tiistai 30. syyskuuta 2014

Kauniisti Kuubasta

Olen kerran käynyt Kuubassa, Havannassa. Kuten kerroin aiemmin, kokemus oli koskettava. Hieman huonokuntoisten rakennusten keskellä oli paljon kaunista. Havanna on varmasti ollut aikoinaan hurjan kaunis kaupunki.

Ja ne rannat...

Olin siis aika fiiliksissä, kun luin Cecilia Samartinin teosta Nora & Alicia. Samartin on itse kuubalainen, joka joutui pakenemaan Kuuban sotilashallintoa Yhdysvaltoihin.

Nora & Alicia, Bazar 2012.

Nora & Alicia kertoo kahdesta tytöstä, serkuksista, jotka varttuvat Kuuban pääkaupungissa Havannassa. He viettävät paljon aikaa kauniilla hiekkarannoilla (jotka olivat varmasti aiemmin vielä nykyistäkin kauniimmat). Myös Varaderossa, josta on tullut länsimaisten turistien suosikkirantalomakohteita.

Alicia on tytöistä kauniimpi ja rohkeampi, Nora ujompi ja arempi.  Vaikka tytöt ovat erilaisia, he ovat toistensa parhaat ystävät - ja he rakastavat toisiaan.

Kaikki muuttuu, kun Kuubaan tulee sotilashallinto. Fidel Castro ja kommunistit muuttavat myös Noran ja Alician elämän.

Alicia on rakastunut kauniiseen ja nuoreen Tonyyn, kommunismin kannattajaan. He saavat tyttären, Lucindan, mutta onni ei jatku kauaa. Kuten moni muukin kuubalainen, myös Tony joutuu vankilaan. Alicia aloittaa pitkän taistelun - henkisen ja fyysisen - nähdäkseen miehensä vapautuvan. Hän uhraa jopa itsensä miehensä vuoksi.

Noran perhe puolestaan pakenee kommunistihallintoa Yhdysvaltoihin. Nora joutuu käymään omaa kasvukamppailuaan vieraassa maassa, kaukana parhaasta ystävästään. Entisen kotimaan vanhoollinen kulttuuri törmää uuden kotimaan liberaaliin elämäntyyliin. Eikä Nora tunnu olevan kotona oikein kummassakaan.

Serkukset pitävät yhteyttä yllä kirjeenvaihdolla, ja he onnistuvat jotenkin kiertämään kirjesensuurin. Nora pystyy Alician kautta säilyttämään kosketuksensa kotimaahansa, joka muuttuu jatkuvasti yhä sulkeentuneemmaksi vankilaksi kaikille, jotka sinne jäivät. Myös Alicialle.

Lopulta Nora päättää lähteä käymään Kuubassa, auttaakseen Aliciaa tämän elämän vaikeimmassa tilanteessa. Nora lähtee pelastamaan Alician tytärtä Lucindaa. Mutta matka ei pääty niin kuin oli tarkoitus...

Samartinin kirja on kaunis. Se maistuu ja tuoksuu ihanan eksoottiselta; lämpimiltä trooppisilta öiltä, mausteiselta illalliselta, viinilasilliselta tähtitaivaan alla.

Uskon, että Kuuba on ollut ennen juuri tuollainen. Värikäs ja eloisa. Täynnä elämää ja ääntä, musiikkia ja tanssia.

Samartin kirjoittaa aidonoloisesti myös Kuuban toisesta puolesta. Siitä, jollaiseksi se muuttui Castron myötä. Ajasta, joka on muokannut maan sellaiseksi, jollaisena se näyttäytyy tänä päivänä.

Edelleen Kuubassa tanssitaan, mutta en usko, että aivan yhtä iloisesti kuin ennen.

Kirja on myös upea kasvukertomus. Norasta ja Aliciasta kasvaa tarinan aikana naisia, vaimoja ja äitejä. Samarin osoittaa hienosti, miten paljon juuret ja lähtökohdat vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Se, minne synnymme, on kiinni meissä läpi elämän. Vaikka miten pyristelisimme irti. Tai vaikka elämä veisi meidät kauas sieltä, mistä olemme lähtöisin.


