lauantai 30. marraskuuta 2013

Ihmisen osa 

Millä perusteella sinä valitset kirjan kirjaston hyllystä? Selkämyksen perusteella, eikö totta. Siinä olevan nimen mukaan, mutta myös selkämyksen värillä on iso merkitys.

Hesarin Kuukausiliitteessä oli syksyllä Kari Hotakaisen haastattelu. Siinä kerrottiin tarina kirjailijasta, joka oli ajanut kolarin, jossa kuoli pari ihmistä. Haastattelussa puhui ihminen, joka oli käynyt lähellä kuolemaa, mutta oli yhä elossa. Ja kirjoittanut pitkästä aikaa kirjan.

Mietin tuolloin, koska olin viimeksi lukenut Hotakaista. Siitä oli aikaa. Kun kävin seuraavan kerran kirjastossa ja selailin innoissani hyllyrivejä, silmäni seisahtuivat yhden selkämyksen kohdalle.

Siinä luki: Kari Hotakainen ihmisen osa. Kirjan nimi oli kirjoitettu punaisella langalla. Lanka kulki halki ruuhkaisen kaupungin ja yhdisti ihmisiä ja tapahtumia. Lanka oli peräisin vanhahkon rouvan lankakerästä.

Kansi oli hieno, joten otin kirjan hyllystä kotiini. Mietin samalla Hotakaisen haastattelua ja sitä, miten teksti osui yhteen kirjailijan kohtalon kanssa. Hotakainen - ihmisen osa.


Ihmisen osa, Siltala (2009).


Ihmisen osa kertoo Salme Malmikunnaksen tarinan. Eläköitynyt, maalla asuva entinen pienyrittäjä yrittää ymmärtää muuttuvaa maailmaa ja pitää huolta kolmeasta lapsestaan, jotka asuvat kaukana kaupungissa. Salme yrittää opastaa lapsiaan lähettämällä näille postikortteja, joissa on elämänohjeita. Pieniä sanoja suurten asioiden maailmassa.

Auttaakseen lastaan Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle. Ja se tarina ei ole aivan tavallinen ihmiselle, joka on kasvanut maalla ja pitänyt lankakauppaa pikkukaupungissa. Siinä tarinassa on panhuilua soittava perulaiseksi pukeutunut poika, joka käy hautajaisissa syömässä nälkäänsä ilmaista ruokaa. Siinä on näpistelykierteessä oleva tytär, joka kauppaa puhelimessa lehtiä ärtyneille ihmisille ja joka on valinnut kaikista maailma miehistä tummaihoisen puolison. Siinä on vanhin tytär, joka rientää palaverista toiseen aina myöhässä myymässä puhetta ja mielikuvia.

Hotakaisen kieli on hienouksista riisuttua. Lähes jokainen lause kertoo enemmän kuin siinä on sanoja. Niistä jokaista voisi pysähtyä miettimään hetkeksi. Ne naurattavat. Niihin on helppo samaistua. Tätähän tämä on. Ihmisen osa tässä maailmassa.

Kaiken keskellä on punainen lanka. Kai jokainen vanhempi yrittää pitää sitä lankaa käsissään ja sitä kautta ohjata lastensa elämää. Se lanka on vain helppo sotkeutumaan ja jopa katkeamaan. Eikä lankaa riitä loputtomiin, jossain vaiheessa se loppuu. Silloin ihmisen osa on pärjätä omillaan.


"Se oli paha kun kaikki lapset muuttivat pois kotoa. Ihmiselle pitäisi antaa loppuajaksi vielä yksi lapsi. Saisi vielä kerran katsoa kasvua. Ei kukkia voi loputtomasti kasvattaa, se on samaa lehteä, versoa ja kukintaa. Mutta ihminen on niin outo ja ihmeellinen, että sen kanssa menee helposti viisikymmentä vuotta."


tiistai 26. marraskuuta 2013

Pikkuisen joulua

Alle kuukausi jouluaattoon. Se on selvä merkki – saa ripustaa joulutähden, vaihtaa keittiönpöydälle joululiinan ja kaivaa joulukupit kaapista.

Jouluhössötys ahdistaa monia, mutta minusta se tuo valoa ja odotuksen tunnetta pimeään syksyyn. Minulle itselleni loppuvuosi on yhtä juhlaa, mutta ymmärrän kyllä, että useimmille se ei sitä ole.

