Kasvukipuja vuonna 1917

Vappujuhlista on selvitty!

Tänä vappuna, kuten monena vuonna aiemminkin, juhlimme vappuaattoa historiallisena työläisten asuinalueena tunnetussa (ihanassa & rakkaassa) Vallilassa. Vappupäivänä suuntasimme omistavan luokan alueelle Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon piknikille.

Nykyään tuo jaottelu on kenties hieman sarkastinen, mutta pitää kyllä edelleen osittain paikkaansa :o)

Vallilan vapputansseissa kuitenkin tanssiin sulassa sovussa, kaikenlaisten aatteiden kannattajat. Ja vappupäivän piknikillä skoolattiin, oli kilistäjän puoluekanta mikä tahansa.

Koska tästä kahtiajaosta ja erilaisista aattellisista kuplista on kohistu viime viikkoina niin paljon, päätin hieman jatkaa poliittista debattia myös täällä blogissa.

Luin Jenni Linturin teoksen Malmi, 1917. Se kertoo pienen maalaiskunnan Malmin elämänmenosta kahtia jakautuneessa Suomessa, ikävistä tapahtumista itsenäistymisen alla (jotka kärjistyivät sitten itsenäistymisen jälkeen).

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (Teos, 2013)

Malmilla on totuttu elämään omistavan luokan ja sille työtä tekevän luokan kesken suhteellisen sopuisasti. Tilalliset nauttivat lihamureketta ja tilliperunoita puutalojensa keittiöissä palkollisten laittessa ruoan ja hoitaessa pellot.

Mutta sitten työläisten vastarinta alkaa kehittyä - enää ei haluta alistua omistavan luokan sanelemiin sääntöihin.

Eikä omistava luokkakaan ole enää yhtenäinen: siihenkin kuuluu ruotsia ja suomea puhuvia.

Yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten jännitteiden keskellä nuoret yrittävät kasvaa aikuisuuteen. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Lettu, eli Elisabeth, joka ottaa ensi askeleitaan aikuisten maailmaan: ihastuu ja vihastuu, rakastuu ja pettyy. Tunteiden kohteena on suomenkielinen poika Oiva, jonka veli Antero haluaa kiivaasti työläisille rangaistusta ja jopa kuolemaa.

Letun sisko, kaunis ja viehättävä Ingeborg, haaveilee näyttälijän ammatista ja tähteydestä - elämästä maalaiskunnan Malmin ulkopuolella, Helsingissä. Isältään salassa Ingeborg alkaa toteuttaa haavettaan päästyään Helsinkiin kouluun.

Nämä nuoret seuraavat Malmilla maailman muuttumista, lapsuudesta tutun turvallisen maailman rapautumista. He näkevät kuolemaa, oppivat miltä tuntuu tappaa, miltä tuntuu luopua unelmistaan.

Miltä tuntuu pettää läheisimmät ihmiset ympäriltään.

Jenni Linturin teos on vain 206 sivua, mutta se on niin hienosti kirjoitettu, ettei sivuilla ole lainkaan ilmaa. Jokainen lause on painava. Kirjassa onkin asiaa paljon enemmän kuin sen sivumäärästä voisi päätellä.

Malmi, 1917 ei sovi luettavasi ruuhkabussissa, sillä siihen pitää keskittyä. Se ei siitä huolimatta ole raskaslukuinen, päinvastoin. Siinä on hienoja mietelmiä, ajatuksia yhteiskunnasta ja meistä ihmisistä, lyhyitä mutta painavia totuuksia elämästä.

Hieno kirja, joka istuu mainiosti myös tähän hetkeen.

Ei meidän yhteiskuntamme ole jakaantunut pelkästään urbaanien kuplien vuoksi. On se jakaantunut pelottavasti myös noiden kuplien sisällä, ja vielä voimakkaammin kaikkien kuplien ulkopuolella.

Linturi kirjoittaa hienosti meistä ihmisistä:

Lettuna siitä, miten kauan ihminen pystyy tukahduttamaan tunteensa ja hyväksymään, että toinen, se onnekkaampi, vie aina voiton.

Oivana siitä, miten ihminen joskus ottaa haluamansa - vaikka väkisin.