"Istuimme Alician kanssa valkealla hiekalla. Katseemme lepäsi edessämme levittäytyvässä turkoosissa sinessä. Annoimme lämpimän veden huuhdella ja kutitella varpaitamme.

'Täällä me opimme uimaan', Alicia sanoi ja tuijotti yhä merelle päin.
'Muistatko sen päivän, kun isoisä käski meidän uida lautalle?'

Lauttta oli yhä vedessä, siellä se keinui kaikessa rauhassa aalloilla autuan tietämättömänä tärkeästä tehtävästä, joka sillä oli ollut perheemme elämässä. Hautasin varpaani pehmeään hiekkaan ja katselin, miten vesi ja hiekka soljuivat jalkojeni yli kuin kuuma kinuskikastike.

'Minua pelottaa, mutta se on erilaista pelkoa kuin silloin kun olin pieni. Nyt tunnen vain jäätävää surua, joka ei suostu muuttumaan itkuksi.'

Alicia nyökkäsi tavalla, josta arvasin hänen tietävän tismalleen mitä tarkoitin.
'Tämä kaikki tuntuu epätodelliselta. Olemme kasvaneet yhdessä. Miten voimme yhtäkkiä kasvaa erillämme?'

'Ehkä meidän ei tarvitse. Kaikki sanovat, ettei tätä voi kestää enää kovin kauan.
Emme me varmaankaan ole kauaa poissa.'"

Noran ja Alician tarinaa on välillä vaikea lukea, sillä se on niin totta. Kuulin itse hieman vastaavia tarinoita Havannassa ollessani. Länsimaalainen turisti voi helposti sulkea silmänsä todellisuudelta, sillä paikallisilla ei ole asiaa kaikista kauniimmille rannoille. Ainakaan uimaan ja nauttimaan.


Hiekkaranta Havannassa, vähän matkan päästä Varaderosta...

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Teehetki ilman raksuttavia aivosoluja



Tätä päivää olin odottanut kauan. Keitin kannullisen teetä ja leivoin seuraksi juustoskonsseja. Ulkona paistaa syysaurinko - eikä minulla ole kiire minnekään.

Yksinkertaisen, perinteisen englantilaisen teeleivän leipominen ei ole isotöinen juttu, mutta tänä syksynä leipominen ja ruoanlaitto muutenkin on ollut melkoisen hankalaa. Minulla ei ole ollut kunnollista keittiötä käytössäni, eikä oikein kotiakaan. Mutta siitä lisää vähän tuonnempana...

Nyt keskityn tähän hetkeen ja tähän kupilliseen, jonka nautin Hercule Poirotin seurassa.

Poirot on tunnettu harmaista aivosoluistaan, jotka työskentelevät lähes lakkaamatta. Ehkä juuri siksi tämä maailmankuulu salapoliisi istahtaa päivittäin hetkeksi alas ja juo kupillisen teetä. Ja ehkä hän siksi rakastaa niin paljon rutiinejaan.

Omat aivosolunikin käyvät usein ylikierroksilla. Ne eivät tosin ratkaise murhamysteerejä, vaan analysoivat kaikkea näkemääni, kokemaani ja tekemääni. Usein liikaakin.

Kun kävin vuosia sitten ensimmäisen kerran hathajoogassa, olin suurissa vaikeuksissa. Tunnilla piti keskittyä hengittämiseen ja irtaantua ajatusvirrasta. Yritin kovasti, mutta ajatukset eivät millään haihtuneet taka-alalla. Tuskastuin ja ärsyynnyin itselleni.

Sittemmin olen ollut itselleni joogatunneilla armollisempi. Annan ajatusten tulla, jos ne tulevat. Samalla olen oppinut paremmin keskittymään hengitykseen. Mutta edelleenkin joudun luultavasti työstämään ajatusrauhaa monia muita enemmän.

Olen kuitenkin luvannut läheisilleni, että harjoittelen ajatuksista irtaantumista. Se tekee nimittäin todella hyvää. Ihailen ihmisiä, jotka elävät tässä hetkessä - ilman ajatuksia. Jos heiltä kysyy, mitä he ajattelet, he sanovat, etteivät mitään. Aluksi ajattelin, ettei se ole mahdollista. Mutta on se.

