lauantai 25. tammikuuta 2014

Muistatko Ruusun aikaa?

Millaista elämä oli 20 vuotta sitten? Mietin tätä, kun juhlimme ystäväni kanssa 20 vuotta parhaina kavereina. Vuonna 1993 moni asia oli aivan toisin.

Kännyköitä ei ollut monilla, ainakaan lapsilla. Meidän perheellä oli yksi, NMT-GSM. Sellainen iso laatikko. Tietokoneetkin olivat aika isoja ja hitaita. Ainakin se meidän perheen harmaa köriläs oli.

Televisiossa oli vain kolme kanavaa, mutta yhdeltä niistä tuli jo Kauniit ja rohkeat. Muulloin katseltiin Metsoloita, Merlose Placea ja Ruusun aikaa.

Tähän pysähdys! Kun kävin kirjastossa, huomasin hyllyssä Raija Orasen romaanin Ruusun aika. Aloin muistella tuota televisiosarjaa, jota esitettiin 90-luvun alussa. Sitä katsoivat kaikki, ainakin minun ikäisistäni.

Muistatko sinä sen?


Ruusun aika. Teos, 1992.


Oli muuten aika uskomatonta, miten hyvin sarja palautui mieleen. Ruususten puinen omakotitalo, harmaa-valkea keittiö, rappuset, ullakko, Matikaisten pieni kauppa. Jukka Puotila perheen lääkäri-isänä, Paavo Westerberg pitkätukkaisena Illinä. Vappu Jurkka ullakolla näyttäytyvänä isoäitinä.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis, että olisi palannut omaan lapsuuteen 90-luvulle. Niiden samojen tuoksujen, arkisen kiireen ja huolettomien lapsuuspäivien keskelle. Katsomaan televisiosta Ruusun aikaa.

Ruususten perheen pienintä, Roopea, näytellyt Pauliina Sykkö on melkein minun ikäiseni. Ehkä siksikin sarja upposi aikoinaan niin hyvin.

Kirja kertoo tavallisen perheen tavallisesta elämästä. Tekemättömistä kotitöistä, kasvavista pyykkipinoista, perheen yhteisistä illanvietoista, keittiön tuoksuista. Tyhjästä jääkaapista ja perusruoasta, jota haetaan kaupasta.

Onhan Orasen kirja tähän aikaan hieman naiivi, mutta samalla se on myös tosi herttainen. Ihanan viaton. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin lapsena jutellut ullakolla kutoville haamumummoille. Sehän olisi ollut tosi suloista! Ja varmasti juttelinkin jollekulle, en vain ehkä tajunnut, kenelle.

Melkoinen ylläri oli sekin, että Ruususten perheen kotitalo sijaitsi Toukolassa. Siis ihan näillä samoilla kulmilla, missä lenkkeilen harva se ilta. Sinne voi hyvin kuvitella edelleen Ruususen perheen - isän, äidin, kolme lasta, koiran ja mummon. Kinastelemaan ja halaamaan. Huutamaan ja rakastamaan.

Kirjassa ehkä hieman häiritsi se, että perheellä oli aina rahapula. Onhan Toukolassa varmasti ollut kallista asua jo 90-luvulla, mutta perheessä on kuitenkin lääkäri-isä ja hallintojohtajaäiti. Ja silti välillä on ihan ruoastakin pula, eikä ulkomaille ole vara mennä. Mekin käytiin, vaikka oltiin hyvin erilainen perhe 90-luvulla kuin Toukolan Ruususet.

Mutta kirjasta jäi kuitenkin lämmin fiilis. Ei se yllättänyt, eikä se kirjana ole mitenkään ihmeellinen. Ehkä kaikki vaan liittyy siihen, mitä oli silloin, 20 vuotta sitten. Se oli ihanaa aikaa. Ruusun aikaa.


Roopella oli vielä hetki ennen kouluun lähtöä. Hän istui reppu valmiina keittiön pöydän ääressä ja ajatteli. Esimerkiksi sitä, miten erilainen tämä talo oli erilaisina päivinä. Ihan äskettäin täällä oli ollut paljon väkeä ja meteli, nyt hän istui tässä täydessä hiljaisuudessa.