Mutta miksi et toisaalta nauttisi pienistä valonlähteistä, kuumasta juomasta, työporukan harvoista yhteisistä juhlahetkistä eli pikkujouluista...Odotuksesta :)










Keitimme ensimmäiset glögit jo lokakuussa perinteisellä tyttöjen mökkireissulla. Resepti on ollut sama joka kerta. Siellä pimeässä, tähtitaivaan alla tulee ensimmäisen kerran hieman samanlainen tunne kuin jouluyönä. Ehkä sitä alkaa jo silloin hieman odottaa. Pikkuisen vain.

Joululauluja kuuntelin ensimmäisen kerran viime viikonloppuna. Teimme kaveriporukalla ruokaa, saunoimme, poltimme kynttilöitä ja kuuntelimme joulusoulia. Nyt onkin sitten jo kunnon odotus päällä.

Kirjoitin jo joulupukille. Toivelistalla on pari pehmoisia ja yksi (kallis) kova paketti. Olen tosin ollut hieman tuhma, joten saa nähdä, tulevatko lahjat perille.

Seuraavien viikkojen aikana on hankittava lahjat, tehtävä loput joulukortit, paistettava piparit, kokeiltava joulutryffelin valmistamista...Okei, voi se joulu aiheuttaa myös hieman stressiä.

Mutta jouluna ehtii taas lukemaan kunnolla, pyjamassa ja pehmeän peiton alla. Kävin jo kirjastossa hamstraamassa ison pinon kirjoja joulua varten.

Kyllä kaikki hössötys on sen arvoista!



Odottajan jouluglögi

8 dl omenamehua
1 kanelitanko
1/2 rkl kokonaisia neilikoita
1 tl kardemummaa (kokonaisia)
1/2 tl jauhettua inkivääriä
1 rkl sokeria
2,5 dl valkoviiniä

Kaada puolet omenamehusta kattilaan. Lisää mausteet. Anna lämmetä, mutta älä keitä.

Lisää loput omenamehusta, sokeri ja valkoviini. Keitä pienellä lämmöllä (2 tai 3) noin 30 minuuttia.

Tarjoile suklaan tai pipareiden kera – ilman kiirettä.

HUOM! Jos käytät glögissäsi manteleita, paahda ne ensin kevyesti pannulla.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Pariisi – Berliini – Bangkok

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa matkataan Pariisista Berliiniin ja edelleen Bangkokiin. Päätin kirjan luettuani valmistaa menun, joka piipahtaa näissä kaikissa kaupungeissa.

Pariisista valitsin – yllätys, yllätys – osterit. Maistelin niitä itse tänä syksynä Pariisissa, mutten ole koskaan syönyt ostereita kotona. Enkä avannut itse tuota vielä elossa olevaa eläintä ja napannut kuoresta suoraan suuhuni.

Lisäksi osteri kuvaa hyvin Joel Haahtelan kirjan tarinaa. Kirjan päähenkilön elämä on suljettuna salaisessa paikassa, ja vaatii paljon työtä, että tarinan saa kaivettua esiin. Oletko yrittänyt avata osterin itse? Jos, niin tiedät, ettei se ole kovin helppoa hommaa...

Osterilla ja mieleeni painuneella lauseella on myös yhteys: joillakin meistä on tapana tarrautua suruun ja alkaa kasvattaa koteloa sen ympärille.

Berliinistä poimin wurstin ja perunasalaatin. Haahtelen kirjan päähenkilö, toimitaja ja kirjeenvaihtaja, on varmasti napannut tämän Berliinin tunnusannoksen suuhunsa kesken kiireisen työpäivän. Tukevaa ja täyttävää ruokaa, bitte schön!

Annoksen kruunaa olut, joka luonnollisesti kuului (ja kuuluu edelleen) monen toimittajan arkeen. Kapakoissa on kuultu uutisia, vaihdettu kuulumisia ja luotu skuuppeja. Haahtelankin kirjan päähenkilö istuu kapakassa kollegoidensa kanssa – varmastikin olutta siemaillen...

Bangkokista toin pöytään kookosta ja limeä. Kirpeää ja makeutta. Lumivalkeaa ja tähtikirkasta.


Pariisi: osterit, balsamicosalsa & kuohuviini


2–4 osteria / henkilö
(avaamisen menee aikaa, joten alkuruoaksi ei kannata ehkä varata useampaa...)