Ingeborgina siitä, miten ihminen loppupelissä ajattelee usein vain itseään. Oli hinta mikä tahansa.

"Lettu hengitti nenän kautta, suun kautta, nenän kautta. Hautausmaan kulma, asunnottomien tulet paloivat, loivat varjoja enkelikiville. Roudan käpertämät lehdet peittivät uloste- ja ruoantähdekasoja.

Lettu työnsi kädet taskuihin. Hansikkaat olivat unohtuneet kotiin. Kylmyys sormenpäissä oli kuin kuolema, yhtä vääjäämätön ja jähmeä.

Lettu puristi kädet nyrkeiksi. Pelkoa ei ollut, oli vain ajatuksia, isänmaallisuutta ja surumielisiä silmiä.

Herra Åbergin murha oli ollut viimeinen pisara. Tai ainakin viimeistä edellinen. Isäkin sen oli jo sanonut, että jos työväkeä ei pysäytettäisi, tulisi uusia murhia."

Vallan linnake ja vaikeat valinnat

Huomenna alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Parin viikon kuluttua meillä on Suomessa jälleen uusi hallitus  – ja sitä nokkiva oppositio.

Netissä tekemäni vaalikoneen perusteella minulla olisi pari potentiaalista ehdokasta, joita voisin äänestää. Silti mietin, minkä numeron paperiin lopulta kirjoitan.

Jo vaalikone osoitti, että politiikan tekeminen on TODELLA vaikeaa. Silti sitä tulee arvosteltua kansanedustajia ja haukuttua hallitusta. Tekivät ne niin tai näin. Koskaan ei mene oikeinpäin.

Päätin lukea eduskuntavaalien alla jonkin politiikkaa läheltä liippaavan kirjan. Tällä kertaa arpa osui Jesper Malmosen Vallan linnakkeeseen.

Vallan linnake (Into 2013)

Kyllä, se pohjautuu juuri siihen suosittuun tanskalaiseen televisiosarjaan.

Valitettavasti en itse aikoinaan tajunnut alkaa katsoa sarjaa heti, kun se tuli Suomeen. Vaikka niin moni sitä hehkutti. Hyppäsin mukaan vasta vähän myöhemmin. Hieman liian myöhään.

Vallan linnake kertoo tanskalaisesta naispoliitikosta Birgitte Nyborgista, josta tulee maan pääministeri. Kirjassa seurataan Birgitten elämää vain pääministerikauden alkutaipaleella  – sarjassa nähdään paljon pidemmälle.

Kaikki ne, jotka eivät ole sarjaa nähneet  – katsokaa se ennen kuin luette kirjan.

Sarja on nimittäin hyvä! Malmose ei ole täysin tavoittanut samaa tunnelmaa sarjan käsikirjoitukseen pohjautuvassa romaanissaan.

Kirjassa seurataan Birgitten matkaa puoluejohtajasta pääministeriksi sekä hänen uuden asemansa vaikutusta perhe-elämään, parisuhteeseen ja minäkuvaan.

Kuten toisessa suositussa poliittisessa televisiosarjassa, The House of Cardsissa, myös Vallan linnakkeessa rinnakkainen tarina sijoittuu mediamaailmaan.

Alle kolmekymppinen Katrine on edennyt toimittajan urallaan pikavauhtia pääuutislähetyksen ankkuriksi. Niin kahden lapsen äiti Birgitte kuin lapseton ja naimaton Katrine menestyvät, mutta joutuvat kestämään myös sen kääntöpuolen.

Ja juuri tässä Vallan linnake, niin kirja kuin televisiosarja, onnistuvat. Ne kertovat totuudenmukaisesti, millaista on olla nainen politiikan ja median kentällä. Molemmissa se on jo helpompaa kuin vielä kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Mutta edelleen nainen joutuu usein maksamaan menestyksestään kovemman hinnan kuin mies.

Tein itse kandidaatin tutkielman naispoliitikoiden mediakuvasta. Tutkin sitä, miten naispoliitikot esitettiin (ainakin vielä 2000-luvun alussa) melko konservatiivisissa naistenlehdissä. Juttujen aiheena oli aina perheen ja työn yhdistäminen. Ah, niin kulunut ja tylsä aihe!

