Joulumuistoja ja uuden vuoden valmisteluja 

Tänä jouluna ei ollut korkeita nietoksia eikä lumi peittänyt maata. Vesisade ja harmaus unohtuivat kuitenkin illalla, kun sytytti kynttilät ja valot kuuseen.

Joulu tuntuu joululta, oli sää millainen tahansa. Koska se syntyy niin monista eri tuoksuista ja mausta, koristeista ja perinteistä. Läheisistä ihmisistä.

Huomenna alkaa valmistautuminen uuteen vuoteen. Otamme sen vastaan ystävien ja kuohuvan kera pikkumustat päällä. Illan isäntäpari on tunnettu keittotaidostaan, joten voinemme odottaa herkullista vuodenvaihdetta.

Mutta sitä ennen vielä muutamia makupaloja joulusta.... 

Joulu alkaa kodin koristelusta. Ohessa kuunnellaan samoja joululevyjä, jotka pyörivät levysoittimessa jo 80-luvulla. Tänä vuonna koristelu sai uutta ilmettä, sillä löysin laatikkojen kätköistä Kanadasta ostamiani kuusenkoristeita, kuten tämän suloisen jouluhiiren.

Koristelimme kuusen poikkeuksellisesti jo aatonaattona. Koristelu on aina railakas tapahtuma. Nyt ääntä syntyi muun muassa rikkinäisen kuusenjalan myötä. Mutta koristeet saivat kukin oman paikkansa - ja omasta metsästä haetun kuusen tuoksu oli tuttu ja jouluisa.

Joulupuuro syödään meidän perheessä yleensä joulurauhan julistamisen jälkeen. Siskoni mies sai tänä vuonna mantelin, joten ensi vuonna on taas jotain, mitä odottaa... :)

Joulupöydässämme on eniten kalaherkkuja. Tänä vuonna minä sain vastuulleni lasimestarinsillin valmistamisen. Graavikaloista vastasi isäukki.

Silakkarullat ja sinappisilakat ovat kuuluneet joulupöytäämme aina. Joku vuosi olemme valmistaneet ne muikuista, mutta tänä vuonna kala oli ehtaa silakkaa.

Joulupukkia odotettiin kovasti koko päivä. Kun pukki viimein saapui, alkoi sellainen juoksurumba, ettei vastaavaa ole pitkään aikaan nähty. Pukki oli oikein kiltti ja muisti meitä kaikkia ihanilla lahjoilla.

Pukki toi muun muassa pari uutta elokuvaa, joita kaikki tapittivat joulusaunaan saakka.

Minä sain lämpimät lampaanvillasta tehdyt tossut sekä Alice Munron Nobel-voittajan. Lisää kaivattiin enää vain pyjamahousut, viltti ja lasi punaviiniä.

Mukavaa loppuvuotta ja onnea uuteen vuoteen!!

Kuivakakkua runojen kera

Runoja lukiessa on mukava juoda teetä. Seuralaiseksi sopii mielestäni mainiosti kuivakakku.

Kuivakakku on tehnyt uuden tulemisen omassa kahvipöydässäni. Se on todella helppo ja nopea tehdä. Vaihtoehtoja on lukuisia. Ja yleensä kuivakakut ovat oikein maukkaita, nimestään huolimatta. Sitä paitsi olen huomannut, että monelle kuivakakku saattaa maistua jopa paremmin kuin tuhti ja täyteläinen juusto- tai kermakakku.

Saima Harmajasta ja hänen runoistaan tuli mieleeni tiikerikakku. Siinä on sekä vaaleaa että tummaa sävyä. Kuten Harmajan runoissakin.

Kuivakakku kuuluu jollain tavalla myös jouluun. Äitini on usein leiponut jouluksi joko taatelikakkua tai hedelmäkakkua. Tämäkin vuonna kahvipöydässämme on kuivakakkua joulunakin.

Tiikerikakku

250 g margariinia

2 1/2 dl sokeria

4 munaa

4 1/4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl vanilliinisokeria

1 dl appelsiinimehua

2 rkl kaakaojauhetta

1 rkl kevytmaitoa

voita

korppujauhoja

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten.

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää ne taikinaan vuorotellen appelsiinimehun kanssa.

Ota taikinasta noin kolmasosa eri kulhoon ja sekoita siihen kaakaojauhe ja maito.

Pane taikina kerroksittain voideltuun ja korppujauhoilla jauhotettuun kakkuvuokaan. Kaada ensin vaaleaa taikinaa, sitten tumma taikina ja lopuksi loput vaaleasta taikinasta.