1 salottisipuli
1 dl balsamiviinietikkaa
hyppysellinen suolaa
ripaus sokeria

Pilko salottisipuli pieneksi. Kaada sekaan balsamiviinietiikka, suola ja sokeri.

Huuhdo osterit. Leikkaa ne auki kunnollisella, käteä tukevalla veitsellä. Osteri aukeaa kapeassa kärjessä olevan pienen aukon kautta (meni itselläkin hieman aikaa sitä etsiskellessä). Avaamisessa pitää olla ronski – vaikka osteri on vielä elossa, kun se avataan.

Kaada balsamicosalsaa osterin kuoreen ja imaise suuhusi. Kunnon kuohuviini kruunaa kokonaisuuden.










Berliini: wursti, perunasalaatti ja olut


saksalaisia bratwursteja
Dijon-sinappia

4 isoa perunaa
suolaa
1 (puna)sipuli
coctail-suolakurkkuja

1/2 dl oliiviöljyä
2 rkl sitruunanmehua
2 rkl sinappia
ripaus suolaa ja mustapippuria

persiljaa

Kuori ja keitä perunat suolalla maustetussa vedessä. Pilko sipuli ja suolakurkut. Sekoita oliiviöljy, sitruunanmehu, sinappi, suola ja pippuri keskenään. Kaada perunoiden, sipulin ja suolakurkkujen sekaan. Koristele persiljalla.

Paista bratwurstit pannulla. Nosta lautaselle perunasalaatin viereen. Kaada lautasella vielä Dijon-sinappia.

Kokeilin tanskalaista talviolutta annoksen seuralaisena. Winter Ale oli hieman liian makea tähän annokseen, mutta valitsinkin sen etiketin vuoksi :)








Bangkok: lime-kookospannacotta

2 dl kookoskermaa
3 dl kevytmaitoa
2 limettiä
1/2 dl sokeria
2 liivatelehteä
1 vaniljatanko
100 g valkosuklaata

kultaisia nomparelleja
1 limen kuori raastettuna

Liota liivatteet kylmässä vedessä. Mittaa sillä aikaa kookoskerma, maito ja sokeri kattilaan. Lisää halkaistu vaniljatanko kattilaan. Kiehauta kerma-maitoseos.

Ota kattila pois liedeltä. Lisää paloiteltu valkosuklaa ja sekoita seos tasaiseksi. Purista liivatelehdistä vesi ja lisää ne kuumaan seokseen.

Pese limetit hyvin ja raasta niiden kuori. Lisää kuori seokseen. Purista vielä joukkoon limettien mehu.

Kaada seos pieniin laseihin ja anna hyytyä muutama tunti kylmässä. Koristele annokset nomparelleilla ja limetillä.





Resepti on mukailtu Koti & keittiö -lehden ohjeesta

tiistai 19. marraskuuta 2013


Tähdet ja todellisuus


Marraskuun pimeys ahdistaa monia. Kieltämättä tällaisina päivinä, kun valoa ei näy ollenkaan, lievä melankolia koettelee varmaan lähes kaikkia.

Pimeys tuo kuitenkin mukanaan tähdet. Yksi kauneimmista tähtitaivaista avautui minulle Itävallassa vuosia sitten. Olimme tulossa laskettelemasta ja istuimme junassa, joka puksutti vuorten keskellä. Taivas oli aivan kirkas ja täynnä tähtiä. Istuin ihan hiljaa ja vain tuijotin. Mietin, miten kaunista voi olla. Tässä ja nyt.

Näen ikkunastani usein yhden kirkkaan tähden. Se loistaa suoraan tuolla ulkona, ikkunani edessä. Tuijotan sitä hetken ennen kuin käyn nukkumaan. Joskus kuiskaan sille haaveeni huomisesta. Siihen toiveeseen on mukava nukahtaa.


Tähtikirkas, lumivalkea, Otava (2013)


Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea kertoo miehestä, joka kadottaa itsensä ja muistonsa. Mies muuttaa ensin Pariisiin, kattohuoneistoon, jonka ikkunasta avautuu taivas. Hänestä tulee toimittaja, kirjeenvaihtaja, joka raportoi tapahtumia ja elämää ihmisille.

Mies muuttaa Berliiniin, myöhemmin hän matkaa Aasiaan. Hän rakastaa - ja pettyy aina rakkaudessaan.