Hän ajatteli itseään, Roopea, Roosa-Maaria Ruususta. Sitä hän ei ollut oikeastaan tehnyt koskaan ennen. Hän oli aina ajatellut sitä mitä hän tahtoi tai toivoi tai mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa tai ehkä tapahtuisi. Mutta hän ei ollut ajatellut itseään. Että hän oli tässä....

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kaksi maailman kauneinta Tallinnassa

Viikonloppuna olin jälleen Tallinnassa. Taas on toki suhteellista. Viimeksi olin siellä kesäkuussa :) Tällä kertaa matkasin lahden toiselle puolelle juhlimaan elämäni pisintä ihmissuhdetta (jos omaa perhettä ei lasketa).

Olemme olleet ystäväni kanssa parhaat kaverit nyt 20 vuotta. Noihin vuosiin on mahtunut lapsellisia lentoemäntäleikkejä, säälittäviä bändiharjotuksia, raadollisia teinirakkauksia, ensimmäiset salasauhut, kippistely valkolakille, rutkasti rakkautta, melkoinen määrä kyyneleitä, kiihkeitä ihmissuhdesotkuja, unotumattomia ulkomaanmatkoja...Vaikka mitä.

Mitä enemmän tulee ikää, sitä onnellisempi olen ystävästä, joka on kulkenut tuossa rinnalla lähes koko sen ajan, jonka kunnolla muistan. Joka tietää minusta melkein kaiken. Jolle saa kiukutella, mutta jota myös rakastaa niin paljon, että on valmis lähtemään apuun vaikka aamuyöllä, jos soitto tulee.

Jonka kanssa ei tarvitse sanoa sanaakaan, jos siltä tuntuu. Jonka kanssa uskaltaa puhua kaikesta, jos haluaa.

Näille vauhdikkaille ja monella tapaa kasvattaneille 20 vuodelle kippistimme siis Tallinnassa. Olkoot seuraavat 20 vuotta yhtä ihanat - täynnä toteutuneita unelmia, pieniä pettymyksiä, pitkiä puheluita, maukkaita illanviettoja, tiivistä yhteyttä välimatkasta huolimatta.

Kaksi maailman kauneinta, nyt ja aina!





Alkupalaveri ravintola SfääRissä. Hauska ja rento paikka aivan Rotermannin ostoskeskuksen kupeessa. Ruokakin oli hyvää! Osoite on Mere pst. 6E.









Kasvohoitojen, hierontojen ja 26. kerroksen saunaseikkailun jälkeen nautimme hetken hotellin pehmeistä sängyistä ja iPadin tarjoilemasta Siskonpedistä.







Illallisen nautimme Von Krahli Aed -ravintolassa (Rataskaesvu 8). Oma alkuruokani tomaatti-savujuustokeitto oli herkullisen lämmittävä elämys. Pääruokana söimme molemmat kunnon pihvit. Jälkiruokana nautin ystäväni suosituksesta jäädytettyä juustokakkua. Ensipuraisu ei vakuuttanut, mutta kun kakun antoi hieman sulaa, se suorastaan suli suussa. Nam!






Sunnuntaina hoidimme jalat rantakuntoon. Sen jälkeen suuntasimme Titanic-näyttelyyn, jossa pääsimme sukeltamaan meille hyvin tutun elokuvan tunnelmaan vuodelta -98. Selvittiin molemmat laivalta hengissä, mutta sen jälkeen oli nälkä. Kohvik Moonin (Vorgu 3)  herkut pelastivat!










Ja jotta kaikki ei olisi vain glamouria, niin mukava viikonloppu päättyi kuraveden väriseen ja lähes sen makuiseen drinkkiin. Pina Coladana Tallinkin laivalla tunnettu.... :)


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Turvallisen tuoksuinen makkarakeitto

Markus Nummen Karkkipäivässä popsitaan nakkeja. Keskellä yötä. Turvaa tuomaan.

Päätinkin kokata kirjaan sopivasti jotain makkarasta. Mietin hetken, tekisinkö nakkikastiketta, koska sitä syötiin usein meillä kotona, kun olin lapsi.

Päädyin kuitenkin siskonmakkarakeittoon. Kiitokseksi siskolleni. Hänen ansiostaan en ollut koskaan lapsena samalla tavalla yksin kuin Karkkipäivän Tomi. Siskot ovat kuin makkarasoppa - ei ehkä aina ihan kulinarismia, mutta ihanan turvallista ja tuttua herkkua. Helppoa. Täynnä lämmittäviä muistoja.