Paista uunin alimmalla tasolla 175 asteessa noin 50 minuuttia. Muista kokeilla tikulla, että kakku on kypsää myös sisältä.

Maukasta joulua kaikille!

Saima Harmaja - surullinen runotyttö

Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa, tulisit juuri nyt.

Olin kirjoittanut tämän Saima Harmajan runon Rannalla runokerhomme kirjaan seitsemän vuotta sitten. Meillä oli ystäväni kanssa runokerho, joka kokoontui muutaman kerran. Yksi runoilijoista, joista keskustelimme, oli Saima Harmaja. Minun suosikkirunoilijani.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Harmajan syntymästä. Hän oli kevään lapsi, joten tämä postaus olisi sopinut paremmin kevääseen. Harmaja syntyi toukokuussa ja kuoli huhtikuussa, vasta 23-vuotiaana.

Tartuin kuitenkin jostain syystä Harmajan runoteokseen Läheisyys marraskuussa. Käteeni sattui myös Kaarina Helakisan 70-luvulla kirjoittama Harmajan elämäkerta Legenda jo eläessään.

Saima Harmaja - legenda jo eläessään. WSOY, 1977.

Helakisan teos on hieman kankea tähän päivään, mutta siitä välittyy aidon oloinen kuva Harmajasta. Tytöstä, joka rakasti runoja ja kirjoittamista ja joka paloi halusta elää lujemmin, mutta jolla ei ollut siihen voimia.

Saima Harmaja oli varmasti herkkä, harras ja syventynyt runoilija juuri sen vuoksi, että hän oli sitä itsekin. Helakisa kuvaa nuorta runotyttöä ei niin kauniina, ei niin viehättävänä, vailla rakkautta elävänä, sairaalloisena, hentonakin. Tuntui surulliselta lukea, miten Saima Harmaja oli nähnyt itsensä - yksinäisenä, erilaisena, rumana. Mutta kenties juuri se sai hänet kirjoittamaan runoja, jotka ravisuttavat, koskettavat. Hän on itse kirjoittanut:

Elää, elää, elää! Minä tahdon elää, Maija! On synti, ettei kukaan tule ja vedä minua elämään, kun on toukokuu ja pilvet palavat punaisina kattojen yllä. Minä tiedän, etten ole kaunis, etten ole huumaava, mutta minä tiedän, että osaan rakastaa.

Onneksi Harmajalla oli runot. Hän osasi kirjoittaa. Hän nautti siitä. Kaiken sen surun, epätoivon, sairauksien ja ikävän keskellä hän pystyi purkamaan itseään runoihin. Hän sai menestystä ja kiitosta siitä, ei ulkonäöstään.

Kunpa Harmaja olisi tiennyt, miten suuri runoilija hänestä kasvoi. Miten paljon hän on vaikuttanut meihin moniin myöhemmin eläneisiin. Sitä hän ei koskaan saanut tietää.

Iltarukous

Autuas tähti matkallaan hymyy huoneeni ikkunaan.

Suloista päivän himmeydestä sydän on taivaan välkkeestä pestä.

Sentään ma rukoilen tähtiä, luokaa minusta pois sädekasvonne nuo.

Viekää loistonne köyhien luo, kaikkien, jotka nyt kivusta huokaa.

Mulle jo viittoi kirkkaus tien. Taivaan armon uneeni vien.

Pakkaspäivä runollisessa Porvoossa

Porvoo on kaunis kaupunki kesällä ja talvella. Sitä pukee niin pakkanen kuin kesähelle. Se on siinä mielessä melkoinen harvinaisuus meillä Suomessa, kesäkaupunkien maassa :)

Kaupungissa on jotain runollista...Pieniä mukulakivikatuja, kallellaan olevia söpöjä puutaloja, herkkupuoteja, vanhan ajan romantiikkaa henkiviä kahvioilta...Ja onhan kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin vanha kotitalokin siellä.

Vietimme jouluisen lauantain Porvoossa kavereiden kanssa. Kahvittelun ja syömisen ohessa teimme pieniä ostoksia pukinkonttiin.

Ilta päättyi SicaPelle-ravintolaan, jota suosittelen lämmöllä. Tunnelmallinen pieni ravintola löytyy Tuomiokirkon kupeesta, osoite on Kirkkotori 3. Ravintolasta löydät lisätietoja täältä.

Kynttilänvalossa kuvatut ruokakuvat eivät tee oikeutta kauniille annoksille, mutta tässä pieniä tunnelmapaloja herkullisesta illasta...

Porvoon Tuomiokirkon tapuli kauniissa valaistuksessa.

Kuu möllötti taivalla, kun suuntasimme SicaPelle-ravintolaan illalliselle.

