Idän ja lännen pikaromanssi mörököllien keskellä

Tiedätkö, millaista on rakastua ensi silmäyksellä? Tai ehkä sillä kolmannella? :)

Oletko kokenut sen tunteen, kun toisesta ei halua päästää irti tunniksikaan? Eikä siinä toisessa näe mitään vikaa - se on täydellinen juuri tuollaisena. Siinä vieressä.

Tekee heti mieli muuttaa yhteen, mennä naimisiin, lähteä lomamatkalla Thaimaahan, ostaa asunto, tehdä pari lasta...Mitä nopeammin, sen parempi. Se on menoa nyt!

Aviosimulaattori. Tammi, 2014

Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo tällaisesta rakkaudesta. Takakannen mukaan kirja kertoo kaikesta muusta, mutta minusta se kertoo ihanan aidosti noista tunteista. Siitä, miten kaikki tapahtuu nopeasti, koska vain rakastaa niin paljon. Hups vaan, ja sormukset on vaihdettu. Ihanaa.

Kirjassa on hauska idea: Aino muuttaa poikaystävänsä Jussin kotiin kuukaudeksi. Poikaystävän lisäksi siellä asuu tämän pikkuveli, isä ja setä. Herkulliset ainekset siis - jotka tosin jäävät osittain käyttämättä.

Nieminen kertoo hauskasti itä- ja länsisuomalaisten luonteeneroista. Siitä syntyy kirjan huumoriin pohja. Itse Itä-Suomesta kotoisin olevana tiedän, että me puhumme aika paljon. Ja olemme yleensä vieraanvaraisempia kuin lännessä asuvat. Toisinaan ehkä kohteliaampiakin, mutta ainakin lämpimämpiä. Helpommin lähestyttäviä.

Mutta on sitä hiljaista sakkia meillä idässäkin. Tunnistin hyvin kirjan Erkin ja Unton, maalaismiehet, joille tekeminen on puhetta tärkeämpää. Joille rakastaminen ja välittäminen ei tarkoita niinkään halauksia, vaan hiljaista läsnäoloa.

Kirjan idean mukaan rakennetut konfliktit ovat osittain melko naiiveja: riitoja valmiskääretortusta ja väärin täytetystä pesukoneesta. Revittelyä kirjassa ei juuri ole.

Mutta ehkä se juuri siitä syystä tuntuu aidolta tarinalta - tämä voisi olla oikeasti totta. Voin hyvin kuvitella Ainon muutamaan mökkikylämme pihapiiriin kokemaan juuri vastaavaa. Hiljaisia, juroja miehiä, vähäisiä sanoja, puhumattomuutta, hiljalleen lämpenemistä, tuttujen rutiinien muuttamisesta aiheutuvaa ärsytystä.

Avioliittosimulaattori tuoksuu aidolle navetalle ja maatalon tupakeittiölle. Kuumalle kesäpäivälle ja kitkettäville kukkapenkeille. Teboilin huoltoaseman munkeille.

Kesälle!

Nieminen kirjoittaa todella sujuvasti. Kirjaa on mukava lukea.

Pidin kirjasta myös siksi, että Ainon hahmo tuntui minusta samastuttavalta. Minäkin haluan usein vaimentaa tikittävän seinäkellon äänen lörpöttelemällä. Kaikenlaista, mitä sylki suuhun tuo. Ja kieltämättä vastapuoli ei aina ymmärrä sanojani huumoriksi tai yritykseksi keventää tunnelmaa.

Mutta onneksi suurin osa ihmisistä suhtautuu itäsuomalaisen puhetyyliin verrattain hyväksyvästi :)

Keskustelu jatkuu runsaan kepeänä. Ystäviäni ei tunnu lainkaan haittaavan se, että 95 prosenttia äänestä lähtee heistä ja minusta.

Ehkä minun ongelmani tullessani oli alivoima. Yksin ei voi keskustella. Jos on ainoa porukassa, joka ylipäätään ääntelee, on auttamatta se omituinen.

Ja jos omituisia on tarpeeksi, omituinen muuttuu normaaliksi. Kyllä myrtsitkin nyt tajuavat, että minä en ole ainoa maailmassa, joka kokee tarvetta keskustella. Jospa myrtsitkin nyt tajuaisivat olevansa yhtä omituisia kuin minä. Omituisempia.