Siskon soppa siis tulille! Tein keiton Ruoasta viiniin -keittokirjan reseptin pohjalta, mutta maustoin keittoa hieman omaa makuani mukaillen.

Meillä ei lapsuudenkodissani syöty siskonmakkaraa, ja perehdyin tähän raakamakkaraan vasta työelämässä. Päätin kerran pari vuotta sitten tehdä keittoa kotona. Olikin yllätys, kun kävin kaupasta paketin siskonmakkaraa ja sitä sai pursutella ja ruiskutella itse suoraan suolesta pataan.

Kuorestaan puristeltava makkara ei ehkä näytä kovin herkulliselta, joten jätin puristelukuvat julkaisematta :) Mutta löysää makkaramassaa ei kannata säikähtää - lämmittävä soppa siitä syntyy.

Seuraksi sopii esimerkiksi tuore selleri, dippikastike ja pehmeä maalaisleipä.





Siskonmakkarakeitto

1 sipuli
1 rkl voita
1,5 l vettä / lihalientä
1 laakerinlehti
10 maustepippuria
10 mustapippuria
4 isoa jauhoista perunaa
3 porkkanaa
1/2 pieni lanttu
1 pieni selleri
1 pieni palsternakka
6 siskonmakkaraa (mielellään luonnonkuoressa)
suolaa
tuoretta persiljaa


Kuori ja pilko juurekset.

Pilko sipuli ja kuullota se voissa pannulla. Lisää vesi tai halutessasi lihaliemi, joka antaa keittoon makua. Lisää pippurit ja laakerinlehti. Anna kiehua.

Lisää kuutioitu lanttu ja selleri. Kiehauta noin 10 minuuttia. Lisää perunat ja porkkanat. Anna kiehua kypsäksi.

Puserra siskonmakkarasta pyöreitä palleroita keittoon. Anna keiton kiehahtaa vielä hetki.

Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Koristele tuoreella persiljalla.









Onhan se karkkipäiväkin kivempi kahdestaan....


keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Ei niin kiva Karkkipäivä

Pieni poika kävelee reppu selässä, pipo päässä keikkuen kohti bussipysäkkiä. Siellä seisoo kaksi miestä, toisella silmä mustana, molemmilla likaiset housut puolivälissä takapuolta. Miehet kiroilevat ja tuuppivat toisiaan.

Poika siirtyy hieman kauemmas. Siinä vieressä äiti polttaa tupakkaa lastenvanuihin nojaten. Huutaa samalla lapselle, pieni hänkin. Huutaa ja kiroaa. Nappaa hihasta kiinni ja tukistaa.

Tekisi mieli tarttua pienen pojan kädestä. Sanoa, että ei hätää. Odotellaan tässä. Ihan rauhassa. Kohta se bussi tulee.

Minusta tuli viime sunnuntaina kummi, kolmannen kerran. Samana iltana luin loppuun pitkään kirjapinossani odottaneen Markus Nummen Karkkipäivän.

Karkkipäivä. Otava, 2010.

Kävimme katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän KOM-teatterissa muutama vuosi sitten. Esitys oli hyvä. Minun piti lukea kirja jo silloin. Se unohtui - mutta nyt päätin tarttua siihen.

Kirja oli todella hyvä. Se oli riisuva. Koskettava. Aito. Todellinen.

Karkkipäivä kertoo kirjailijasta nimeltä Ari, joka sattumalta saa seurakseen pienen pojan, Tomin. Tomin isä on alkoholisti, äiti on mennyt uusiin naimisiin ja perustanut uuden perheen. Uusi mies pahoinpitelee Tomin äitiä. Mummi, joka on pitänyt Tomista huolta, on joutunut sairaalaan. Tomi on jäänyt aivan yksin.

Tomi suuntaa tarmonsa pois yksinäisyydestä. Hän haluaa pelastaa kaverinsa, prinsessa Mirabellan. Tomi uskoo, että Mirabella on vankina omassa kodisaan.

Ari auttaa Tomin pinteestä, mutta löytää pian itsensä pelastamasta yksinäistä poikaa. Pakkaselta. Kiusaamiselta. Väkivallalta. Kohtalolta, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea.