Mutta silti se on edelleen nihkeää. Siitä ei pääse mihinkään.

Meillä on ollut naisministereitä, jotka ovat luopuneet pestistään perheen vuoksi. Meillä on naisministereitä, jotka potevat huonoa omatuntoa siitä, että ovat niin paljon poissa kotoa (ainakin sitten myöhemmin). Meillä on naisministereitä, jotka ovat lykänneet perheen perustamista uransa vuoksi. Ja niitä, jotka joutuvat selittelemään valintojaan. Meillä on miesministereitä, joilta ei edes kysellä asiasta.

Vallan linnakkeen lopussa puhutaan siitä, ettei eduskunnassa (Tanskassa Borgen) voi olla ystäviä. Ja siitä, miten montaa kulissiavioliittoa siellä pidetään yllä. Kuulostaa tutulta myös täällä meillä.

Birgitte uhraa oman perhe-elämänsä ja, kirjassa hieman liiankin korostuneen, parisuhdeonnen uransa vuoksi. Se käy jotenkin liian helposti. Itseäni ainakin kävi ärsyttämään. Ei kukaan nyt ihan noin helpolla luovuta!

Taistelutahto Birgitteltä puuttui. Televisiossa sitä oli enemmän kuin kirjassa. Varmasti siksi, että siinä Birgitten elämää seurattiin pidempään.

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, ettei nykyään tarvitsisi uhrata muuta elämää uran vuoksi. Mutta valitettavan usein totuus on toinen. Edelleen.

Siksi on ihailtavaa, että niin moni onnistuu yhdistämään nämä kaksi – uran ja perheen. Kiitos miehille, jotka suostuvat jäämään kotiin!

Mutta Vallan linnake tarttuu myös tätä seuraavaan ongelmaan – mitä tehdä, kun molemmat haluavat edetä urallaan? Kuka jää kotiin? Ja miten paljon on valmis uhraamaan toisen uran vuoksi?

Tämä aihe nostattaa helposti verenpainetta. Siksi on kai hyvä päättää kysymykseen, mihin itse olisit valmis? Ja mitä mietit 10 vuoden päästä, kun puolisollasi on ura, sinulla ei? Koska jäit kotiin – ja annoit toisen mennä ja edetä.

Voitko täydestä sydämestäsi sanoa, että se on ok? Että nyt on sinun vuorosi, vaikka tiedät, että tosiasiassa on jo liian myöhäistä?

Mitä silloin mietit? Oliko se rehellisesti sen arvoista?

Toivottavasti voit vastata kyllä.

Hätkähdyttävä Järjestäjä

Luin syksyllä näyttelijä Antti Holman haastattelun MeNaisista. Tämä itselleni tuntematon näyttelijä esiintyisi pian Putouksessa (jota en kyllä sitäkään katso) ja hän oli myös kirjoittanut esikoiskirjansa - Järjestäjän.

Holma kertoi haastattelussa taustastaan, lapsuudestaan uskovaisessa perheessä ja homoudestaan. Ja siitä, ettei hän koskaan ollut seurustellut.

Se haastattelu jäi mieleen, ja halusin heti lukea Holman esikoisen.

Järjestäjä on hätkähdyttävä! Holma on itse sanonut haastatteluissa, ettei kirja kerro hänestä. Väittäisin kuitenkin, ettei tuollaista teosta voi kirjoittaa, jos siihen ei pane myös itseään. Aika paljon.

Antti Holma: Järjestäjä, Otava (2014)

Järjestäjä kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka työskentelee kirjastonhoitajana. Naisvaltainen työyhteisö, etenkin sen esimies, tuntuu Tarmosta ahdistavalta. Itse asiassa koko elämä tuntuu Tarmosta ahdistavalta - ja yhdentekevältä.

Tarmo on homo. Vailla rakkautta.

Tarmon äiti on kuollut hänen ollessaan pieni. Isän kanssa suhde ei ole kovinkaan läheinen. Tarmolla ei juuri ole ystäviä (tästä ahdistuin varmaan eniten). Ainoa ystävä on kollega kirjastosta, mutta hänellekään Tarmo ei ole rehellinen eikä kerro totuutta.