Tähtikirkkaina hetkinä hän muistaa ensimmäisen rakkautensa. Myöhemmin nuo muistot muuttuvat lumivalkeiksi, tavoittamattomiksi.

Haahtelan uusin teos alkaa lupaavasti. Tarina vetää mukaansa. Loppua kohti kirja alkaa hämmentää. Liikaakin. Itse en oikein saanut siitä otetta. Mitä lopulta tapahtuu? Miksi perhoset lentävät? Miten natsi-Saksa liittyy kaikkeen?

Kirjan tarina on kuitenkin kaunis. Se on kertomus siitä, miten kerran rakkauden menettäessään on vaikea löytää sitä uudestaan. Suru ei välttämättä irtaudu meistä, vaan jää kiinni.


"Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa. En minä yksinäisyyttä pelkää, mutta katoamista ehkä."



Marraskuun tähtikirkkaassa yössä...

torstai 14. marraskuuta 2013

Minun elämäni kirjat

Ei muuten ollut kovin helppoa koota listaa omista elämän kirjoista. Tähän astisen elämän tietenkin :)

Niin moni kirja on jättänyt jälkensä, muuttanut ajatuksia, luonut unelmia ja määrittänyt tavoitteita. Mutta muutamia piti valita. Oma listani on tässä.



Jane Austen: Sense and Sensibility (Järki & tunteet)

Tämä on kirja, joka (ainakin muistaakseni) oli ensimmäinen, jonka luin kokonaan englanniksi. Järki ja tunteet synnytti unelmia rakkaudesta – mutta opetti myös sen, että aina rakkaus ei pääty hyvin. Siinä myös pettyy, hyvinkin karvaasti.
Kirja kertoi myös siitä, että romanttisen rakkauden ohella on olemassa toisenkinlaista rakkautta. Järkeen pohjautuvaa. Mutta kallistun silti edelleen tunteen puolelle, kiitos myös Jane Austinin.




Kenneth Grahame: The Wind in the Willows (Kaislikossa suhisee)

Kaislikossa suhisee oli suosikkisatuni päiväkoti-ikäisenä. Kuuntelin sitä satukasetilta lähes joka perjantai. Vältyin päiväunilta, koska isäni pääsi hakemaan minut jo 12 aikaan. Viikonloppu alkoikin usein tämän sadun saattelemana.
Viisi vuotta sitten muutin Kanadaan, ja sain tämän kirjan englanninkielisenä siskoltani matkalukemiseksi. Grahamen tarina on kaunis kertomus ystävyydestä ja sen merkityksestä.




Carolyn Keene: Neiti Etsivä

Neiti Etsivät olivat lapsuuteni lempikirjoja. Päähenkilö Paula oli punatukkainen, kuten minäkin. Hän pääsi uskomattomiin seikkailuihin, jollaisista aloin itsekin haaveilla. Näin syntyi kiinnostukseni etsiväsarjoja ja dekkareita kohtaan. Eikä se ole laantunut vieläkään.




Hergé: Tintti-sarja

Tintti on toimittaja, joka seikkailee ympäri maailmaa, avaruudessa, merenpohjassa...
Nämä sarjakuva-albumit vaikuttivat ammatinvalintaani.
Nuorempana en kiinnittänyt lainkaan huomiota kirjojen hieman epäkunniottaviin ihmiskuviin, vaan keskeinen sija oli seikkailuilla.




Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Luin tämän kirjan pian sen jälkeen, kun olin muuttanut Helsinkiin. Ihastuin kaupunkiin heti. Sen kauniisiin rakennuksiin, merenrantoihin, raitiovaunun kitinään, kesäisiin kallioihin, kahviloihin...
Westön kirja on ylistys Helsingille. Nautin lukiessani siitä, että pääsin näkemään kaupungin sellaisena kuin se oli aiemmin. Westö on jatkanut tätä rakkaustarinaa myös myöhemmissä kirjoissaan.
Tämä kirja kertoo tarinaa myös Suomen historiasta. Siitä, miten tästä tuli se maa, jossa me nyt elämme.




Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon kirjan vuoksi kuin Hosseinin tarinaa lukiessani. Se on niin kaunis kuvaus elämästä. Siitä, miten jotkut meistä elävät koko elämänsä toisin kuin toivoisivat. Kun on pakko. Silloin vain elää siinä tilanteessa, joka on suotu.
Hosseinin kirja kertoo myös ystävyydestä. Rakkaudesta. Toivosta. Kun luin tämän kirjan, paistoi aurinko. Muistan sen päivän varmasti aina. Ja saan jatkossakin kyyneleet silmiin.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Joel Haahtela & elämän kirjat

Kuuntelin lokakuun lopulla Kirjamessuilla Joel Haahtelan kertomusta hänen elämänsä kirjoista. Sellaisista teoksista, jotka ovat muuttaneet hänen ajatusmaailmaansa, synnyttäneet kiinnostuksen tai innostaneet tekemään asioita.

Haahtela mainitsi muun muassa Juhani Ahon Lastut ja Papin tyttären. Haahtela innostui lukemisesta 16-vuotiaana kansallisromantiikan ajan kirjailijoiden kautta. Aho oli näistä yksi.

Uusimman romaaninsa kirjoittamisen aikaan Haahtela luki Ahon Yksin-romaanin, jossa kuvataan Pariisin maailmannäyttelyä. Aivan kuten Haahtelankin uusimmassa teoksessa Tähtikirkas, lumivalkea.

Orhan Pamukinin teos Kaunis Istanbul sai Haahtelan kiinnostumaan Istanbulista. Portugaliin hän halusi matkustaa luettuaan Antonio Molinan teoksen Winter in Lisbon. Sen jälkeen Haahtela metsästi kiivaasti kirjassa mainittavaa jazzklubia Lissabonista, myöhemmin ympäri Eurooppaa. Sellaista ei tosin löytynyt mistään.

Thomas Mannin Taikavuori on puolestaan teos, jonka Haahtela ottaisi mukaansa autiolle saarelle, jos mahdollisuus olisi vain yhteen.

Haahtelan kertomusten myötä aloin itse miettiä, mitkä ovat elämäni kirjat.

Tiedätkö sinä omasi?


Joel Haahtela Kirjamessuilla 2013.

Siis Haahtela on tämä tässä oikealla.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Lauantaibrunssi käynnistää synnytyksen?

Ystäväni laskettuaika oli viime sunnuntaina. Koko viikon olemme odottaneet, koska pikkuinen päättää putkahtaa maailmaan.

Tunnetusti synnytyksen käynnistymiseen auttaa kolmen ässän kokonaisuus. Lisäsin niihin vielä kaksi - syömisen ja seurustelun - ja päätin kutsua ystäviä lauantaibrunssille.







Lauantaibrunssi




Sienimunakas ja paahdetut tomaatit

5 munaa
2 dl juustoraastetta (emmental & parmesan)
4 rkl vettä
2 rkl silputtua ruohosipulia
suolaa
mustapippuria
2 dl kanttarelleja tai muita sieniä
2 rkl voita

Riko kananmunat kulhoon. Lisää joukkoon juustoraaste, vesi, ruohosipuli ja mausteet. Sekoita seos.

Paista kanttarellit pannulla. Kaada sekaan munaseos. Paista hetken aikaa, kunnes pinta on hieman hyytynyt.

Nosta lautaselle ja taittele munakas rullaksi.

2 rasiaa kirsikkatomaatteja
balsamicoa
öljyä

Huuhdo tomaatit ja laita ne uunivuokaan. Kaada päälle balsamicoa ja öljyä. Paista uunissa 200 asteessa noin 15 minuutta. Tomaatit ovat valmiita, kun osa niistä hieman halkeilee.





Juustosarvet

1 pkt lehtitaikinaa
1 dl emmentaljuustoa
0,5 dl parmesanjuustoa
1 muna

Leikkaa lehtitaikinalevyt ensin kahtia (neliöiksi) ja sitten vielä kahtia (kolmioiksi). Tee pienet viillot veitsellä kolmin leveämpään osaan, kohti terävää kärkeä.

Ripottele levämmälle sivulle juustoraastetta. Rullaa tiukaksi kääröksi leveämmästä osasta kärkeen päin.

Voitele kananmunalla. Halutessasi voit ripotella pinnalle hieman juustoraastetta.

Paista 200 asteessa noin 15 minuutta. Tarjoile esimerkiksi omenahillon kera.