Karkkipäivä voisi olla totta. Totta se varmasti onkin. Jossain. Tomin kaltaisia, yksinäisiä ja heitteille jätettyjä lapsia on vaikka kuinka paljon. Sellaisia lapsia, joiden vanhemmat eivät jaksa. Välitä.

Nummi ei suurentele asioita. Hän kirjoittaa niistä sellaisena, kuin ne varmasti ovat. Yölampun merkityksestä, housujen kastumisesta. Lämmitettävistä nakeista ketsupin kera.

Aikuisen väsymyksestä. Aikuisen pettymyksestä. Aikuisen kyvyttömyydestä olla aikuinen.


Poika luuli, että lyön, tajusi Ari. Poikaa on lyöty. Poika on tottunut siihen, että häntä lyödään. Ari oli äkkiä varma siitä. Aria suututti ja hävetti.

"Millonka ne äitisi ja isäsi tulevat takaisin?"

"Ylihuomenna." Vastaus tuli nopeasti. Liian nopeasti, poika näytti itsekin huomaavansa sen kummallisuuden.

"Leffasta ylihuomenna?"

"Ei kun....niillä on yksi reissu."

"Onko ne jättäneet sinut yksin?"

....

"Voinko mä jäädä yöksi?"


Muistatko itse, mitä ajattelit lapsena, kun näit humalaisen aikuisen? Kun näit oman isäsi humassa? Miltä tuntui, kun vanhempasi riitelivät? Tai kun näit kaupungilla tappelun?

Pelotti. Niin kuin varmaan meitä kaikkia.

Tällaista kirjaa lukiessa tulee mieleen, miten hyvä aikuinen on itse. Sitä uskoo tietävänsä, ettei koskaan toimisi samalla tavalla kuin Nummen kirjan henkilö Paula Vaara. Väsynyt äiti, joka rankaisee lastaan. En minä. Koskaan. Tuolla tavalla.

Jos minulla olisi lapsia, rakastaisin niitä aina ja koko ajan. Suojelisin kaikelta pahalta. Sulkisin niiden silmät ikävien tilanteiden edessä.

Mutta ei se niin mene. Lapsi kohtaa paljon pahaa. Pettymyksiä. Yksinäisyyttä. Pelkoja. Niin pitää ollakin, sillä sitä on elämä.

Jokainen päivä ei ole karkkipäivä.






sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Äitini lauloi tuota virttä meille lapsena. Se on jotenkin surullinen, pelottavakin virsi. Mutta samalla kaunis ja lohduttava.

Saman virren olemme laulaneet monta kertaa nyt aikuisenakin. Ja usein saan sitä laulaessa kyyneleet silmiini. Vaikka on jo aikuinen, sisällä on silti aina lapsi. Tie on liukas näin aikuisenakin. Ja ajoittain aika pimeä.

Mutta tämä virsi koskettaa silti eniten, kun katsoo pieniä lapsia. Miettii heidän matkaansa. Miten paljon sen aikana voi sattua ikävää, pahaakin. Kuten laulussa sanotan, pitää vain luottaa. Joku meitä suojelee - ja pitää huolta.

Sain tänään katsella taas yhden pienen ihmisen matkan alkamista. Toivoa hänen reitilleen kättä, johon voi tarttua. Kunnian olla hänelle yksi niistä käsistä.


Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vieressä käy, vaan ihana enkeli vieressä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie ja usein se käytävä liukaskin lie. Oi pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois.







tiistai 7. tammikuuta 2014

Kuntoruokaa ja varmat venytykset

Joko on kunto-ohjelma valmis? Jos, niin peukku sille. Jos ei, niin ei hätiä. Joulun voi katsoa jatkuvan Nuutin päivään saakka, eli ensi viikkoon on vielä aikaa :)

Liikunnan lisäksi näin tammikuussa tekee mieli kasviksia. Raikkautta jouluherkkujen jälkeen. Harmi, että meillä Suomessa kasvikset eivät ole aivan parhaimmillaan näin sydäntalvella.

Olen kuitenkin päättänyt pitää ainakin yhden aidon kasvisruokapäivän viikossa. Minut on vakuutettu siitä, että pystyn siihen.