Tarmon elämä muuttuu, kun hän saa pestin teatterin järjestäjänä. Työpaikka löytyy teatterista, jossa näyttelee mies, johon Tarmo on palavasti ihastunut.

Tarmo pääsee tarkkailemaan ihastustaan kulisseista. Puoliksi piilosta, puoliksi näyttävästi.

Tarmo tasapainoilee jonkinasteisen hulluuden rajamaastossa. Hän haluaa rakastaa, mutta ei onnistu siinä. Hän haaveilee paremmasta, mutta ei pysty pyrkimään sitä kohti. Hän haluaisi irtaantua ahdistavasta, mutta ei pääse siitä irti.

Järjestäjä on ahdistava. Siinä on myös ripaus luvattua huumoria, mutta ei sellaisella tavalla, että kirjaa voisi kutsuta hauskaksi.

Yksinäisyys, pakkomielteet, tukahdetut tunteet, salailu, kaksoiselämä. Kirjassa on melkoisesti aika ahdistavia teemoja.

Eikä Tarmon tarina pääty kovinkaan kauniisti.

Teatterin maailma on aina kiehtonut minua. Jo lapsena tunsin kutkuttavan väreilyn, kun kävimme katsomassa Sound of Musicin tai lapsi- ja nuorisoteatterin esityksen Taikurin hattu. Liityin myös itse teatteriryhmään ja muistan vieläkin savukoneen tuoksun ja verhojen takana tiivistyneen jännityksen.

Holma kuvaa teatterin maailmaa hyvin raadollisena, mitä se varmasti onkin. Kulisseissa kärsitään alkoholismista, kovasta kilpailusta rooleista, ikääntymisen tuomista hylkäämisistä (varsinkin naisilla) ja innovatiivisten ratkaisujen odotuksen tuomista paineista.

Antti Holma on itse työskennellyt Kansallisteatterissa - ja siitä kirja ilmiselvästi kertoo. Holma on sanonut, ettei halua enää takaisin teatterin leipiin. Tämän päätöksen taustalla olevat syyt voi lukea kirjasta.

Hyvin Holma kuitenkin kirjoittaa. Kirjassa on melko uniikki ote - ja se kyllä yllättää lukijansa. Muutamassa kohdassa se onnistuu myös naurattamaan, seuraavassa hymy tosin hyytyy hyvin nopeasti.

Järjestäjä on hyvä. Kaikessa kurjuudessaan. Ja väitän edelleen: siinä on mukana paljon Holmaa itseään. Sen verran syvälle kirjoittaja menee Tarmon nahan alle. Ei sinne olisi tuolla tavalla päässyt, jos ei olisi itse kokenut edes osaa siitä, mitä Tarmo. Valitettavasti.

"Kolme viikkoa myöhemmin, tapaninpäivän jälkeisenä yönä minä vain jännitin ja odotin aamua, en lainkaan nukkunut, ja vielä silloin sellainen valvominen oli minulle harvinaista.

Hän oli puhelimessa juhlallisesti määrännyt, että minun tulisi mennä häntä vastaan rautatieasemalle ja suudella häntä rautatieaseman pääovien edessä intohimoisesti kuin postikortissa.

En ollut koskaan tottunut sellaiseen julkiseen hellyteen, eikä hän omien sanojensa mukaan, mutta minun kanssani hän sanoi olevansa valmis siihen. Ja niinpä minä olin valmis siihen hänen kanssaan. Silti minua pelotti niin paljon, etten nukkunut koko yönä.

----

Seisoin viisitoista minuuttia ulkona odottamassa häntä."

Fifty Shades of Grey - villejä päiväunia

Perjantaina sai ensi-iltansa meillä ja maailmalla valtavan kohun herättänyt eroottinen elokuva Fifty Shades of Grey. Se perustuu samannimiseen, E L Jamesin kirjoittamaan kolmiosaiseen kirjasarjaan.

Sadomasokistisen seksin ympärille rakennettu tarina on puitu puhki ja poikki mediassa. Siitä keskusteltiin jopa Ylen A-studiossa.