Tänä syksynä olen, osittain pakostakin, osannut aiempaa paremmin olla tässä hetkessä, ilman ajatuksia eilisestä tai huomisesta. Olen vain ollut ja hengittänyt. Ja se on tuntunut uskomattoman hyvältä.

Leipominen on yksi mainio keino olla ajattelematta. Kun nyt kerran pääsin keittiöön, päätin leipoa jotain. Kokeilin ensimmäistä kertaa juustoskonsseja, jotka kyllä muistuttivat lopulta enemmän sämpylöitä kuin brittiläistä teeleipää.

Reseptin poimin netistä, mutta muokkasin sitä hieman omaan makuuni sopivaksi.

Juustoskonssit

noin 10 kappaletta 


Taikina

4 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1/2 tl suolaa
1 tl sokeria
50 g voita
2 dl piimää
1 dl juustoraastetta

Voiteluun

1 keltuainen
1/2 dl kevytmaitoa

Sekoita kuivat aineet keskenään.
Nypi joukkoon kylmä voi.
Kaada sekaan kylmä piimä.
Lisää juustoraaste ja sekoita nopeasti tasaiseksi taikinaksi.
Taputtele taikinasta pyöreitä, noin 3 sentin paksuisia kakkusia.
Nosta palat leivinpaperin päälle uunipellille.
Sekoita keltuainen ja maito ja voitele kakkuset seoksella.
Paista 200-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.
Nauti esimerkiksi maukkaan, voimakkaan juuston sekä teen kera.


Rauhallista sunnuntaita kaikille!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Rakkaan viiksiniekan matkassa

Minulla on yksi kirjallinen rakkaus ylitse muiden. Tai oikeastaan tämä ihastus kasvoi todelliseksi rakkaudeksi sen jälkeen, kun kirjojen tarinat muuttuivat eläviksi - televisiossa.

Yhdistelmä ranskaa puhuvaa belgialaista, salapoliisia, vankkumatonta omanarvontuntoa ja kohteliasta älykkyyttä on vastustamaton. Rakastan Hercule Poirotia!

Jokin aika sitten julkaistiin uutinen, että Agatha Christien luoman salapoliisin tarina jatkuu - tämän kuoleman jälkeenkin. Kävin tällä viikolla etsiskelemässä ennen julkaisematonta Poirot-tarinaa kirjakaupasta, mutta toistaiseksi en saanut vainua siitä. Teos on jo julkaistu englanniksi maailmalla, toivottavasti pian myös Suomessa...

Sitä odotellessa luin yhden Hercule Poirot -seikkailun, joka sijoittuu Ranskan Rivieralle.

Sininen juna, WSOY 2012.

Nuori ja rikas Ruth Kettering murhataan Sinisessä junassa, joka matkaa halki Ranskan. Häneltä varastetaan mittaamattoman arvokkaat jalokivet. Aluksi murhasta epäillään junarosvoja, mutta sitten kuvioihin astuu eräs kuuluisa viiksiniekka harmaine aivosoluineen.

Onko syyllinen Ruth Ketteringin puoliso, joka uhkasi jäädä pennittömäksi edessä olleen avioeron vuoksi? Vai Ruthin rakastaja, keimaileva ja naisia hyväksikäyttäjä kreivi de la Roche? Tämän haluaa tietää etenkin Rufus Van Aldin, jonka ainoa tytär on murhattu.

Tapahtumien keskipisteeseen joutuu myös naimaton Katherine Grey, joka on perinyt suuren omaisuuden ja joka lähtee ensimmäistä kertaa elämässään maistamaan maailmaa.

Agatha Christie kirjoittaa jälleen kerran rakkaudesta, sen etsimisestä ja katoamisesta.

Hänen teostensa päähenkilöt, Hercule Poirot ja toinen suosikkini Neiti Marple, ovat naimattomia, jotka joutuvat selvittämään rakkauden aiheuttamia tragedioita.