Pannukakut, vadelmat ja vaahterasiirappi
(resepti on mukailtu Sara La Fountainin ohjeesta)

5 hengelle

5 dl vehnäjauhoja
1 1/2 rkl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 1/4 dl sokeria
2 1/2 dl maitoa
1 1/4 dl kermaa
1 prk kermaviiliä
2 kananmunaa
3 rkl sulatettua voita
1/2 dl öljyä
1 vaniljatanko (sisus)

Sekoita kuivat aineet kulhossa ja nestemäiset aineet toisessa. Kaada kuivat aineet erissä nestemäisten sekaan. Sekoita huolellisesti ja anna seoksen seistä noin 5 minuuttia.

Kaada pieni kauhallinen taikinaa paistinpannulle. (Huomasin itse, että ainakin valurautapannulla on pakko käyttää hieman voita, muuten palaa pohjaan :) Paista miedolla lämmöllä, kunnes pinta alkaa hieman kuplia. Käännä pannukakku ja anna vielä hieman paistua.

Tarjoile vaahterasiirapin, vadelmien ja vaikkapa kuningatarhillon kera.





Nyt jännitetään, joko ensi yönä alkaa tapahtua. Tosin minun veikkaukseni on 13.11. Se on muutenkin hyvä päivä (131113).

Peukut pystyyn!


perjantai 8. marraskuuta 2013

Konjakin tuoksua 30-luvulta

Kun näin Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin, mietin heti konjakkia. Se tuoksui kirjan kannesta. Itse kirjassa konjakista ei puhuta. Siinä siemaillaan portviiniä, viskiä, gin tonicia ja kuohuviiniä.

Minusta Westön kertomuksessa on kuitenkin ripaus konjakkia. Se johtuu varmasti omasta suhteestani konjakkiin. Se näyttää tyylikkäältä, mutta siemaus saa minut usein nyrpistämään nenääni. Lopulta konjakki kuitenkin lämmittää.

 



Westön kirjassakin on kauniit puitteet: Ullanlinnan ja Euran katuja, elokuvia, matkustelua, ystävyksiä. Kirjaa hieman maisteltuaan siitä paljastuu kuitenkin kirpeä ja katkera maku.

Myös kirjan päähenkilön Claes Thunen toimistossa tuoksuu konjakki: punaiset samettinojatuolit, tyylihuonekalut, rikkaat asiakkaat...Yksinäinen mies yömyssyllä.

Päätin siis valmistaa ruokaa, jossa maistuu hienoisesti konjakki. Aterian, jossa olisi ripaus tyylikkyyttä ja arvokkuutta, mutta samalla se olisi arkista ja pelkistettyä. Nämä kaksi maailmaa kohtaavat myös Westön kirjassa.

Tästä syntyi riistalihapullat, maa-artisokkaperunamuusi ja konjakkikermakastike.






Riistalihapullat

400 g hirvenjauhelijaa
1 sipuli
pieni pala purjosipulia
suolaa (saa laittaa riistan seuraksi melko paljon)
mustapippuria
ripaus valkopippuria
3/4 dl korppujauhoja
1 dl kermaa
2 kananmunaa
voita paistamiseen

Pilko sipulit ja paista ne kevyesti pannulla. Sekoita sipulit jauhelihaan. Lisää mausteet, korppujauhot, kerma ja kananmuna. Pyöritä taikinasta pullia ja paista ne pannulla voissa.



Maa-artisokkaperunamuusi

5 isoa jauhoperunaa
4 isohkoa maa-artisokkaa
sitruunanmehua
1/2 dl maitoa
1/2 dl kuohukermaa
suolaa
ripaus muskottipähkinää
tuoretta persiljaa

Kuori ja lohko perunat ja maa-artisokat. Keitä ne sitruunanmehulla maustetussa vedessä. Kun perunat ja maa-artisokat ovat pehmenneet, kaada noin puolet keitinvedestä pois. Soseuta.

Lisää maito, kerma ja mausteet. Sekoita ja koristele persiljalla.



Konjakkikermakastike

2 dl kuohukermaa
3 rkl konjakkia
1 1/2 dl Dijon-sinappia
1 tlk hunajaa
1 rkl soijaa
mustapippuria
(ripaus suolaa)

Kaada kerma paistinpannulle ja anna lämmetä. Lisää muut aineet ja sekoita. Suolaa kannattaa lisätä vain, jos soija ei mielestäsi riitä.




Viinisuositus: italialainen Tommasi Ripasso Valpolicella, 2010.