Luin itse sarjan ensimmäisen osan, Sidottu, viime kesänä. Bussissa työmatkojen aikana. Harvoin on ollut yhtä rattoisaa työmatkalla :)

Pidin kirjaa kuitenkin hieman piilossa, kun kanssamatkustajat kulkivat ohitse. Olihan se noloa, että luin EROOTTISTA ROMAANIA. Sanoisin, että ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta niin on lukenut moni muukin. Olen bongannut näitä mustakantisia opuksia mitä yllättävämmistä paikoista. Yöpöydiltä makuuhuoneista, joissa en todellakaan uskonut tällaisia kirjoja olevan.

Mikä Fifty Shades of Greysta tekee naisten mielestä niin kiehtovan?

E L James: Fifty Shades of Grey Sidottu (Otava, 2012)

Seksi.

Uskoisin, että aika harva kirjan lukenut haluaisi harrastaa samanlaisia leikkejä kuin romaanin päähenkilöt Anastasia Steele ja Christian Grey. Kaukana siitä.

Mutta James luo yleensä puistattavalta kuulostavasta sadomasokismista paljon pehmeämmän kuvan. Sitä on arvosteltukin. Oikeasti sadomasokismi on varmasti aivan jotain muuta kuin mitä se tarinan päähenkilöiden välillä on.

Mutta kirjasarjasta tuskin olisi tullut näin valtavaa menestystä, jos James kirjoittaisi täysin totuudenmukaisesti, vailla pehmentävää fantasiaa.

Fifty Shades of Grey on kotiäitien märkä päiväuni. Hieman turvallisen rajan tuolla puolen, mutta ei kuitenkaan liian kaukana.

Anastasia Steele on yliopistosta pian valmistuva nuori nainen, joka haaveilee työstä kustannusalalla ja joka ei ole koskaan harrastanut seksiä. Sattuman kautta hän päätyy haastattelemaan rikasta yritysjohtajaa Christian Greytä ylioppilaslehteen.

Kohta ollaankin menossa sänkyyn, mutta makuuhuoneessa ei ole tarkoitus tehtailla aivan tavallisia petipuuhia.

Christian Grey nauttii alistamisesta. Hän ei halua harrastaa lainkaan seksiä, jos ei saa alistaa ja satuttaa naista. Anastasia joutuu päättämään, haluaako hän osallistua moisiin leikkeihin. Jos hän ei suostu, Christiania ei muu kiinnosta ja suhde olisi sitten siinä.

Anastasia päättää kokeilla. Siitä seuraakin sitten monivaiheinen seikkailu, johon kuuluu niin nautintoja kuin kipuja, kyyneleitä ja pahaa oloa, hämmennystä ja pelkoa. Riuduttavaa rakkautta. Epätoivoa.

Olin hämmentynyt kirjan luettuani. Sen luki hetkessä - kuin minkä tahansa harlekiinin, joita en kyllä muistaakseni ole koskaan lukenut :) Mutta voisin kuvitella, että näissä kirjoissa on paljon samaa kuin 80- ja 90-luvun kotirouvien suosimissa pokkarirakkausromaaneissa.

Ottaen huomioon mitä Mr Grey tarinan aikana tehtailee, olisin luullut, että olisin heittänyt kirjan bussin roskikseen. Mutta luin sitä joka kerta yhtä uppoutuneesti - ja hieman irrallaan todellisuudesta.

Kun pepulle läimäyttelyn ympärille luo mielikuvia luksuskämpistä, silkkilakanoista, osteri-illallisista ja muusta romanttisesta hömpästä, ei se läimäyttely kuulosta niin pahalta. James on aika taitava kuorruttamaan kiduttamisen pumpulilla. Siksi kai niin moni nainen on kirjat lukenut ja vieläpä suurella innolla. Ehkä hienoisella häpeän tunteella, mutta se kai kirjoista juuri tekeekin niin kiehtovia.

Ne eivät ole täysin sallittuja - eivätkä tarinan tapahtumat ole täysin hyväksyttyjä. Onnistunutta fantasiaa siis.

Kirjojen pohjalta tehty leffa herättää varmaankin vielä enemmän ristiriitaisia fiiliksiä. Kirjaa voi lukea salassa peiton alla (tai hieman piilotellen bussissa), mutta leffassa kokemus on jaettu.