Alkuruoaksi tarjoiltiin kyyhkyä ja punajuurta. Hurjan herkullista!

Puolukkainen Pinot Noir osui kohdalleen annoksen kaverina.

Lohta, fenkolia ja mätimajoneesia. Jos menet nyt Porvooseen, saat mitä todennäköisemmin fenkolia lautasellesi. Otetaan sen kanssa kuitenkin maltillisesti!

Pääruokana oli peuraa ja palsternakkapyrettä. Liha oli uskomattoman hyvää!

Keksin runon kotimatkalla.

Kuu taivaalla yksinään hohtaa, pilviharson vain välillä kohtaa.

Pakkanen kipristelee varpaita, ei tee mieli kävellä ilman kintaita.

Loistaa kynttilä ikkunassa, hehkuu lämpöä pienessä tuvassa.

Yksin istuu mummo kiikkustuolissa, on jo puoliksi unessa.

Viettääkö hän joulun yksinään?

Painaako se hänen sisintään?

Kuu tulee esiin pilven takaa, mummo ikkunasta katoaa.

Sammuu kynttilä, tähdet vain loistaa. Se ikävä, sitä ei kukaan voi poistaa.

Värikkäitä makuja Afrikasta

Keltaista, mausteista, vaatimatonta. Nuo sanat tulivat ensimmäisenä mieleen, kun pohdiskelin, mitä ruokaa valmistaisin Anja Snellmanin kirjaan Parvekejumalat liittyen.

Snellmanin teoksen naishahmot ovat voimakkaita. Sekä Anis että Alla-Zahra elävät, kuten sillä hetkellä haluavat, muiden asettamia rajoitteita ja normeja uhmaten. Halusin, että ruokakin olisi vahvaa.

Päädyin somalialaiseen reseptiin, sillä Aniksen perhe on sieltä kotoisin. Kysyin vinkkejä ystävältäni, joka on käynyt Somaliassa. Hän neuvoi tekemään värikästä ruokaa. Kuten olin ajatellutkin.

Löysin Suomen somaliliiton nettisivuilta reseptin, joka kuulosti sopivan suunnitelmiini. Mukailin sitä hieman, mutta siitä tuli juuri sellaista kuin odotin. Yksinkertaista, värikästä ja ihan maukasta.

Kanapata (Digeeg)

1 sipuli

ruokaöljyä

3 broilerin koipireisipalaa

1 tl suolaa (tätä kannattaa lisätä oman maun mukaan, itse panin varmaan 2 tl)

1,5 tl juustokuminaa

2,5 tl curryjauhetta

1 iso peruna

3 pientä porkkanaa

1 dl vettä

2 tomaattia

Pilko sipuli ja kuullota se öljyssä padassa. Lisää koipireisipalat ja mausteet. Mausteita kannattaa lisätä oman maun mukaan - itse tykkään vahvasta mausta. Anna koipireisin kypsyä padassa noin 10 minuuttia.

Kuutioi peruna ja porkkanat. Lisää ne pataan, samoin vesi. Anna hautua noin 15 minuuttia.

Lisää pilkotut tomaatit. Hauduta pataa noin 35 minuutin ajan miedolla lämmöllä.

Halutessasi voit lisätä padan päälle kolme keitettyä kananmunaa.

Voit tarjoilla padan riisin kera, mutta se maistuu mainiosti myös sellaisenaan.

Psst! Parvekejumalat pani miettimään...miten onnekas olen, että saan olla juuri sitä, mitä haluan. Pukeutua kuten haluan. Olla vapaa. Värikäs. Oma itseni. Minä.

Maassa maan tavalla?

Isänmaallisuus on sanana saanut ikäviä piirteitä. Se liitetään usein henkilöihin, jotka vastustavat Suomeen muualta muuttavia, erilaisessa kulttuurissa kasvaneita, erilaisen uskonnon mukaan eläviä. Heihin, jotka pitävät kiinni isänmaastaan sellaisena kuin se oli, kun se perustettiin. Vaikka maailma ympärillä muuttuu vauhdilla.

Anja Snellmanin Parvekejumalat on karu ja raadollinen kuvaus ajasta, jossa elämme. Yhteiskunnasta, jonka osaksi yritämme sopeutua ja jossa yritämme luoda yhteisöllisyyttä samaan aikaan, kun kulttuurit ja uskonnot törmäävät ja vetävät meitä eri suuntiin.

Parvekejumalat. Otava, 2010.

