tiistai 25. maaliskuuta 2014

Idän ja lännen pikaromanssi mörököllien keskellä

Tiedätkö, millaista on rakastua ensi silmäyksellä? Tai ehkä sillä kolmannella? :)

Oletko kokenut sen tunteen, kun toisesta ei halua päästää irti tunniksikaan? Eikä siinä toisessa näe mitään vikaa - se on täydellinen juuri tuollaisena. Siinä vieressä.

Tekee heti mieli muuttaa yhteen, mennä naimisiin, lähteä lomamatkalla Thaimaahan, ostaa asunto, tehdä pari lasta...Mitä nopeammin, sen parempi. Se on menoa nyt!


Aviosimulaattori. Tammi, 2014


Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo tällaisesta rakkaudesta. Takakannen mukaan kirja kertoo kaikesta muusta, mutta minusta se kertoo ihanan aidosti noista tunteista. Siitä, miten kaikki tapahtuu nopeasti, koska vain rakastaa niin paljon. Hups vaan, ja sormukset on vaihdettu. Ihanaa.

Kirjassa on hauska idea: Aino muuttaa poikaystävänsä Jussin kotiin kuukaudeksi. Poikaystävän lisäksi siellä asuu tämän pikkuveli, isä ja setä. Herkulliset ainekset siis - jotka tosin jäävät osittain käyttämättä.

Nieminen kertoo hauskasti itä- ja länsisuomalaisten luonteeneroista. Siitä syntyy kirjan huumoriin pohja. Itse Itä-Suomesta kotoisin olevana tiedän, että me puhumme aika paljon. Ja olemme yleensä vieraanvaraisempia kuin lännessä asuvat. Toisinaan ehkä kohteliaampiakin, mutta ainakin lämpimämpiä. Helpommin lähestyttäviä.

Mutta on sitä hiljaista sakkia meillä idässäkin. Tunnistin hyvin kirjan Erkin ja Unton, maalaismiehet, joille tekeminen on puhetta tärkeämpää. Joille rakastaminen ja välittäminen ei tarkoita niinkään halauksia, vaan hiljaista läsnäoloa.

Kirjan idean mukaan rakennetut konfliktit ovat osittain melko naiiveja: riitoja valmiskääretortusta ja väärin täytetystä pesukoneesta. Revittelyä kirjassa ei juuri ole.

Mutta ehkä se juuri siitä syystä tuntuu aidolta tarinalta - tämä voisi olla oikeasti totta. Voin hyvin kuvitella Ainon muutamaan mökkikylämme pihapiiriin kokemaan juuri vastaavaa. Hiljaisia, juroja miehiä, vähäisiä sanoja, puhumattomuutta, hiljalleen lämpenemistä, tuttujen rutiinien muuttamisesta aiheutuvaa ärsytystä.

Avioliittosimulaattori tuoksuu aidolle navetalle ja maatalon tupakeittiölle. Kuumalle kesäpäivälle ja kitkettäville kukkapenkeille. Teboilin huoltoaseman munkeille.

Kesälle!

Nieminen kirjoittaa todella sujuvasti. Kirjaa on mukava lukea.

Pidin kirjasta myös siksi, että Ainon hahmo tuntui minusta samastuttavalta. Minäkin haluan usein vaimentaa tikittävän seinäkellon äänen lörpöttelemällä. Kaikenlaista, mitä sylki suuhun tuo. Ja kieltämättä vastapuoli ei aina ymmärrä sanojani huumoriksi tai yritykseksi keventää tunnelmaa.

Mutta onneksi suurin osa ihmisistä suhtautuu itäsuomalaisen puhetyyliin verrattain hyväksyvästi :)


Keskustelu jatkuu runsaan kepeänä. Ystäviäni ei tunnu lainkaan haittaavan se, että 95 prosenttia äänestä lähtee heistä ja minusta.

Ehkä minun ongelmani tullessani oli alivoima. Yksin ei voi keskustella. Jos on ainoa porukassa, joka ylipäätään ääntelee, on auttamatta se omituinen.