Ja jos kirjoja ei ole lukenut, voi kokemus olla vähintäänkin ristiriitainen.

Fifty Shades of Grey ei kuitenkaan ole ollut vain naisten salainen päiväuni. Muutamat lipsahdukset ovat paljastaneet, että myös miehet ovat olleet kirjoista innoissaan.

Enkä kyllä sitä ihmettele. Näistä kirjoista voi oppiakin jotain. Kunhan ymmärtää, missä kulkevat oikeassa elämässä sallitun rajat ja missä fantasian rajat. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.

Liian paksu perhoseksi

"Sulla on ollut aika paljon murheellisia kirjoja siellä blogissa", tokaisi eräs ystäväni tässä äskettäin.

Myönnän, että olen lukenut tänä syksynä kirjoja, joissa on melko surullisia ihmiskohtaloita. Sattumalta.

Rakastan kierrellä hiljaisessa kirjastossa ja silmäillä pitkiä kirjarivejä. Napata sieltä kirjan, josta olen kuullut tai jota olen pitkään etsinyt. Mutta yhtä ihanaa on saada käsiiinsä kirja, josta ei ole vielä kuullutkaan, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta.

Äskettäin silmiini saattui Sisko Istanmäen kirja Liian paksu perhokseksi (Tammi, 1995). Muistan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1998. Olen nähnyt elokuvan osittain, mutta en muistanut sen juonta tarkalleen. Mutta muistin, että elokuvan pääosia näyttelivät Kaarina Hazard ja Mika Nuojua - ja että tapahtumien keskiönä toimiva kyläkauppa muistutti oman mökkikylämme kyläkauppaa.

Liian paksu perhoseksi kertoo Kaisusta, joka on aina ollut isokokoinen, muita tyttöjä ja yleensä poikiakin isompi. Hän kasvaa erilaisena - ja siitä muistutetaan hänelle koko ajan.

Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Kaisu muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Hän aloittaa kauppa-apulaisena pienessä Ruutinojan sekatavarakaupassa, jota pitää poikamies Erni.

Erni on pieni mies. Samalla tavalla kuin Kaisu, myös Erni on kokenut olevansa erilainen. Pienikokoinen mies.

Kokoerostaan huolimatta Kaisu ja Erni huomaavat pian tykkäävänsä toisistaan. Pian ollaan jo naimisissa.

Kaisu ei saa paketissa kuitenkaan pelkästään Erniä, vaan myös tämän näpistelevän äidin ja lellitellyn siskon Viivin. Nämä kaksi imevät Ernistä kaiken irti: Erni rakentaa heille kauniin huvilan, ostaa huonekalut ja vaatteet viiimeisen päälle, maksaa laskut.

Kaksikko ei kelpuuta Kaisua vertaisekseen. Kaisu saakin kohdata halveksuntaa, väheksyntää ja suoranaista kiusaamista.

Tämä siitäkin huolimatta, että Kaisu tekee lujasti töitä sekatavarakaupassa: puunaa, puhdistaa, karkottaa kärpäset ja torakat.

Kaisu meinaa jo pari kertaa jättää Ruutinojan, kun Erni asettuu siskonsa ja äitinsä puolelle, vaimoaan vastaan. Kina jatkuu päivästä ja vuodesta toiseen.

Samalla Kaisu joutuu hyväksymään sen, että hänen ja Ernin ahkeralla työllä hankkimat rahat kuluvat Ernin äidin ja sisaren hemmotteluun ja ylelliseen elämään. Kaisu saa vain haaveilla pihalla ränsistyvän makasiinin remontista.

Kaisu opettelee kuitenkin hillitsemään itsensä. Niin hyvin kuin pystyy. Aina hän ei vaan enää jaksa.

Etenkään silloin, kun Kaisu saa kuulla, ettei voi saada lasta. Pian sen jälkeen Ernin sisar Viivi tulee raskaaksi, yllättäen ja suunnittelematta.

Kirjassa selviydytään päivästä toiseen. Ei haaveilla eikä toteuteta unelmia. Eletään vain elämää sellaisena kuin se tulee vastaan.