Rakkaus saa ihmisen tekemään julmia tekoja. Niin tälläkin kertaa.


"- Te yritätte varoittaa minua, Katherine sanoi matalalla äänellä. - Kenestä?

- En voi nähdä sydämeenne, mademoiselle; luullakseni te ette antaisikaan minun sinne katsoa, vaikka voisinkin. Sanon vain tämän. On miehiä, joilla on naisiin kummallinen viehätysvoima.

- Kreivi de la Roche, Katherine sanoi hymyillen.

- On muitakin, vielä paljon vaarallisempia kuin kreivi de la Roche. Heillä on ominaisuuksia jotka vetoavat - häikäilemättömyys, uskallus, rohkeus. Te olette ihastunut, mademoiselle; minä huomaan sen, mutta minä luulen, ettei se ole muuta kuin ihastusta. Minä toivon sitä. Minun tarkoittamani miehen tunne on kylläkin vilpitön, mutta yhtä kaikki...

- Niinkö?

- Te voisitte ehkä rakastaa varasta, mademoiselle, mutta ette murhaajaa."


Sininen juna ei ole parhaita Hercule Poirot -tarinoita, mutta lähdin silti metsästämään syyllistä innokkaana. Rakastan onnistuneen dekkarin vetovoimaa - sitä tunnetta, kun alkaa saada vainua syyllisestä. Kun tapahtuukin jotain, joka romuttaa ensimmäisen teorian. Ja pääsee käsiksi siihen oikeaan johtolankaan.

Agatha Christie kirjoitti dekkareita 1920-luvulla, ja ne kantavat edelleen. Se on melkoinen saavutus!

Toki omalla kohdallani näiden teosten arvoa on nostanut hurjasti BBC:n televisiosarjat. Niiden upea ajankuva, art deco -tyyli ja ennen kaikkea David Suchetin näyttelijäsuoritus. Hän saa kenet tahansa rakastamaan tuota pientä ja itsevarmaa salapoliisia. Parfait!

Hercule Poirot pelastaa jokaisen sunnuntai-illan. Teellä tai ilman :)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kotoista paistia ison talon keittiössä


Kuten kerroin, muistelin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä lukiessani oman äitini lapsuuskodin tuoksuja ja makuja. Sen kosteaa kellaria, kellarin puusaunaa, narisevaa portaikkoa ja vinttikomeroita.
Tupakeittiötä, jonka vihreät puusohvat natisivat ja jonka seinällä raksutti iso kaappikello.

Siellä syötiin usein karjalanpaistia ja perunaa, olihan ukkini perunanviljelijä.
Isosta paistista riitti isolle porukalle.

Se talo oli monen ihmisen elämäntien risteyskohta.

Karjalan paisti

 300 g naudanlihaa
600 g sianlihaa
(lampaanlihaa)
merisuolaa
mausteita (mustapippuri, maustepippuri, sipuli, laakerinlehti)

Valitse lihaa, jossa on luuta ja rasvaa. Kaikkea rasvaa ei kannata ottaa pois.
Huuhdo lihat ja pilko pieniksi annospaloiksi.
Laita lihapalat pataan, ruukkuun tai sukunapottiin.
Kaada päälle kylmää vettä niin, että lihat pettyvät.
Lisää mausteita oman makusi mukaan.
Paista miedolla lämmöllä (noin 150 astetta) uunin alatasolla useita tunteja.
Paisti ei saa palaa tai kuivua, joten listää tarvittaessa hiukan kuumaa vettä.
Lihoja ei kuitenkaan tule käännellä paistamisen aikana.

Tarjoa karjalan paisti paistoastiasta keitettyjen perunoiden ja
sokeroimattoman puolukkahillon kanssa.
Muita kasviksia voit käyttää saatavuuden ja makusi mukaan.
Ruokajuomaksi parasta on kotikalja, vuassu tai toari.



perjantai 5. syyskuuta 2014

Minkä polun valitsen?

Miten usein sinusta tuntuu, että seisot risteyksessä etkä tiedä, minkä polun valitset? Mihin suuntaan lähteä? Miten pääsisit nopeiten perille?

