiessa pysähtyy miettimään, miten itselle olisi käynyt Suljetussa maassa. Olisivatko omat voimat riittäneet lähtemiseen? Ja ennen kaikkea - olisivatko ne riittäneet sopeutumiseen?


"Mi-rania kaihersivat hänen matkalla näkemänsä asiat. Se oli ollut vuosiin ensimmäinen kerta, kun hän oli matkustanut Ch´ôngjinin ulkopuolelle, ja hämmästyneessä tilassakaan hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka rähjäiseltä kaikki matkalla oli näyttänyt. Hän oli nähnyt lapsia, jotka olivat tuskin hänen oppilaitaan vanhempia, rääsyihin pukeutuneina, kerjäämässä ruokaa juna-asemilla.

Viimeisenä yönä Mi-ran ja hänen matkatoverinsa olivat nukkuneet juna-aseman edustalla, koska heillä ei ollut rahaa hotelliin. Ihmiset osoittelivat erästä heidän lähellään olevaa mieshenkilöä, joka oli käpertynyt puun alle sikeään uneen. Paitsi ettei mies ollut unessa. Hän oli kuollut. ---

Pimeässäkin hänen kylkiluunsa näki selvästi. Hän oli riutunut, laihempi kuin kukaan Mi-ranin koskaan näkemä ihminen. ---

Jälkikäteen häntä askarrutti, mitä miehelle oli mahtanut tapahtua. Oliko mies kuollut nälkään? Huolimatta siitä, että kenelläkään ei ollut näinä aikoina tarpeeksi ruokaa ja jopa hallitus oli tunnustanut ruokapulan, Mi-ran ei ollut kuullut, että kukaan olisi kuollut Pohjois-Koreassa nälkään. ---

´Onneksi meillä on Kim Il-sung.´"


Jäin miettimään kirjan luettuani montaa asiaa. Miten kirjassa tarinansa kertovat ihmiset selvisivät kaiken keskellä? Miten ihminen voi elää vuodesta toiseen vain vesikeitolla? Miten ihminen voi selvitä syömällä vain maasta löytyviä maissin jyviä? Nälkää ihminen kestää melko pitkään, mutta ilman vettä ei. Jos Pohjois-Koreassa ei ole sähköä eikä juuri vettä, saati lääkkeitä, miten tappavat kulkutaudit estetään? Miten ihmeessä Pohjois-Koreassa on voitu selvitä oloissa, joista kirjassa kerrotaan?

Kuuden tarinansa kertovan loikkarin kertomukset kuulostavat niin uskomattomilta, etteivät ne joka kohdalta tunnu mitenkään mahdollisilta.

Ehkä elimistö vain sopeutuu. Kuten ihminenkin. Kun voimat eivät enää riitä, ei nälkää enää tunne. Muutkin tunteet supistuvat. Ihminen vain on.

Demick kirjoittaa myös tulevaisuudesta. Siitä, kuinka kauan pohjoiskorealaisten eristäminen muusta maailmasta voi kestää. Kuten kirjassa kerrotaan, moni heistä tietää oman maansa kurjan tilanteen ja tajuaa tulleensa huiputetuksi.

Mutta jaksaako sitä vastaan alkaa taistella?

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Tavallisten ihmisen arkiherkku

Pitkä työpäivä takana, kello käy kuutta, lapset ovat kiukkuisia. Siinä ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että alkaisi kokata kanakeittoa omasta liemestä. Pöytään pannaan jotain, mikä valmistuu nopsaan ja täyttää vatsat.

Itse olin onnellisessa asemassa lapsena siksikin, että meidän isä oli usein aikaisin kotona ja ehti tehtailla pöytään ruoan, kun äiti oli vasta kotimatkalla. Ruoka oli silti tuiki tavallista arkiruokaa, nakkikastiketta, broilerinkoipia & riisiä, pannulla voissa paistettua kalaa, lihakeittoa, verilettuja, paistettua maksaa...

Jauhelihaa meillä käytettiin selvästi vähemmän kuin monissa muissa lapsiperheissä. Raija Orasen Ruusun aikaa lukiessani mieleen palautuivatkin muistot silloisen parhaan ystäväni perheen ruokalistasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin meillä kotona. Broilerin suikaleita ei meillä nähty kuin vasta 2000-luvulla.

Joskus hämmästelin, miksi monissa perheissä syötiin lähes pelkästään jauhelihakastiketta ja spagettia. Tai näin ehkä ajattelin. Ja saatoin olla joskus vähän kateellinenkin. Etenkin silloin, kun meillä oli tarjolla  hernekeittoa, jossa oli makua antamassa isoja sian sorkkia. Lapsena en ehkä osannut arvostaa tätä perinteistä reseptiä, jonka avulla syntyy kyllä paras hernekeitto. Nyt sen tiedän ja ymmärrän.

90-luvulla jauheliha oli kuitenkin pop. Myös Ruususilla kokataan jatkuvasti jauhelihaa. Päätinkin kokeilla pitkästä aikaa jauhelihakastiketta ja spagettia.


Onko sinulla jauhelihakastikkeen resepti, joka on takuuvarma ja taivaallisen hyvää? Kuulen mielelläni, jotta pääsen kokeilemaan :)




Jauhelihakastike

2 valkosipulin kynttä
1 iso sipuli
oliiviöljyä
400 g luomu naudanjauhelihaa
3 rkl chilikastiketta
500 g hyvää tomaattimurskaa
1 tlk sokeria
1/2 tlk suolaa
mustapippuria
1 nippu tuoretta basillikaa
1/2 nippua lehtipersiljaa

spagettia
suolaa

Pilko sipulit ja kuullota ne runsaassa oliiviöljyssä miedolla lämmöllä. Lisää jauhelija pannulle. Ruskista.

Kaada ruskistuneen jauhelijan joukkoon chilikastike ja tomaattimurska. Mausta sokerilla, suolalla ja pippurilla. Anna kypsyä hetki.

Lisää lopuksi tuoreet hienonnetut yrtit. Anna kastikkeen muhia noin 20 minuuttia pienellä lämmöllä.

Keitä sillä aikaa spagetti runsassuolaisessa vedessä.

Tarjoile hyvien juttujen ja mukavien muistojen kera!


Psst!

Ei muuten silloin, 90-luvulla, käyty ravintolassa 80 euron illallisilla. Niin kuin nykyään. Tällä viikolla nautimme illallisen Farangissa. Maistelumenu ja viini maksoivat saman verran kuin meidän perheen kerran vuodessa ravintolassa vietetty ilta 90-luvulla. On ne ajat toisenlaiset...