Niin, ja jos sitä portviinikastiketta haluaa maistella, kuulin, että Helsingin Kamppiin avatusta Lusikka-ravintolasta saa todella hyvää portviinikastiketta. En ole vielä itse kokeillut, mutta lisäsin listalle :)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kangastuksia kadonneesta rakkaudesta

Kjell Westön romaaneissa ihmisille ei yleensä käy rakkaudessa kovinkaan hyvin. Uusin kirja, Kangastus 38, ei tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kirjassa eletään vuotta 1938, viimeistä vuotta ennen uuden sodan syttymistä. Saksa vahvistuu ja varustautuu. Hitlerin voima leviää Suomeenkin. Nationalismi nousee, vihamielisyys lisääntyy.

Kaiken keskellä kaksi ihmistä elää vailla rakkautta.


Kangastus 38, Otava 2013


Kirjan päähenkilöt, asianajaja Claes Thune ja konttoristi Matilda Wiik, ovat molemmat jääneet rakkaudessaan yksin. Westö kuvaa kauniisti sitä, miten ihminen ei pysty unohtamaan. Miten rakastettu palaa mieleen paikoissa, joissa on yhdessä käyty, ihmisten kautta, joita on yhdessä tavattu. Unohtaminen vie aikaa. Paljon pidempään kuin toivoisimme.

Joskus jopa niin kauan, ettei unohtamiseen enää edes usko. Kunnes lopulta vain unohtaa, ei enää hätkähdä muistoa.

Samaan aikaan Westö kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet meidän ajassamme pinnalla. Rasismista, suvaitsemattomuudesta, vähemmistöjen syrjimisestä, erilaisuuden pelosta. Erottelusta ja jaottelusta. Juuri nämä asiat korostuvat ja kärjistävät meidän yhteiskuntaamme tässä hetkessä.

"Sitä paitsi oli raukkamaista todellisuudenpakoa väittää, että kaikki rodut ovat samanarvoisia, Rolle sanoi ja lisäsi, että ihmiset valitettavasti olivat surkimuksia: jopa niinkin suuri runoilija kuin Schiller oli astunut arvonihilistien kavalaan ansaan ja runoillut, että jonakin päivänä kaikki ihmiset olisivat veljiä keskenään.

Totuushan oli että suuret, kehittyneet kulttuurit olisivat syvällisempiä ja niillä oli suurempi absoluuttinen arvo kuin vähemmän kehittyneillä, ja ilman suurten kulttuurien vetoapua alkukantaisemmat ja valitettavasti usein kiittämättömät ihmiskunnan osat eivät saisi mitään mahdollisuuksia kohota uusille kehitystasoille."

Nämä ajatukset linkittyvät Westön luomaan kangastukseen vuoden 1918 tapahtumista. Siihen, mitä sisällissota aiheutti meille suomalaisille. Kirjassa palataan vankileirille - maailmaan, jossa toiselle puolelle kuuluvalla ihmisellä ei ole arvoa.

Kangastus 38 on surullisen kaunis kertomus. Se etenee hiljalleen, mutta niin sen pitääkin. Westö haluaa luoda kangastuksen tästä ajasta vuoteen 1938. Kovin paljon ei ole muuttunut...

perjantai 1. marraskuuta 2013

Vapaa perjantai

Arkivapaa on ihana keksintö. Sellaisia tulee vietettyä harvoin, mutta kun mahdollisuus aukeaa, hetkestä haluaa ottaa kaiken irti.

Minulla oli tänään perjantaina vapaapäivä. Viime viikot ovat olleet melkoista myllytystä - uusia työkuvioita, hyvästejä, toteutuneita unelmia...Kiireen keskellä en ole ehtinyt oikein istahtaa mummoni vanhaan nojatuoliin lukemaan.

Tänään sain hetken aikaa vain olla ja hengähtää. Nauttia omasta seurastani. Ei haitannut, vaikka satoi vettä. Päivä oli ihana. Rauhallinen lukuhetki kahvilassa, lounas mukavassa seurassa, lasi kuohuvaa, lahja itselle syyskotiin...

Taas jaksaa. Maanantaina kohti uusia, ihania haasteita. Sitä ennen viikonloppu, hyvää ruokaa, ulkoilua ja rakkaita ystäviä.


HERKULLISTA VIIKONLOPPUA!