Minusta tuntuu, että seison keskellä risteystä tuon tuosta. Katselen joka suuntaan ja mietin, minne lähden.



Ja kun olen lähtenyt johonkin suuntaan, huomaan, ettei se ollutkaan paras reitti. Hetken voi harmittaa, mutta jos pääsee perille, mitäpä siitä.

Nykyään joutuu tekemään jatkuvasti isojakin valintoja. Koska valinnanvaraa on liikaakin. Jatkuvasti on tilanteessa, että pitää valita suunta. Koulussa, työelämässä, ihmissuhteissa.

Tommi Kinnunen kirjoittaa esikoisromaanissaan Neljäntienristeyksessä kauniisti siitä, miten ihmiset valitsevat jonkin tien, osin tietoisesti, osin sattumalta. Ilman varmaa tietoa siitä, kenen tie risteää oman tien kanssa. Tai siitä, miten usein tiet kohtaavat. Tai miten pitkän pätkän kulkee yhtä matkaa jonkun toisen kanssa.

Juteltiin äskettäin työkaverini kanssa siitä, miten hassua on, että niin eri taustoista tulevat ihmiset kohtaavat samassa työpaikassa ja alkavat vain tehdä töitä yhteisten päämäärien eteen. Sattuman kauppaa.

Sama pätee myös ihmissuhteisiin. On melkoista sattumaa, että muutat opiskelukaupungissasi soluasuntoon, jonne muuttaa myös kaksi muuta uutta tulokasta. Seuraavaksii huomaat, että olet toisen kämppiksesi lapsen kummi.

Tai lähdet porukalla Lappiin laskettelulomalle, jonne tulee kaverisi ja hänen kavereitaan. Ja pian olette ryhmä, joka istuu iltaa yhdessä ja lähtee sunnuntaina brunssille purkamaan viikon varrella koettua.

Joskus tiesi risteää jonkun kanssa, joka lähtee hetkeksi kulkemaan kanssasi yhtä matkaa. Toivot, että tienne eivät eroaisi, mutta aina et pysty sitä itse estämään. Silti juuri se tienristeys on voinut olla elämäsi tärkein.

Toisinaan käy niinkin, että tienne risteävät joskus myöhemmin uudelleen. Sattumalta. Koskaan et voi tietää ihan varmasti. Se risteys voi olla seuraavan mutkan takana.

Yritän aina muistuttaa itseäni, että kannattaa katsoa myös muualle kuin jalkoihin, eteenpäin tai taaksepäin. Kannattaa vilkaista myös ylöspäin.


Ehkä siellä on taas edessä risteys, jossa polkusi risteää oikealla hetkellä oikeiden ihmisten kanssa.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tien risteyksessä

Luen aivan liian vähän uusia, ihan äskettäin ilmestyneitä kirjoja. Toisin kuin kunnon kirjablogistin kuuluisi. Niitä on vain niin hankala saada käsiinsä.

Eräs teistä lukijoista vinkkasi minulle jo keväällä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanista. Hetkeä aiemmin Hesari oli julkaissut kirjan arvostelun - joka oli erittäin mairitteleva. Ei siis ollut yllätys, että kirjaan oli tehnyt satoja varauksia, kun yritin lainata sitä kirjastosta.

Asetuin jonon hännille, ja kesällä sain viimein lainaan Kinnusen esikoisromaanin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, WSOY 2014


Hetken aikaa tuntui, että helteisenä kesäpäivänä oli vaikea hypätä kylmyyden keskelle Lappiin, likaisten korpitupien lavitsoille. Mutta kirjan alku oli sen verran raju, että se tempaisi nopeasti mukaansa.

Katja Kallion Kätilö-romaanin tapaan myös Kinnusen kirjan yksi päähenkilö on kätilö, Maria. Korpikylissä vaikeita synnytyksiä hoitava Maria on vahva persoona, joka ei säikähdä kuollutta sikiötä eikä ihmisten arvostelevia katseita, joita hän saa osakseen aviottoman lapsensa vuoksi. Kinnusen Maria muistuttaakin hieman Kallion romaanin päähenkilöä.