Ja jos omituisia on tarpeeksi, omituinen muuttuu normaaliksi. Kyllä myrtsitkin nyt tajuavat, että minä en ole ainoa maailmassa, joka kokee tarvetta keskustella. Jospa myrtsitkin nyt tajuaisivat olevansa yhtä omituisia kuin minä. Omituisempia.


maanantai 17. maaliskuuta 2014

Afganistanilaisen keittiön tuoksussa

Afganistaniin on pitkä matka. Ainakin, jos katsoo, kuinka kauan edellisestä postauksestani on :)

Aloitin loppuvuodesta uudessä työssä, jossa päivät ovat täyteläisiä ja erittäin intensiivisiä. Bloggaaminen on tässä muodossa jäänyt siksi vähemmälle.

Samalla toteutui kuitenkin yksi suuri unelmani - ja saan nyt työskennellä osittain näiden samojen aiheiden parissa, joista kerron teille täällä blogissani. Edelleen yhtä suurella intohimolla, vaikka ehkä hieman harvemmin kuin aiemmin...

Viime kerralla kerroin ajatuksiani Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta. Kuten huomasitte, en ollut yhtä lumoutunut kuin Hosseinin edellisestä kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa. Yksi iso syy tähän oli se, että edellisessä ei kuvata Afganistania yhtä lumoavasti kuin jälkimmäisessä.

Vaikka tuossa maassa on paljon sellaista, mitä en halua edes ajatella, siellä on myös paljon kaunista. Asioita, jotka hukkuvat rumuuden ja julmuuden alle. Kuten juuri vuoret, joista Hosseinikin kirjoittaa.

Minua kiehtovat myös Afganistanin tuoksut: pöly, villamatot, basaarit, teekannut, mausteet...

Ja vuoret kaikuivat -teoksen hengessä päätin valmistaa afganistanilaisen aterian. Kirjassa puhutaan muun muassa tandooriuunista, linssimuhennoksesta ja naanleivästä. No, tandooriuunia ei löytynyt, mutta päätin silti tehdä naanleipää. Sen seuraksi valmistin paimentolaishenkeen sopivasti lammasruokaa, Qabili palauta.

Pian keittiössä tuoksui ihanan eksoottiset mausteet: kaneli, kurkuma, sahrami ja juustokumina. Makumatka Afganistaniin alkakoon!


Naanleipä

8 dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1/2 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl kirkastettua voita
1 1/2 dl turkkilaista jogurttia
2 dl maitoa

Siivilöi kuivat aineet kulhoon.
Lisää vatkattu muna, voi ja jogurtti.
Kaada sekaan maito vähitellen.
Peitä kulho kostealla liinalla ja anna taikinan kohota pari tuntia.
Vaivaa taikinaa jauhotetulla alustalla.
Jaa taikina kahdeksaan osaan ja kauli osat soikioiksi.
Sivele leivät kirkastetulla voilla.
Paista öljyssä pannulla molemmilta puolin kauniin ruskeiksi.


Qabili palau

4 porkkanaa kuorittuina ja ohuiksi suikaloituina
1 dl kuorittuja kokonaisia manteleita
1 dl huuhdottuja rusinoita
1 rkl oliiviöljyä
suolaa

Paista kasvikset pannulla öljyssä kauniin väriksiksi. Älä paista liian pitkään!
Mausta suolalla.
Siirrä kasvikset sivuun ja valmista muu ruoka.


Sahramiriisi

6 dl basmatiriisiä
0,5 pss sahramia
1 rkl kurkumaa
suolaa

Keitä riisi kasvisliemessä ohjeen mukaan.
Lisää mausteet jo keittiämisen alussa, jotta maut ja värit imeytyvät riisiin.
Mausta lopuksi suolalla.

Karitsanjauheliha

2 rasiaa karitsan jauhelihaa
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl jauhettua kanelia
2 rkl juustokuminaa
1 rkl kardemummajauhetta
1 rkl jauhettua muskottipähkinää
1 rkl jauhettua kurkumaa
suolaa

Paista lihat pannulla öljyssä kypsiksi.
Lisää mausteet ja suola.
Koristele annos porkkana-rusina-manteliseoksella.
Kokoa annos öljyllä voideltuun kulhoon: pohjalle riisiä, sitten lihapataa ja päälle loput riisistä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Onko Afganistanista Pariisiin liian pitkä matka?