Tänään oli kokeilun ensimmäinen päivä. Hienosti meni! Pitää vain muistaa syödä tasaiseen tahtiin päivän mittaan. Katsotaan, miten kokeilu etenee, sillä haluaisin välttää myös hiilareita työpäivän aikana, mutta ilman niitä kasvisruoka voi olla haasteellinen vaihtoehto...

Oli lautasella kanaa tai ei, kasviksia aion lisätä joka tapauksessa. Nehän on niin nättejäkin! Viime viikolla käynnistynyt Liha kuriin -projekti alkoi vesijuoksu-(kana)salaattipäivällä. Okei, siinä oli vielä se kana, mutta kuitenkin.

Eikä muutenkaan unohdeta kokonaan niitä herkkuhetkiä. Pitäähän kuntoilunkin jälkeen vähän venytellä... :)


Kana-sellerisalaatti sinihomejuustokastikkeella

3 maustamatonta kanafilettä
suolaa
pippuria
2 rkl öljyä
40 g sinihomejuustoa (jos tuhtia, maistele ennen kuin lisäät)
1 tl dijonsinappia
1 rkl vaaleaa balsamiviinietikkaa

100 g rucolaa
100 g salaattia
2 sellerin vartta
puolikas kurkku

4 rkl persiljaa pilkottuna
25 g saksanpähkinöitä
kourallinen viinirypäleitä

Pilko kanafileet ja paista ne pannulla. Mausta makusi mukaan kevyesti suolalla, pippurilla ja halutessasi currylla. Lisää joukkoon sinihomejuusto ja anna sen sulaa kanapalojen joukkoon.

Nosta kanapalat lautaselle. Lisää pannulle jääneen kastikkeen sekaan dijonsinappi, balsamiviinietikka ja tilkka öljyä. Sekoita kastikkeeksi.

Pese kasvikset ja revi tai pilko ne kulhoon. Kaada sekaan hieman jäähtyneet kanapalat. Lisää joukkoon pesty persilja, saksanpähkinät ja halutessasi viinirypäleitä halkaistuina.

Nosta lautaselle salaattia ja kaada päälle kastiketta pannulta.





Muista lopuksi kunnon venyttelyt ja hetki itselle....


torstai 2. tammikuuta 2014

Läskit ja lihakset kuriin 

Joulu oli yhtä ihanaa, pitkää herkuttelua. Oli mahtavaa maata sohvalla viltin alla joululahjaksi saadut lammastossut jalassa, lukea kirjaa, syödä suklaata ja katsella televisiota.

Katsoin lähes koko Downton Abbeyn ensimmäisen tuotantokauden. Televisiosta tuli yksi parhaista romanttisista leffoista, Notting Hill. Kaiken kruunasi Teeman lahjapaketti, Ylpeys ja ennakkoluulo. Meinasin myöhästyä tapaamisestakin sen vuoksi :)

Itä-Suomessa oli sen verran liukasta, että juoksemaan uskaltauduin vain kerran. Hiihtämään ei ymmärrettävästi tullut mentyä ollenkaan, mikä oli todella kurjaa, koska olen usein korkannut hiihtokauden joululomalla kotiseudulla.

Löhöilyä ei saisi jatkaa liian kauan, mutta silti ärsytti, kun iltapäivälehden lööppi huusi heti ensimmäisenä arkipäivänä dieettiuutista. Joulu kestää loppiaiseen saakka - ja sinne asti saa vähän nautiskella. Onhan uusi vuosikin vielä herkuttelun aikaa.

Koska vanha vuosi loppuu ja uusi vuosi alkaa aina erilaisten laihdutusbuumien ja kuntoilulupausten merkeissä, päätin lukea Miina Supisen kirjan Liha tottelee kuria.

Liha tottelee kuria, WSOY 2007


Kirja kertoo Silolan perheestä, jonka jäsenet kamppailevat kukin erilaisten himojen ja halujen kanssa. Perheen tytär nauttii rajusta seksistä, poika haluaa päästä eroon läskeistään ja kasvattaa suuret lihakset. Perheen kuopus on saanut alkunsa pienen hairahduksen - lihan heikkouden - seurauksena.

