Kotoista paistia ison talon keittiössä

 

Kuten kerroin, muistelin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä lukiessani oman äitini lapsuuskodin tuoksuja ja makuja. Sen kosteaa kellaria, kellarin puusaunaa, narisevaa portaikkoa ja vinttikomeroita.

Tupakeittiötä, jonka vihreät puusohvat natisivat ja jonka seinällä raksutti iso kaappikello.

Siellä syötiin usein karjalanpaistia ja perunaa, olihan ukkini perunanviljelijä.

Isosta paistista riitti isolle porukalle.

Se talo oli monen ihmisen elämäntien risteyskohta.

Karjalan paisti

 300 g naudanlihaa

600 g sianlihaa

(lampaanlihaa)

merisuolaa

mausteita (mustapippuri, maustepippuri, sipuli, laakerinlehti)

Valitse lihaa, jossa on luuta ja rasvaa. Kaikkea rasvaa ei kannata ottaa pois.

Huuhdo lihat ja pilko pieniksi annospaloiksi.

Laita lihapalat pataan, ruukkuun tai sukunapottiin.

Kaada päälle kylmää vettä niin, että lihat pettyvät.

Lisää mausteita oman makusi mukaan.

Paista miedolla lämmöllä (noin 150 astetta) uunin alatasolla useita tunteja.

Paisti ei saa palaa tai kuivua, joten listää tarvittaessa hiukan kuumaa vettä.

Lihoja ei kuitenkaan tule käännellä paistamisen aikana.

Tarjoa karjalan paisti paistoastiasta keitettyjen perunoiden ja

sokeroimattoman puolukkahillon kanssa.

Muita kasviksia voit käyttää saatavuuden ja makusi mukaan.

Ruokajuomaksi parasta on kotikalja, vuassu tai toari.

Minkä polun valitsen?

Miten usein sinusta tuntuu, että seisot risteyksessä etkä tiedä, minkä polun valitset? Mihin suuntaan lähteä? Miten pääsisit nopeiten perille?

Minusta tuntuu, että seison keskellä risteystä tuon tuosta. Katselen joka suuntaan ja mietin, minne lähden.

Ja kun olen lähtenyt johonkin suuntaan, huomaan, ettei se ollutkaan paras reitti. Hetken voi harmittaa, mutta jos pääsee perille, mitäpä siitä.

Nykyään joutuu tekemään jatkuvasti isojakin valintoja. Koska valinnanvaraa on liikaakin. Jatkuvasti on tilanteessa, että pitää valita suunta. Koulussa, työelämässä, ihmissuhteissa.

Tommi Kinnunen kirjoittaa esikoisromaanissaan Neljäntienristeyksessä kauniisti siitä, miten ihmiset valitsevat jonkin tien, osin tietoisesti, osin sattumalta. Ilman varmaa tietoa siitä, kenen tie risteää oman tien kanssa. Tai siitä, miten usein tiet kohtaavat. Tai miten pitkän pätkän kulkee yhtä matkaa jonkun toisen kanssa.

Juteltiin äskettäin työkaverini kanssa siitä, miten hassua on, että niin eri taustoista tulevat ihmiset kohtaavat samassa työpaikassa ja alkavat vain tehdä töitä yhteisten päämäärien eteen. Sattuman kauppaa.

Sama pätee myös ihmissuhteisiin. On melkoista sattumaa, että muutat opiskelukaupungissasi soluasuntoon, jonne muuttaa myös kaksi muuta uutta tulokasta. Seuraavaksii huomaat, että olet toisen kämppiksesi lapsen kummi.

Tai lähdet porukalla Lappiin laskettelulomalle, jonne tulee kaverisi ja hänen kavereitaan. Ja pian olette ryhmä, joka istuu iltaa yhdessä ja lähtee sunnuntaina brunssille purkamaan viikon varrella koettua.

Joskus tiesi risteää jonkun kanssa, joka lähtee hetkeksi kulkemaan kanssasi yhtä matkaa. Toivot, että tienne eivät eroaisi, mutta aina et pysty sitä itse estämään. Silti juuri se tienristeys on voinut olla elämäsi tärkein.

Toisinaan käy niinkin, että tienne risteävät joskus myöhemmin uudelleen. Sattumalta. Koskaan et voi tietää ihan varmasti. Se risteys voi olla seuraavan mutkan takana.

Yritän aina muistuttaa itseäni, että kannattaa katsoa myös muualle kuin jalkoihin, eteenpäin tai taaksepäin. Kannattaa vilkaista myös ylöspäin.

Ehkä siellä on taas edessä risteys, jossa polkusi risteää oikealla hetkellä oikeiden ihmisten kanssa.

Tien risteyksessä

Luen aivan liian vähän uusia, ihan äskettäin ilmestyneitä kirjoja. Toisin kuin kunnon kirjablogistin kuuluisi. Niitä on vain niin hankala saada käsiinsä.

Eräs teistä lukijoista vinkkasi minulle jo keväällä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanista. Hetkeä aiemmin Hesari oli julkaissut kirjan arvostelun - joka oli erittäin mairitteleva. Ei siis ollut yllätys, että kirjaan oli tehnyt satoja varauksia, kun yritin lainata sitä kirjastosta.