Kuten olen kertonut, yksi suosikkikirjoistani on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on kaunis, koskettava, itkettävä kirja, jossa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta ja naiseutta tavalla, joka puhuttelee pitkään.

Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Hosseinin seuraavan teoksen, Ja vuoret kaikuivat.


Ja vuoret kaikuivat. Otava, 2013.

Kirjaa on kehuttu kovasti, ja se alkoikin lupaavasti. Isä, poika ja tytär matkaavat jalkaisin halki autiomaan Kabuliin. Perillä isä luovuttaa tyttärensä toisen perheen kasvatettavaksi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, ja isä joutuu luopumaan lapsestaan. Itkuhan siinä tuli!

Hosseini kuljettaa tätä tarinaa eri tavalla kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjaa. Tällä kertaa jaetaan pieni pala kunkin henkilön elämää kerrallaan. Tarinat linkittyvät kyllä toisiinsa, mutta yllättävän löyhästi.

Alun tarinan päähenkilöiden kohtalot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Olisi ollut kiva kuulla enemmän perheen pojan Abdullahin elämästä pikkuisessa afganistanilaisessa kylässä. Miten hänen elämänsä sujuu, kun rakas pikkusisko katoaa viereltä? Miten hän unohtaa katkeruutensa isäänsä kohtaan? Vai unohtaako hän?

Olisi ollut mukava lukea siitä, millaista kamppailua toisessa perheessä kasvanut sisar Pari käy läpi tajutessaan, ettei ole sitä, mitä luulee. Miten hän löytää, asuttuaan vuosia Pariisissa, sisältään afganistanilaisen tytön, jolla on unohdettu veli?

Nyt nämä ihmiskohtalot jäävät hieman laimeiksi. Ehkä Hosseini ei halua mässäillä surullisilla, kieltämättä herkullisilla aineksilla. Tai sitten hän haluaa rakentaa teoksen eri aineksista kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan, jossa oli kaksi naista, joiden tarinat kietoutuivat yhteen. Mutta sitä lukija jää kaipaamaan. Kertomusta noiden sisarusten elämästä, irrallaan mutta samalla toisiinsa kietoutuen.

Teoksessa kerrotaan tarinoita, jotka ovat kyllä kiinnostavia kohtaloita, mutta jotenkin irrallaan toisistaan. Miksi Hosseini haluaa kertoa Afganistanissa työskentelevän lääkärin elämästä, kun tämä linkittyy sisaruksiin vain löyhästi, asumalla samassa talossa, jossa sisko vietti pari vuotta lapsuudestaan?

Jäin kaipaamaan edellisessä kirjassa loistanutta kuvailua Afganistanista. Siinä Hosseini avasi tuota maailmaa kaltaiselleni länsimaalaiselle uusin keinoin. Nyt liikutaan Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Hosseini haluaa selvästi kertoa afgaanien arjesta meidän länsimaalaisten keskellä, mutta nuo todellisuuden palaset jäävät jotenkin muruiksi.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä". Juuri tätä toivoinkin. Herkulliset ainekset kuitenkin hukkuvat jonnekin.

Kuten kerroin aiemmin, itkin hurjasti, kun luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan. Tällä kertaa en kokenut samanlaista tunnevyöryä. Aivan kirjan lopussa itkin hieman. Koska siinä Hosseini osuu oikeaan: sisaruus sitoo koko elämäksi, vaikka toinen ei olisikaan siinä vierellä. Se on side ja suhde, joka on ja pysyy. Ainakin sen tiedostaa, vaikka toista ei näkisikään.


"Minä luulin, että sinä olit lähtenyt pois", Abdullah sanoi ääni vavisten.

Isä istuutui hiljaa hiilloksen ääreen.

"Missä sinä olit?"

"Nuku nyt, poika."

"Ethän jättäisi meitä. Ethän tekisi niin, isä."

Isä katsoi häneen, mutta pimeässä Abdullah ei nähnyt hänen ilmettään. "Herätät vielä sisaresi."

"Älä jätä meitä."

"Nyt riittää siitä asiasta."

Abdullah asettui makuulle sisar tiukasti sylissään, sydän kurkussa jyskyttäen."