Tähdet ja todellisuus

Marraskuun pimeys ahdistaa monia. Kieltämättä tällaisina päivinä, kun valoa ei näy ollenkaan, lievä melankolia koettelee varmaan lähes kaikkia.

Pimeys tuo kuitenkin mukanaan tähdet. Yksi kauneimmista tähtitaivaista avautui minulle Itävallassa vuosia sitten. Olimme tulossa laskettelemasta ja istuimme junassa, joka puksutti vuorten keskellä. Taivas oli aivan kirkas ja täynnä tähtiä. Istuin ihan hiljaa ja vain tuijotin. Mietin, miten kaunista voi olla. Tässä ja nyt.

Näen ikkunastani usein yhden kirkkaan tähden. Se loistaa suoraan tuolla ulkona, ikkunani edessä. Tuijotan sitä hetken ennen kuin käyn nukkumaan. Joskus kuiskaan sille haaveeni huomisesta. Siihen toiveeseen on mukava nukahtaa.

Tähtikirkas, lumivalkea, Otava (2013)

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea kertoo miehestä, joka kadottaa itsensä ja muistonsa. Mies muuttaa ensin Pariisiin, kattohuoneistoon, jonka ikkunasta avautuu taivas. Hänestä tulee toimittaja, kirjeenvaihtaja, joka raportoi tapahtumia ja elämää ihmisille.

Mies muuttaa Berliiniin, myöhemmin hän matkaa Aasiaan. Hän rakastaa - ja pettyy aina rakkaudessaan.

Tähtikirkkaina hetkinä hän muistaa ensimmäisen rakkautensa. Myöhemmin nuo muistot muuttuvat lumivalkeiksi, tavoittamattomiksi.

Haahtelan uusin teos alkaa lupaavasti. Tarina vetää mukaansa. Loppua kohti kirja alkaa hämmentää. Liikaakin. Itse en oikein saanut siitä otetta. Mitä lopulta tapahtuu? Miksi perhoset lentävät? Miten natsi-Saksa liittyy kaikkeen?

Kirjan tarina on kuitenkin kaunis. Se on kertomus siitä, miten kerran rakkauden menettäessään on vaikea löytää sitä uudestaan. Suru ei välttämättä irtaudu meistä, vaan jää kiinni.

"Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa. En minä yksinäisyyttä pelkää, mutta katoamista ehkä."

Marraskuun tähtikirkkaassa yössä...