Asetuin jonon hännille, ja kesällä sain viimein lainaan Kinnusen esikoisromaanin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, WSOY 2014

Hetken aikaa tuntui, että helteisenä kesäpäivänä oli vaikea hypätä kylmyyden keskelle Lappiin, likaisten korpitupien lavitsoille. Mutta kirjan alku oli sen verran raju, että se tempaisi nopeasti mukaansa.

Katja Kallion Kätilö-romaanin tapaan myös Kinnusen kirjan yksi päähenkilö on kätilö, Maria. Korpikylissä vaikeita synnytyksiä hoitava Maria on vahva persoona, joka ei säikähdä kuollutta sikiötä eikä ihmisten arvostelevia katseita, joita hän saa osakseen aviottoman lapsensa vuoksi. Kinnusen Maria muistuttaakin hieman Kallion romaanin päähenkilöä.

Maria kulkee omaa tietään, mutta myös hänen polkunsa risteää monen muun tien kanssa. Yksi niistä on hänen tyttärensä Lahjan tie. Lahja haluaa olla äitinsä tavoin vahva ja itsenäinen, ja siksi hän päättää ryhtyä valokuvaajaksi. Se on harvoja ammatteja, joita nainen sai vapaasti harjoittaa (ja jossa nainen pystyi jopa menestymään) 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Äitinsä tapaan Lahjakin jää lapsen kanssa yksin. Hetkeksi. Toisin kuin äitinsä, Lahja ei kuitenkaan halua jäädä yksin koko elämäkseen. Hän päätyy lopulta naimisiin kiltin miehen Onnin kanssa. He saavat vielä pari yhteistä lasta - ja elämänpalaset ovat periaatteessa kohdallaan.

Rakkaus ei kuitenkaan kannattele Lahjaa - eikä anna parastaan. Sodan myötä Onnista tulee entistäkin etäisempi. Tämä ei halua koskettaa Lahjaa, ei osoita hellyyttä, ei oikein rakkauttakaan.

Onni alkaa rakentaa taloa. Sodasta toipuva Suomi alkaa nousta uudelleen jaloilleen - Onnin ja Lahjan talo siinä mukana. Talosta tulee lopulta isompi kuin perhe edes tarvitsee. Sen jäsenten tiet alkavat ristetä entistä harvemmin.

Siitäkin huolimatta Onnin ja Lahjan poika Johannes päättää jäädä perheensä kanssa asumaan isänsä rakentamaan taloon. Taloon, joka kasvaa, mutta joka silti kahlitsee sen sisällä asustavia ihmisiä. Kuten Johanneksen vaimoa Kaarinaa, joka on kirjan neljäs kertoja Marian, Lahjan ja Onnin ohella.

Kaarina ymmärtää, että talo ja sen portaikot kätkevät taakseen puhumattomia asioita. Mutta hän ymmärtää myös sen, että kaikista asioista ei kannata puhua ääneen. Joskus peittelyyn ja salailuun on syynsä, myös perhepiirissä.

Kinnusen teos on kauniisti ja tyylikkäästi kirjoitettu romaani onnettomista ihmiskohtaloista. Siinä tuoksui jollain tavalla äitini lapsuuskoti, joka sijaitsee eräänlaisella korpimaalla. Kirjaa lukiessani haistoin ukkini talon hieman ummehtuneen, kellarikerroksessa sijaitsevan saunan, jonka pimeässä, kosteutta tihkuvassa pukuhuoneessa minua aina hieman pelotti lapsena.

Kuulin äitini lapsuuskodin vintin rappusten narinan ja tunsin vinttikamarin sänkyjen pehmeät, vanhat lakanat. Sekin talo oli ja on edelleen monien elämänpolkujen risteyskohta. Ja sielläkin on elänyt vahvoja ihmisiä, jotka ovat joutuneet taipumaan elämässä. Muuttamaan suuntaa kesken matkan.

- Mitä sinä teet?

Onni oli avannut silmänsä ja tuijotti. Vaikka Lahja oli yrittänyt nousta seinän puolelta hitaasti, painaa polvensa ja käsivartensa verkkaan vuoteeseen ja kulkea Onnin yli, Onni oli herännyt.

Lahja huomasi olevansa nelinkontin Onnin päällä. Hän tunsi miehen yöntuoksuisen hengityksen huulillaan. Hän ei muistanut, koska oli ollut viimeksi näin lähellä miestään. Ruumiin lämpö hohti peittojen läpi hänen vartalolleen. Mies katseli hänen kasvojaan ja näytti yhtäkkiä melkein säikähtäneeltä. Lahja kierähti nopeasti lattialle ja nykäisi valuvaa villasukkaa ylös.

- Minä laitan tulta. Nuku vielä.

Vaikeneminen. Salaaminen. Peittely. Häpeä.
Kaipuu. Kosketus. Läheisyys.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Tommi Kinnusen romaanissa nämä kaikki risteävät - kuten elämässä aina.