Onko Afganistanista Pariisiin liian pitkä matka?

Kuten olen kertonut, yksi suosikkikirjoistani on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on kaunis, koskettava, itkettävä kirja, jossa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta ja naiseutta tavalla, joka puhuttelee pitkään.

Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Hosseinin seuraavan teoksen, Ja vuoret kaikuivat.

Ja vuoret kaikuivat. Otava, 2013.

Kirjaa on kehuttu kovasti, ja se alkoikin lupaavasti. Isä, poika ja tytär matkaavat jalkaisin halki autiomaan Kabuliin. Perillä isä luovuttaa tyttärensä toisen perheen kasvatettavaksi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, ja isä joutuu luopumaan lapsestaan. Itkuhan siinä tuli!

Hosseini kuljettaa tätä tarinaa eri tavalla kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjaa. Tällä kertaa jaetaan pieni pala kunkin henkilön elämää kerrallaan. Tarinat linkittyvät kyllä toisiinsa, mutta yllättävän löyhästi.

Alun tarinan päähenkilöiden kohtalot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Olisi ollut kiva kuulla enemmän perheen pojan Abdullahin elämästä pikkuisessa afganistanilaisessa kylässä. Miten hänen elämänsä sujuu, kun rakas pikkusisko katoaa viereltä? Miten hän unohtaa katkeruutensa isäänsä kohtaan? Vai unohtaako hän?

Olisi ollut mukava lukea siitä, millaista kamppailua toisessa perheessä kasvanut sisar Pari käy läpi tajutessaan, ettei ole sitä, mitä luulee. Miten hän löytää, asuttuaan vuosia Pariisissa, sisältään afganistanilaisen tytön, jolla on unohdettu veli?

Nyt nämä ihmiskohtalot jäävät hieman laimeiksi. Ehkä Hosseini ei halua mässäillä surullisilla, kieltämättä herkullisilla aineksilla. Tai sitten hän haluaa rakentaa teoksen eri aineksista kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan, jossa oli kaksi naista, joiden tarinat kietoutuivat yhteen. Mutta sitä lukija jää kaipaamaan. Kertomusta noiden sisarusten elämästä, irrallaan mutta samalla toisiinsa kietoutuen.

Teoksessa kerrotaan tarinoita, jotka ovat kyllä kiinnostavia kohtaloita, mutta jotenkin irrallaan toisistaan. Miksi Hosseini haluaa kertoa Afganistanissa työskentelevän lääkärin elämästä, kun tämä linkittyy sisaruksiin vain löyhästi, asumalla samassa talossa, jossa sisko vietti pari vuotta lapsuudestaan?

Jäin kaipaamaan edellisessä kirjassa loistanutta kuvailua Afganistanista. Siinä Hosseini avasi tuota maailmaa kaltaiselleni länsimaalaiselle uusin keinoin. Nyt liikutaan Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Hosseini haluaa selvästi kertoa afgaanien arjesta meidän länsimaalaisten keskellä, mutta nuo todellisuuden palaset jäävät jotenkin muruiksi.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä". Juuri tätä toivoinkin. Herkulliset ainekset kuitenkin hukkuvat jonnekin.

Kuten kerroin aiemmin, itkin hurjasti, kun luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan. Tällä kertaa en kokenut samanlaista tunnevyöryä. Aivan kirjan lopussa itkin hieman. Koska siinä Hosseini osuu oikeaan: sisaruus sitoo koko elämäksi, vaikka toinen ei olisikaan siinä vierellä. Se on side ja suhde, joka on ja pysyy. Ainakin sen tiedostaa, vaikka toista ei näkisikään.


"Minä luulin, että sinä olit lähtenyt pois", Abdullah sanoi ääni vavisten.

Isä istuutui hiljaa hiilloksen ääreen.

"Missä sinä olit?"

"Nuku nyt, poika."

"Ethän jättäisi meitä. Ethän tekisi niin, isä."

Isä katsoi häneen, mutta pimeässä Abdullah ei nähnyt hänen ilmettään. "Herätät vielä sisaresi."

"Älä jätä meitä."

"Nyt riittää siitä asiasta."

Abdullah asettui makuulle sisar tiukasti sylissään, sydän kurkussa jyskyttäen."