Juuri siitä syystä kirja teki vaikutuksen. Suurien haaveiden ja saavutusten nykymaailmassa on hyvä välillä muistuttaa itseään, että toisille elämä on jatkuvaa pettymystä ja samanlaisia päiviä vuodesta toiseen. Niitä, joilla kyllä on orastavia haaveita, mutta ei ehkä uskallusta eikä aina mahdollisuuttakaan edes haaveilla, koska se olisi vain itsensä kiusaamista.

Istanmäki kuvaa hienosti myös erilaisuutta. Sitä, millaista on kasvaa ja elää erilaisena. Miltä tuntuu, kun asiasta muistutetaan jatkuvasti. Kun asialle nauretaan ja siitä lasketaan leikkiä.

Kirjan oppi on myös täyttä totta: kovasti työtä tekemällä unohtaa murheensa.

Melko helposti sitä kokee nykymaailmassa olevansa liian paksu perhoseksi. Ilman, että siitä edes jatkuvasti huomautetaan. Mutta silloin riittää, että yksikin ihminen näyttää, ettei sillä ole väliä.

Kaikkien ei tarvitse olla perhosia. Mutta kaikilla on yhtä suuri oikeus olla onnellinen. Sitä emme vaan aina muista tässä kateuden ja kilpailun maailmassa.


Kerran kun Erni palaa reissulta, hän katsoo Kaisua moittivasti.

- Sinusta on tullut niin synkkä. Ennen sinä olit niin innokas. Nyt sinä käveletkin raskaasti.

- Jos minä olen liian paksu perhoseksi, Kaisu sanoo.

Hän pakenee myymälästä, menee keskellä päivää sänkykamariin ja putoaa vuoteelle kuin säkki. Edes päiväpeitettä hän ei jaksa ottaa pois. Erni tulee perässä ja pyytää:

- Ole tässä ilossa minun mukanani. Ajattele nyt, näin iloinen asia.

Erni ojentaa kätensä, mutta Kaisu ei saa tartutuksi siihen. Hän kääntää selkänsä, mutta ajattelee: Minä yritän.

Illalla Kaisu ottaa myymälästä sideharsopakan ja alkaa ommella lapselle vaippoja. Viivin lapsi saisi oikeat vaipat."


Ja lupaan: seuraavaksi valitsen kirjan, jossa ei käsitellä murheellisia ihmiskohtaloita. Ehkä joudunkin lukemaan jotain, joka ei kerro todellisesta elämästä... )

Kauniisti Kuubasta

Olen kerran käynyt Kuubassa, Havannassa. Kuten kerroin aiemmin, kokemus oli koskettava. Hieman huonokuntoisten rakennusten keskellä oli paljon kaunista. Havanna on varmasti ollut aikoinaan hurjan kaunis kaupunki.

Ja ne rannat...

Olin siis aika fiiliksissä, kun luin Cecilia Samartinin teosta Nora & Alicia. Samartin on itse kuubalainen, joka joutui pakenemaan Kuuban sotilashallintoa Yhdysvaltoihin.

Nora & Alicia, Bazar 2012.

Nora & Alicia kertoo kahdesta tytöstä, serkuksista, jotka varttuvat Kuuban pääkaupungissa Havannassa. He viettävät paljon aikaa kauniilla hiekkarannoilla (jotka olivat varmasti aiemmin vielä nykyistäkin kauniimmat). Myös Varaderossa, josta on tullut länsimaisten turistien suosikkirantalomakohteita.

Alicia on tytöistä kauniimpi ja rohkeampi, Nora ujompi ja arempi.  Vaikka tytöt ovat erilaisia, he ovat toistensa parhaat ystävät - ja he rakastavat toisiaan.

Kaikki muuttuu, kun Kuubaan tulee sotilashallinto. Fidel Castro ja kommunistit muuttavat myös Noran ja Alician elämän.

Alicia on rakastunut kauniiseen ja nuoreen Tonyyn, kommunismin kannattajaan. He saavat tyttären, Lucindan, mutta onni ei jatku kauaa. Kuten moni muukin kuubalainen, myös Tony joutuu vankilaan. Alicia aloittaa pitkän taistelun - henkisen ja fyysisen - nähdäkseen miehensä vapautuvan. Hän uhraa jopa itsensä miehensä vuoksi.