Anis Muumin on somaliperheen tytär, joka haluaa olla kuten kuka tahansa suomalainen teini-ikäinen tyttö. Hän haluaisi kulkea hiukset tuulessa hulmuten, maalata huulensa punalla, tavata mukavia poikia ja pussailla.

Kaikki tämä on häneltä kielletty - perheen uskonnon ja perinteiden vuoksi.

"Oli hassua että nuori tyttö oleskeli kaikki illat parvekkeella turhan panttina. Muka mietiskelemässä ja lueskelemassa. Ja vielä pää paljaana. Huivin pitäisi aina olla kokonaan hiusten peittona, isä totesi teetään hörpäten. Aniksen oli nähty jopa kävelevän kadulla pää paljaana.

-------

Se tuntui uskomattomalta! Vieras tyttö harjasi hiuksia ja vetäisi keskijakauksen, kampasi hiukset niskasta ylös, laittoi niihin hyväntuoksuista voidetta ja kiinnitti tiukan keon pinneillä kiinni ja päälle kirkkaanpunainen hiuskampa."

Anis ei kuitenkaan luovuta. Hän elää perheeltään salassa elämää, josta unelmoi. Hän tekee sen, vaikka tietääkin, että seuraukset voivat olla vakavat. Ja niin ne ovatkin.

Alla Pohjola eli Alla-Zahra on puolestaan suomalainen nuori nainen, joka haluaa muuttaa elämänsä suunnan ja pyristellä irti seksuaalisesta puolestaan. Hän haluaa muuttua oikeaksi islaminuskoiseksi. Se vaatii uhrauksia, mutta Alla on valmis sen tekemään. Ainakin toivoo olevansa. Hän on saanut tarpeekseen tunteettomasta, irstaasta ja moraalittomasta maailmasta.

"Alla-Zahra muistelee miten huumaavalta tuntui kun viilsi käsivarren sisäpintaa ja veri alkoi norua pitkin ihoa, ensin toisesta ja sitten toisesta käsivarresta.

------

Yöllä Alla-Zahra katselee suurta mustaa kassia huoneen nurkassa. Siinä kohtaa oli ennen televisio, se äidin lahjoittama, iso ja litteä. Kassi on täynnä päivällä valittuja huiveja ja kankaita. Kun Alla-Zahra tuijottaa sitä tarpeeksi kauan, sieltä alkaa kuulua kuisketta.
Oletko valmis? Tiedätkö mitä olet tekemässä?"

Maassa maan tavalla, sanotaan. Mutta maan tapa muuttuu jatkuvasti. Se ei ole, eikä voi olla, pysyvä. Erilaisuuteen kasvaminen vie kuitenkin aikaa. Se on kivuliasta. Kun uusi kohtaa vanhan ja tutun, syntyy pelkoja. Epäilyksiä. Pettymyksiä. Surua.

Kaikkia näitä Snellman kuvaa taidolla. Ja kaikkea tätä kohtaamme yhteiskunnassamme, isänmaassamme, joka päivä.

Kaikki meistä eivät kykene kasvamaan muutoksen mukana eivätkä sopeutumaan siihen. Jotkut tippuvat. Niin surullista kuin se onkin.

Isänmaan juhlaa

Eilen kippisteltiin jälleen isänmaalle. Sauli piti vastaanottoa Tampereella, minä Helsingissä. Tarjoilut olivat molemmissa juhlissa hyvin samanlaiset.

Sitä vain mietin, että tarjoiltiinko Tampere-talossa oikeasti Sorsalammen silakoita? Kun se Sorsapuiston lampi on kyllä aika mutainen, ei siitä kannattaisi ehkä syöntikalaa pyytää...

Itsenäisyyspäivän televisiolähetys on mukava perinne, mutta ajoittain siitä tulee vaivaannuttava, jos toimittajat kyselevät isänmaan ja itsenäisyyden merkityksestä yhteyksissä, joihin se ei ehkä sovi. Näin kävi muutaman kerran tänäkin vuonna.

Isänmaallisuuden ja sen merkityksen miettiminen on kuitenkin hyvä asia. Olenko minä isänmaallinen? Miten se näkyy? Mitä itsenäisyys merkitsee nyky-Suomessa?

Minusta asia tiivistyi eilisessä lähetyksessä, kun lapsi- ja nuorisokuoro lauloi Finlandia-hymnin. Kuorossa oli mukana tummaihoinen poika. Sellainen meidän Suomemme on nykyään - moninainen. Toki kyyninen voisi ajatella, että tilanne oli tekemällä tehty, mutta siitäkin huolimatta se kuvaa hyvin nyky-Suomea.

Tämä näkyi myös omassa itsenäisyyspäivän juhlassani. Perinteisiä herkkuja, uusia makuja.

