Kuolema kertoo tarinan

Joskus jokin kirja imaisee mukaansa jo pelkästään siksi, että sillä on niin omaperäinen lähtökohta. Yllätys heti ensimmäisillä sivuilla.

Markus Zusakin Kirjavaras on tällainen kirja.

Sen kertojana on kuolema. Näkökulma oli niin raikas, että rakastin kirjaa jo ihan pelkästään sen vuoksi.

Kuolema kertoo tarinan pienestä tytöstä, Lieselistä, jonka köyhä äiti antaa sijaisvanhemmille. Pikkuveli kuolee Lieselin silmien edessä – ja siitä lähtien kuolema seuraa Lieselin tarinaa toisen maailmansodan aikana pienessä Molchingin kylässä Münchenin kupeessa.

Liesel ei osaa lukea, mutta silti hän varastaa kirjan. Tuosta ensimmäisestä kirjasta tulee hänelle erityisen tärkeä: se on viimeinen muisto hänen omasta äidistään ja kuolleesta pikkuveljestään.

Sijaisisänsä avulla Liesel oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja. Kaikenlaisia teoksia. Etenkin niitä, jotka hän varastaa.

Samaan aikaan maailmassa riehuu sota. Se vaikuttaa myös Lieselin kasvuun ja arkeen. Perheen kellariin piilotetaan juutalainen, jolle tarinoista tulee tärkeä eloonjäämiskeino.

Kirjavaras on hienosti ja yllättävästi kirjoitettu tarina, jonka tapahtumat eivät ehkä yllätä, mutta se ei haittaa. Näkökulma ja ote riittävät tekemään siitä toisenlaisen tarinan, eri silmin katsotun ja koetun.

Uskon, että tarinoilla, saduilla ja kertomuksilla on ollut valtavan suuri merkitys monille, jotka ovat kokeneet saman kuin Liesel. Anne Frank on kenties kuuluisin juutalainen, jolle tarinat olivat pakokeino natsi-Saksassa. Hänen ja Lieselin kaltaisia oli varmasti lukuisia.

Kun ihminen on ahdistettu elämään, jossa oleminen tuntuu ylivoimaiselta, voi itselleen luoda toisen todellisuuden tarinoissa. Elämän, jota eläisi, jos siihen olisi mahdollisuus. Maailman, jossa omalla elämällä olisi arvo ja joka olisi omissa käsissä niin pitkälle kuin elämä voi yleensäkin olla.

Lieselin tarina osoittaa jälleen, mikä voima mielikuvituksella ja kirjoilla on.

Tarina on todellisuutta ihmeellisempää.

"Max katseli kellarin nurkassa seisovaa Lieseliä ja hieraisi leikapieltään. Omasta puolestani uskon, että juuri sillä hetkellä hän keksi mitä seuraavaksi piirroskirjaansa sepittäisi.

Sanojensirottajan.

Hän kuvitteli tytön lukemassa pommisuojassa. Varmaan hän näki, kuinka tyttö sananmukaisesti sirotteli sanat muille. Tavalliseen tapaansa hän kuitenkin näki varmaan myös Hitelin varjon. Luultavasti hän jo kuuli Hitlerin askelten lähestyvän Himmelstrassea ja kellaria myöhempia tapahtumia varten.

Pitkähkön tauon jälkeen hän näytti valmiilta puhumaan, mutta Liesel ehti ensin.

'Näitkö tänä yönä taivaan?'

'En.' Max katsoi seinää ja osoitti sormellaan. Kaikki tuijottivt sanoja ja kuvia, jotka hän oli maalannut siihen toista vuotta aikaisemmin. 'Tänä yönä näin vain tuon.'

Kirjavaras on myös kaunis kertomus ystävyydestä, orastavasta rakkaudesta. Läsnäolosta (eli määritelmästä olla lähtemättä pois) ja sen merkityksestä.

Rohkeudesta ottaa kädestä pilkattua ja sorrettua. Rohkeudesta toimia toisin. Rohkeudesta uskoa parempaan.

Se on kertomus taivaasta ja sen eri väreistä. Siitä, miltä taivas näyttää sillä hetkellä, kun viereltä viedään pois rakas ihminen. Minkä värinen se hetki on – meille kullekin.