Ei niin kiva Karkkipäivä

Pieni poika kävelee reppu selässä, pipo päässä keikkuen kohti bussipysäkkiä. Siellä seisoo kaksi miestä, toisella silmä mustana, molemmilla likaiset housut puolivälissä takapuolta. Miehet kiroilevat ja tuuppivat toisiaan.

Poika siirtyy hieman kauemmas. Siinä vieressä äiti polttaa tupakkaa lastenvanuihin nojaten. Huutaa samalla lapselle, pieni hänkin. Huutaa ja kiroaa. Nappaa hihasta kiinni ja tukistaa.

Tekisi mieli tarttua pienen pojan kädestä. Sanoa, että ei hätää. Odotellaan tässä. Ihan rauhassa. Kohta se bussi tulee.

Minusta tuli viime sunnuntaina kummi, kolmannen kerran. Samana iltana luin loppuun pitkään kirjapinossani odottaneen Markus Nummen Karkkipäivän.

Karkkipäivä. Otava, 2010.

Kävimme katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän KOM-teatterissa muutama vuosi sitten. Esitys oli hyvä. Minun piti lukea kirja jo silloin. Se unohtui - mutta nyt päätin tarttua siihen.

Kirja oli todella hyvä. Se oli riisuva. Koskettava. Aito. Todellinen.

Karkkipäivä kertoo kirjailijasta nimeltä Ari, joka sattumalta saa seurakseen pienen pojan, Tomin. Tomin isä on alkoholisti, äiti on mennyt uusiin naimisiin ja perustanut uuden perheen. Uusi mies pahoinpitelee Tomin äitiä. Mummi, joka on pitänyt Tomista huolta, on joutunut sairaalaan. Tomi on jäänyt aivan yksin.

Tomi suuntaa tarmonsa pois yksinäisyydestä. Hän haluaa pelastaa kaverinsa, prinsessa Mirabellan. Tomi uskoo, että Mirabella on vankina omassa kodisaan.

Ari auttaa Tomin pinteestä, mutta löytää pian itsensä pelastamasta yksinäistä poikaa. Pakkaselta. Kiusaamiselta. Väkivallalta. Kohtalolta, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea.

Karkkipäivä voisi olla totta. Totta se varmasti onkin. Jossain. Tomin kaltaisia, yksinäisiä ja heitteille jätettyjä lapsia on vaikka kuinka paljon. Sellaisia lapsia, joiden vanhemmat eivät jaksa. Välitä.

Nummi ei suurentele asioita. Hän kirjoittaa niistä sellaisena, kuin ne varmasti ovat. Yölampun merkityksestä, housujen kastumisesta. Lämmitettävistä nakeista ketsupin kera.

Aikuisen väsymyksestä. Aikuisen pettymyksestä. Aikuisen kyvyttömyydestä olla aikuinen.

Poika luuli, että lyön, tajusi Ari. Poikaa on lyöty. Poika on tottunut siihen, että häntä lyödään. Ari oli äkkiä varma siitä. Aria suututti ja hävetti.

"Millonka ne äitisi ja isäsi tulevat takaisin?"

"Ylihuomenna." Vastaus tuli nopeasti. Liian nopeasti, poika näytti itsekin huomaavansa sen kummallisuuden.

"Leffasta ylihuomenna?"

"Ei kun....niillä on yksi reissu."

"Onko ne jättäneet sinut yksin?"

....

"Voinko mä jäädä yöksi?"

Muistatko itse, mitä ajattelit lapsena, kun näit humalaisen aikuisen? Kun näit oman isäsi humassa? Miltä tuntui, kun vanhempasi riitelivät? Tai kun näit kaupungilla tappelun?

Pelotti. Niin kuin varmaan meitä kaikkia.

Tällaista kirjaa lukiessa tulee mieleen, miten hyvä aikuinen on itse. Sitä uskoo tietävänsä, ettei koskaan toimisi samalla tavalla kuin Nummen kirjan henkilö Paula Vaara. Väsynyt äiti, joka rankaisee lastaan. En minä. Koskaan. Tuolla tavalla.

Jos minulla olisi lapsia, rakastaisin niitä aina ja koko ajan. Suojelisin kaikelta pahalta. Sulkisin niiden silmät ikävien tilanteiden edessä.

Mutta ei se niin mene. Lapsi kohtaa paljon pahaa. Pettymyksiä. Yksinäisyyttä. Pelkoja. Niin pitää ollakin, sillä sitä on elämä.

Jokainen päivä ei ole karkkipäivä.