Onnea 96-vuotias Suomi! Olet ihan hyvä tällaisena, mutta aina pitää kasvaa ja kehittyä. Kuten meidän kaikkien :)

 Itsenäisyyspäiväviikonlopun juhlinta alkoi lapsuudesta tutuissa tunnelmissa. Eräänlaista itsenäisyyttä tämäkin.

Hernekeitto on itsenäisyyspäivän perinneherkku. Tämä tuli suoraan tölkistä, mutta maustoin sitä rosmariinilla ja tilkkasella Dijon-sinappia.

Vuohenjuusto-granaattiomenasalaatti. Tämä kuvastaa valkoisten ja punaisten yhdistymistä yhtenäiseksi Suomeksi. Kun nyt kerran Tampereella juhlittiin... :D

Suomalaisuus tiivistyy sinihomejuustossa. Se ei ehkä aina ole pöydän kaunein kukkanen, mutta sopii mainiosti monenlaiseen yhteyteen - ja peittää usein muut alleen vahvuudellaan (se kuuluisa suomalainen sisu).

Tavallinen piparkakku sai päälleen (rosoisen) pistaasi-juustokuorrutteen. Sellainen meidän Suomikin on tänä päivänä. Kippis sille!

Äidin neuvo: Opettele paistamaan piirakat!

Mummoni nimi oli Salme. Hän kehotti minua menemään talouskouluun. Siellä oppisin taidot, joita kunnon emäntä ja perheenäiti tarvitsee.

No, en koskaan mennyt talouskouluun. Se saattaa selittää paljon...

Äidit ovat aina kovia neuvomaan lapsiaan. Kuten moni muu äiti, myös Salme Malmikunnas jakaa lapsilleen neuvoja Kari Hotakaisen kirjassa Ihmisen osa.

Äitini neuvoi minua jo lapsena, että kannattaa opetella paistamaan karjalanpiirakoita. Monen muun neuvon ohessa.

Hotakaisen kirjasta minulle tuli melko nopeasti mieleen piirakka. Kirjan päähenkilö Salme kuulostaa aivan siltä, että hän voisi paistaa karjalanpiirakoita ja lähettää niitä lapsilleen postissa. Kuten teki minun mummoni, jonka nimi oli Salme. Hän oli äiti, joka neuvoi lapsiaan. Yritti opastaa, mutta aina lapset eivät ottaneet ohjeita onkeensa. Eivätkä neuvot kyllä aina oikeita olleetkaan, mutta senhän tietää jokainen vanhempi.

Minuakin on neuvottu ja opastettu. Kaikkia ohjeita en ole noudattanut - ja hyvä niin. Mutta piirakoita olen kyllä opetellut paistamaan. Tässäpä ohje, jolla sinäkin onnistut!

Karjalanpiirakat

Tarvitset
(noin 30 piirakkaa)

2 dl kylmää vettä
1 tl suolaa
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 rkl öljyä


2 dl vettä
2 dl puuroriisiä
noin 1 l punaista maitoa
1 tl suolaa

voiteluun 100 g voita & 2 dl maitoa


HUOM! Kannattaa tehdä samalla vaivalla ainakin kaksinkertainen annos.


Tee näin

  Keitä ensin puuro, että se ehtii jäähtyä. Keitä vesi kiehuvaksi ja kaada sekaan puuroriisi. Keitä niin kauan, että vesi imeytyy riiseihin. Maito kannattaa lämmittää ensin mikrossa, ennen kuin kaataa sen riisien päälle. Keitä puuroa hiljalleen ja lisää suola loppuvaiheessa.

Tee kuoritaikina sekoittamalla veteen suola, jauhot ja lopuksi öljy. Lisää jauhoja sen mukaan, mitä taikina tuntuu vaativan. Älä kaada kaikkia kerralla kulhoon.

Leivo taikina sentin paksuiseksi levyksi. Leikkaa siitä vesilasilla pyöreitä kakkaroita. Kauli kakkarat ohuiksi pyöreiksi piirakankuoriksi. Käytä apuna ruisjauhoja - ja varo, ettei kuori hajoa.

Kokoa piirakat nostamalla lusikalla jäähtynyttä riisipuuroa kuoren keskelle. Levitä puuro veitsellä tasaisesti koko kakkaran keskiosaan. Käännä vastakkaiset tyhjät taikinasivut täytteen päälle ja rypytä soikeaksi piirakaksi. Nosta voidellulle uunipellille.

Paista 300 asteisessa uunissa keskitasolla noin 15 minuuttia. Voitele piirakat voi-maitoseoksella.
 