Maria kulkee omaa tietään, mutta myös hänen polkunsa risteää monen muun tien kanssa. Yksi niistä on hänen tyttärensä Lahjan tie. Lahja haluaa olla äitinsä tavoin vahva ja itsenäinen, ja siksi hän päättää ryhtyä valokuvaajaksi. Se on harvoja ammatteja, joita nainen sai vapaasti harjoittaa (ja jossa nainen pystyi jopa menestymään) 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Äitinsä tapaan Lahjakin jää lapsen kanssa yksin. Hetkeksi. Toisin kuin äitinsä, Lahja ei kuitenkaan halua jäädä yksin koko elämäkseen. Hän päätyy lopulta naimisiin kiltin miehen Onnin kanssa. He saavat vielä pari yhteistä lasta - ja elämänpalaset ovat periaatteessa kohdallaan.

Rakkaus ei kuitenkaan kannattele Lahjaa - eikä anna parastaan. Sodan myötä Onnista tulee entistäkin etäisempi. Tämä ei halua koskettaa Lahjaa, ei osoita hellyyttä, ei oikein rakkauttakaan.

Onni alkaa rakentaa taloa. Sodasta toipuva Suomi alkaa nousta uudelleen jaloilleen - Onnin ja Lahjan talo siinä mukana. Talosta tulee lopulta isompi kuin perhe edes tarvitsee. Sen jäsenten tiet alkavat ristetä entistä harvemmin.

Siitäkin huolimatta Onnin ja Lahjan poika Johannes päättää jäädä perheensä kanssa asumaan isänsä rakentamaan taloon. Taloon, joka kasvaa, mutta joka silti kahlitsee sen sisällä asustavia ihmisiä. Kuten Johanneksen vaimoa Kaarinaa, joka on kirjan neljäs kertoja Marian, Lahjan ja Onnin ohella.

Kaarina ymmärtää, että talo ja sen portaikot kätkevät taakseen puhumattomia asioita. Mutta hän ymmärtää myös sen, että kaikista asioista ei kannata puhua ääneen. Joskus peittelyyn ja salailuun on syynsä, myös perhepiirissä.

Kinnusen teos on kauniisti ja tyylikkäästi kirjoitettu romaani onnettomista ihmiskohtaloista. Siinä tuoksui jollain tavalla äitini lapsuuskoti, joka sijaitsee eräänlaisella korpimaalla. Kirjaa lukiessani haistoin ukkini talon hieman ummehtuneen, kellarikerroksessa sijaitsevan saunan, jonka pimeässä, kosteutta tihkuvassa pukuhuoneessa minua aina hieman pelotti lapsena.

Kuulin äitini lapsuuskodin vintin rappusten narinan ja tunsin vinttikamarin sänkyjen pehmeät, vanhat lakanat. Sekin talo oli ja on edelleen monien elämänpolkujen risteyskohta. Ja sielläkin on elänyt vahvoja ihmisiä, jotka ovat joutuneet taipumaan elämässä. Muuttamaan suuntaa kesken matkan.


- Mitä sinä teet?

Onni oli avannut silmänsä ja tuijotti. Vaikka Lahja oli yrittänyt nousta seinän puolelta hitaasti, painaa polvensa ja käsivartensa verkkaan vuoteeseen ja kulkea Onnin yli, Onni oli herännyt.

Lahja huomasi olevansa nelinkontin Onnin päällä. Hän tunsi miehen yöntuoksuisen hengityksen huulillaan. Hän ei muistanut, koska oli ollut viimeksi näin lähellä miestään. Ruumiin lämpö hohti peittojen läpi hänen vartalolleen. Mies katseli hänen kasvojaan ja näytti yhtäkkiä melkein säikähtäneeltä. Lahja kierähti nopeasti lattialle ja nykäisi valuvaa villasukkaa ylös.

- Minä laitan tulta. Nuku vielä.



Vaikeneminen. Salaaminen. Peittely. Häpeä.
Kaipuu. Kosketus. Läheisyys.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Tommi Kinnusen romaanissa nämä kaikki risteävät - kuten elämässä aina.