Noran perhe puolestaan pakenee kommunistihallintoa Yhdysvaltoihin. Nora joutuu käymään omaa kasvukamppailuaan vieraassa maassa, kaukana parhaasta ystävästään. Entisen kotimaan vanhoollinen kulttuuri törmää uuden kotimaan liberaaliin elämäntyyliin. Eikä Nora tunnu olevan kotona oikein kummassakaan.

Serkukset pitävät yhteyttä yllä kirjeenvaihdolla, ja he onnistuvat jotenkin kiertämään kirjesensuurin. Nora pystyy Alician kautta säilyttämään kosketuksensa kotimaahansa, joka muuttuu jatkuvasti yhä sulkeentuneemmaksi vankilaksi kaikille, jotka sinne jäivät. Myös Alicialle.

Lopulta Nora päättää lähteä käymään Kuubassa, auttaakseen Aliciaa tämän elämän vaikeimmassa tilanteessa. Nora lähtee pelastamaan Alician tytärtä Lucindaa. Mutta matka ei pääty niin kuin oli tarkoitus...

Samartinin kirja on kaunis. Se maistuu ja tuoksuu ihanan eksoottiselta; lämpimiltä trooppisilta öiltä, mausteiselta illalliselta, viinilasilliselta tähtitaivaan alla.

Uskon, että Kuuba on ollut ennen juuri tuollainen. Värikäs ja eloisa. Täynnä elämää ja ääntä, musiikkia ja tanssia.

Samartin kirjoittaa aidonoloisesti myös Kuuban toisesta puolesta. Siitä, jollaiseksi se muuttui Castron myötä. Ajasta, joka on muokannut maan sellaiseksi, jollaisena se näyttäytyy tänä päivänä.

Edelleen Kuubassa tanssitaan, mutta en usko, että aivan yhtä iloisesti kuin ennen.

Kirja on myös upea kasvukertomus. Norasta ja Aliciasta kasvaa tarinan aikana naisia, vaimoja ja äitejä. Samarin osoittaa hienosti, miten paljon juuret ja lähtökohdat vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Se, minne synnymme, on kiinni meissä läpi elämän. Vaikka miten pyristelisimme irti. Tai vaikka elämä veisi meidät kauas sieltä, mistä olemme lähtöisin.

"Istuimme Alician kanssa valkealla hiekalla. Katseemme lepäsi edessämme levittäytyvässä turkoosissa sinessä. Annoimme lämpimän veden huuhdella ja kutitella varpaitamme.

'Täällä me opimme uimaan', Alicia sanoi ja tuijotti yhä merelle päin.

'Muistatko sen päivän, kun isoisä käski meidän uida lautalle?'

Lauttta oli yhä vedessä, siellä se keinui kaikessa rauhassa aalloilla autuan tietämättömänä tärkeästä tehtävästä, joka sillä oli ollut perheemme elämässä. Hautasin varpaani pehmeään hiekkaan ja katselin, miten vesi ja hiekka soljuivat jalkojeni yli kuin kuuma kinuskikastike.

'Minua pelottaa, mutta se on erilaista pelkoa kuin silloin kun olin pieni. Nyt tunnen vain jäätävää surua, joka ei suostu muuttumaan itkuksi.'

Alicia nyökkäsi tavalla, josta arvasin hänen tietävän tismalleen mitä tarkoitin.

'Tämä kaikki tuntuu epätodelliselta. Olemme kasvaneet yhdessä. Miten voimme yhtäkkiä kasvaa erillämme?'

'Ehkä meidän ei tarvitse. Kaikki sanovat, ettei tätä voi kestää enää kovin kauan.

Emme me varmaankaan ole kauaa poissa.'"

Noran ja Alician tarinaa on välillä vaikea lukea, sillä se on niin totta. Kuulin itse hieman vastaavia tarinoita Havannassa ollessani. Länsimaalainen turisti voi helposti sulkea silmänsä todellisuudelta, sillä paikallisilla ei ole asiaa kaikista kauniimmille rannoille. Ainakaan uimaan ja nauttimaan.

Hiekkaranta Havannassa, vähän matkan päästä Varaderosta...