Yllätyin kirjasta. Takakannen luettuani hieman epäilin, pitäisinkö siitä. Eräs teistä lukijoista kuitenkin suositteli kirjaa minulle, joten päätin tarttua siihen. Supisen ilmaisu on kepeää ja vetävää. Kirja eteni nopeasti. Se oli ihan sujuva lukukokemus, etenkin tähän vuodenaikaan. Ikävienkin ongelmien taustalla Supinen kertoo perhesiteistä, ystävyydestä, rakkaudesta ja läheisyydestä. En osannut nauraa kirjalle, mutta se oli kirjoitettu raikkaan erilaiselle otteella.

Supisen luomista hahmoista kiinnitin eniten huomiota perheen poikaan, Silmu Silolaan. Hän on teinistä aikuiseksi kasvava poika, joka on ylipainoinen. Poika, jota tytöt eivät ihaile ja joka alkaa inhota omaa peilikuvaansa. Silmu menee kuntosalille ja alkaa treenata. Hän haluaa kunnon lihakset. Sellaiset kuin salilla käyvillä ovenkarmeilla on.

Moni meistä katselee joulun jälkeen itseään peilistä hieman inhoten. Iholta on karissut kaikki kesän aikana ilmaantunut rusketus, vatsan seutu on hieman kasvanut, lantion jenkkakahvat tursuavat pikkuhousuista. Se näky saanee ihmiset sankoin joukoin kuntosaleille juuri tammikuussa. Ruuhkahuippu tasaantuu kuitenkin jo ennen kuun loppua. Niin käy joka vuosi.

En ole itse ollut koskaan selkeästi kuntosali-ihmisiä, vaan käyn jumppaamassa ohjaajan edessä. Juoksen mieluummin ulkona raikkaassa ilmassa kuin juoksulaitteessa hikisellä salilla.

Mutta viime vuosina olen kyllä ymmärtänyt myös kuntosalilaitteiden viehätyksen. Sen tunteen, kun jaksaa nostaa 10 kiloa enemmän kuin pari kuukautta sitten. Kun peilistä näkyy hivenen enemmän hauista kuin puoli vuotta aiemmin. Sitä paitsi salilla pystyy keskittymään tiettyjen lihasten vahvistamiseen paremmin kuin ohjatulla tunnilla. Ja se maksimivoima - se on tärkeää, kun ikää tulee lisää. Näin minulle on opetettu.

Mutta sellaiselta ovenkarmien harjoittelusalilta en kyllä tule itseäni varmaan koskaan löytämään. Jumpassakin yritän mennä eturiviin, jotten näe, miten vieressä oleva 20 vuotta vanhempi rouva vetää pari kiloa isommilla painoilla kuin minä.

Toisten suoritukset ja muiden lihasten katselu antaa toki usein pontta omalle harjoittelulle. Valitettavasti muiden katseet vetävät treenauksen kuitenkin välillä täysin överiksi.


Treenin jälkeen Silmi oli aina niin poikki, että tärisi. Kerran sellaisen treenin jälkeen hän istui pukuhuoneen penkillä ja imi palautusjuoman vaniljaesanssia ahnaasti.

"Mitä sä poika vedät?" Kysyjä oli Köde, joka puhutteli häntä ensimmäisen kerran ilman syytä. Miehen hirviömäinen muoto kohosi nurkassa kuin vuori.

Silmi keskittyi kuulostamaan mahdollisimman luontevalta.

"Tässä on maltoa ja kreaa."

"Jep jep", Köde sanoi. "Ei sinulla vieläkään mikään kuuri ole? --- Voit vaikka meitsiltä kysäistä sitten kun alkaa treeni tökkiä."

Silmi kelasi keskustelua mielessään yhä uudestaan, koulun tylsillä tunneilla, kotona telkkarin edessä, illalla sängyssä. Jos Ködekin ajatteli, että hän oli kuurilla, hän oli kehittynyt tosi, tosi, tosi hyvin.


Itse aion aloittaa tämän uuden vuoden varsin maltillisesti. Tavoiteena on jaksaa tehdä jumppatreenit toukokuuhun mennessä pari kiloa painavamman painotangon avulla. Ja tuota vyötärön ympärystä on tarkoitus vähän kaventaa kesään mennessä.

Kuria, mutta myös ripaus nautintoa. Näillä mennään tämä tammikuu! Ni, ja tultiin justiinsa uimasta :)