Ihmisen osa 

Millä perusteella sinä valitset kirjan kirjaston hyllystä? Selkämyksen perusteella, eikö totta. Siinä olevan nimen mukaan, mutta myös selkämyksen värillä on iso merkitys.

Hesarin Kuukausiliitteessä oli syksyllä Kari Hotakaisen haastattelu. Siinä kerrottiin tarina kirjailijasta, joka oli ajanut kolarin, jossa kuoli pari ihmistä. Haastattelussa puhui ihminen, joka oli käynyt lähellä kuolemaa, mutta oli yhä elossa. Ja kirjoittanut pitkästä aikaa kirjan.

Mietin tuolloin, koska olin viimeksi lukenut Hotakaista. Siitä oli aikaa. Kun kävin seuraavan kerran kirjastossa ja selailin innoissani hyllyrivejä, silmäni seisahtuivat yhden selkämyksen kohdalle.

Siinä luki: Kari Hotakainen ihmisen osa. Kirjan nimi oli kirjoitettu punaisella langalla. Lanka kulki halki ruuhkaisen kaupungin ja yhdisti ihmisiä ja tapahtumia. Lanka oli peräisin vanhahkon rouvan lankakerästä.

Kansi oli hieno, joten otin kirjan hyllystä kotiini. Mietin samalla Hotakaisen haastattelua ja sitä, miten teksti osui yhteen kirjailijan kohtalon kanssa. Hotakainen - ihmisen osa.

Ihmisen osa, Siltala (2009).

Ihmisen osa kertoo Salme Malmikunnaksen tarinan. Eläköitynyt, maalla asuva entinen pienyrittäjä yrittää ymmärtää muuttuvaa maailmaa ja pitää huolta kolmeasta lapsestaan, jotka asuvat kaukana kaupungissa. Salme yrittää opastaa lapsiaan lähettämällä näille postikortteja, joissa on elämänohjeita. Pieniä sanoja suurten asioiden maailmassa.

Auttaakseen lastaan Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle. Ja se tarina ei ole aivan tavallinen ihmiselle, joka on kasvanut maalla ja pitänyt lankakauppaa pikkukaupungissa. Siinä tarinassa on panhuilua soittava perulaiseksi pukeutunut poika, joka käy hautajaisissa syömässä nälkäänsä ilmaista ruokaa. Siinä on näpistelykierteessä oleva tytär, joka kauppaa puhelimessa lehtiä ärtyneille ihmisille ja joka on valinnut kaikista maailma miehistä tummaihoisen puolison. Siinä on vanhin tytär, joka rientää palaverista toiseen aina myöhässä myymässä puhetta ja mielikuvia.

Hotakaisen kieli on hienouksista riisuttua. Lähes jokainen lause kertoo enemmän kuin siinä on sanoja. Niistä jokaista voisi pysähtyä miettimään hetkeksi. Ne naurattavat. Niihin on helppo samaistua. Tätähän tämä on. Ihmisen osa tässä maailmassa.

Kaiken keskellä on punainen lanka. Kai jokainen vanhempi yrittää pitää sitä lankaa käsissään ja sitä kautta ohjata lastensa elämää. Se lanka on vain helppo sotkeutumaan ja jopa katkeamaan. Eikä lankaa riitä loputtomiin, jossain vaiheessa se loppuu. Silloin ihmisen osa on pärjätä omillaan.

"Se oli paha kun kaikki lapset muuttivat pois kotoa. Ihmiselle pitäisi antaa loppuajaksi vielä yksi lapsi. Saisi vielä kerran katsoa kasvua. Ei kukkia voi loputtomasti kasvattaa, se on samaa lehteä, versoa ja kukintaa. Mutta ihminen on niin outo ja ihmeellinen, että sen kanssa menee helposti viisikymmentä vuotta."

Pikkuisen joulua

Alle kuukausi jouluaattoon. Se on selvä merkki – saa ripustaa joulutähden, vaihtaa keittiönpöydälle joululiinan ja kaivaa joulukupit kaapista.

Jouluhössötys ahdistaa monia, mutta minusta se tuo valoa ja odotuksen tunnetta pimeään syksyyn. Minulle itselleni loppuvuosi on yhtä juhlaa, mutta ymmärrän kyllä, että useimmille se ei sitä ole.

Mutta miksi et toisaalta nauttisi pienistä valonlähteistä, kuumasta juomasta, työporukan harvoista yhteisistä juhlahetkistä eli pikkujouluista...Odotuksesta :)

Keitimme ensimmäiset glögit jo lokakuussa perinteisellä tyttöjen mökkireissulla. Resepti on ollut sama joka kerta. Siellä pimeässä, tähtitaivaan alla tulee ensimmäisen kerran hieman samanlainen tunne kuin jouluyönä. Ehkä sitä alkaa jo silloin hieman odottaa. Pikkuisen vain.

Joululauluja kuuntelin ensimmäisen kerran viime viikonloppuna. Teimme kaveriporukalla ruokaa, saunoimme, poltimme kynttilöitä ja kuuntelimme joulusoulia. Nyt onkin sitten jo kunnon odotus päällä.

Kirjoitin jo joulupukille. Toivelistalla on pari pehmoisia ja yksi (kallis) kova paketti. Olen tosin ollut hieman tuhma, joten saa nähdä, tulevatko lahjat perille.

Seuraavien viikkojen aikana on hankittava lahjat, tehtävä loput joulukortit, paistettava piparit, kokeiltava joulutryffelin valmistamista...Okei, voi se joulu aiheuttaa myös hieman stressiä.

Mutta jouluna ehtii taas lukemaan kunnolla, pyjamassa ja pehmeän peiton alla. Kävin jo kirjastossa hamstraamassa ison pinon kirjoja joulua varten.

Kyllä kaikki hössötys on sen arvoista!

Odottajan jouluglögi

8 dl omenamehua

1 kanelitanko

1/2 rkl kokonaisia neilikoita

1 tl kardemummaa (kokonaisia)

1/2 tl jauhettua inkivääriä

1 rkl sokeria

2,5 dl valkoviiniä

Kaada puolet omenamehusta kattilaan. Lisää mausteet. Anna lämmetä, mutta älä keitä.

Lisää loput omenamehusta, sokeri ja valkoviini. Keitä pienellä lämmöllä (2 tai 3) noin 30 minuuttia.

Tarjoile suklaan tai pipareiden kera – ilman kiirettä.

HUOM! Jos käytät glögissäsi manteleita, paahda ne ensin kevyesti pannulla.

Pariisi – Berliini – Bangkok

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa matkataan Pariisista Berliiniin ja edelleen Bangkokiin. Päätin kirjan luettuani valmistaa menun, joka piipahtaa näissä kaikissa kaupungeissa.

Pariisista valitsin – yllätys, yllätys – osterit. Maistelin niitä itse tänä syksynä Pariisissa, mutten ole koskaan syönyt ostereita kotona. Enkä avannut itse tuota vielä elossa olevaa eläintä ja napannut kuoresta suoraan suuhuni.

Lisäksi osteri kuvaa hyvin Joel Haahtelan kirjan tarinaa. Kirjan päähenkilön elämä on suljettuna salaisessa paikassa, ja vaatii paljon työtä, että tarinan saa kaivettua esiin. Oletko yrittänyt avata osterin itse? Jos, niin tiedät, ettei se ole kovin helppoa hommaa...

Osterilla ja mieleeni painuneella lauseella on myös yhteys: joillakin meistä on tapana tarrautua suruun ja alkaa kasvattaa koteloa sen ympärille.

Berliinistä poimin wurstin ja perunasalaatin. Haahtelen kirjan päähenkilö, toimitaja ja kirjeenvaihtaja, on varmasti napannut tämän Berliinin tunnusannoksen suuhunsa kesken kiireisen työpäivän. Tukevaa ja täyttävää ruokaa, bitte schön!

Annoksen kruunaa olut, joka luonnollisesti kuului (ja kuuluu edelleen) monen toimittajan arkeen. Kapakoissa on kuultu uutisia, vaihdettu kuulumisia ja luotu skuuppeja. Haahtelankin kirjan päähenkilö istuu kapakassa kollegoidensa kanssa – varmastikin olutta siemaillen...

Bangkokista toin pöytään kookosta ja limeä. Kirpeää ja makeutta. Lumivalkeaa ja tähtikirkasta.

Pariisi: osterit, balsamicosalsa & kuohuviini

2–4 osteria / henkilö

(avaamisen menee aikaa, joten alkuruoaksi ei kannata ehkä varata useampaa...)

1 salottisipuli

1 dl balsamiviinietikkaa

hyppysellinen suolaa

ripaus sokeria

Pilko salottisipuli pieneksi. Kaada sekaan balsamiviinietiikka, suola ja sokeri.

Huuhdo osterit. Leikkaa ne auki kunnollisella, käteä tukevalla veitsellä. Osteri aukeaa kapeassa kärjessä olevan pienen aukon kautta (meni itselläkin hieman aikaa sitä etsiskellessä). Avaamisessa pitää olla ronski – vaikka osteri on vielä elossa, kun se avataan.

Kaada balsamicosalsaa osterin kuoreen ja imaise suuhusi. Kunnon kuohuviini kruunaa kokonaisuuden.

Berliini: wursti, perunasalaatti ja olut

saksalaisia bratwursteja
Dijon-sinappia

4 isoa perunaa
suolaa
1 (puna)sipuli
coctail-suolakurkkuja

1/2 dl oliiviöljyä
2 rkl sitruunanmehua
2 rkl sinappia
ripaus suolaa ja mustapippuria

persiljaa

Kuori ja keitä perunat suolalla maustetussa vedessä. Pilko sipuli ja suolakurkut. Sekoita oliiviöljy, sitruunanmehu, sinappi, suola ja pippuri keskenään. Kaada perunoiden, sipulin ja suolakurkkujen sekaan. Koristele persiljalla.

Paista bratwurstit pannulla. Nosta lautaselle perunasalaatin viereen. Kaada lautasella vielä Dijon-sinappia.

Kokeilin tanskalaista talviolutta annoksen seuralaisena. Winter Ale oli hieman liian makea tähän annokseen, mutta valitsinkin sen etiketin vuoksi :)

Bangkok: lime-kookospannacotta

2 dl kookoskermaa
3 dl kevytmaitoa
2 limettiä
1/2 dl sokeria
2 liivatelehteä
1 vaniljatanko
100 g valkosuklaata

kultaisia nomparelleja
1 limen kuori raastettuna

Liota liivatteet kylmässä vedessä. Mittaa sillä aikaa kookoskerma, maito ja sokeri kattilaan. Lisää halkaistu vaniljatanko kattilaan. Kiehauta kerma-maitoseos.

Ota kattila pois liedeltä. Lisää paloiteltu valkosuklaa ja sekoita seos tasaiseksi. Purista liivatelehdistä vesi ja lisää ne kuumaan seokseen.

Pese limetit hyvin ja raasta niiden kuori. Lisää kuori seokseen. Purista vielä joukkoon limettien mehu.

Kaada seos pieniin laseihin ja anna hyytyä muutama tunti kylmässä. Koristele annokset nomparelleilla ja limetillä.

Resepti on mukailtu Koti & keittiö -lehden ohjeesta

Tähdet ja todellisuus

Marraskuun pimeys ahdistaa monia. Kieltämättä tällaisina päivinä, kun valoa ei näy ollenkaan, lievä melankolia koettelee varmaan lähes kaikkia.

Pimeys tuo kuitenkin mukanaan tähdet. Yksi kauneimmista tähtitaivaista avautui minulle Itävallassa vuosia sitten. Olimme tulossa laskettelemasta ja istuimme junassa, joka puksutti vuorten keskellä. Taivas oli aivan kirkas ja täynnä tähtiä. Istuin ihan hiljaa ja vain tuijotin. Mietin, miten kaunista voi olla. Tässä ja nyt.

Näen ikkunastani usein yhden kirkkaan tähden. Se loistaa suoraan tuolla ulkona, ikkunani edessä. Tuijotan sitä hetken ennen kuin käyn nukkumaan. Joskus kuiskaan sille haaveeni huomisesta. Siihen toiveeseen on mukava nukahtaa.

Tähtikirkas, lumivalkea, Otava (2013)

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea kertoo miehestä, joka kadottaa itsensä ja muistonsa. Mies muuttaa ensin Pariisiin, kattohuoneistoon, jonka ikkunasta avautuu taivas. Hänestä tulee toimittaja, kirjeenvaihtaja, joka raportoi tapahtumia ja elämää ihmisille.

Mies muuttaa Berliiniin, myöhemmin hän matkaa Aasiaan. Hän rakastaa - ja pettyy aina rakkaudessaan.

Tähtikirkkaina hetkinä hän muistaa ensimmäisen rakkautensa. Myöhemmin nuo muistot muuttuvat lumivalkeiksi, tavoittamattomiksi.

Haahtelan uusin teos alkaa lupaavasti. Tarina vetää mukaansa. Loppua kohti kirja alkaa hämmentää. Liikaakin. Itse en oikein saanut siitä otetta. Mitä lopulta tapahtuu? Miksi perhoset lentävät? Miten natsi-Saksa liittyy kaikkeen?

Kirjan tarina on kuitenkin kaunis. Se on kertomus siitä, miten kerran rakkauden menettäessään on vaikea löytää sitä uudestaan. Suru ei välttämättä irtaudu meistä, vaan jää kiinni.

"Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa. En minä yksinäisyyttä pelkää, mutta katoamista ehkä."

Marraskuun tähtikirkkaassa yössä...