Luin syksyllä näyttelijä Antti Holman haastattelun MeNaisista. Tämä itselleni tuntematon näyttelijä esiintyisi pian Putouksessa (jota en kyllä sitäkään katso) ja hän oli myös kirjoittanut esikoiskirjansa - Järjestäjän.
Holma kertoi haastattelussa taustastaan, lapsuudestaan uskovaisessa perheessä ja homoudestaan. Ja siitä, ettei hän koskaan ollut seurustellut.
Se haastattelu jäi mieleen, ja halusin heti lukea Holman esikoisen.
Järjestäjä on hätkähdyttävä! Holma on itse sanonut haastatteluissa, ettei kirja kerro hänestä. Väittäisin kuitenkin, ettei tuollaista teosta voi kirjoittaa, jos siihen ei pane myös itseään. Aika paljon.
 |
| Antti Holma: Järjestäjä, Otava (2014) |
Järjestäjä kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka työskentelee kirjastonhoitajana. Naisvaltainen työyhteisö, etenkin sen esimies, tuntuu Tarmosta ahdistavalta. Itse asiassa koko elämä tuntuu Tarmosta ahdistavalta - ja yhdentekevältä.
Tarmo on homo. Vailla rakkautta.
Tarmon äiti on kuollut hänen ollessaan pieni. Isän kanssa suhde ei ole kovinkaan läheinen. Tarmolla ei juuri ole ystäviä (tästä ahdistuin varmaan eniten). Ainoa ystävä on kollega kirjastosta, mutta hänellekään Tarmo ei ole rehellinen eikä kerro totuutta.
Tarmon elämä muuttuu, kun hän saa pestin teatterin järjestäjänä. Työpaikka löytyy teatterista, jossa näyttelee mies, johon Tarmo on palavasti ihastunut.
Tarmo pääsee tarkkailemaan ihastustaan kulisseista. Puoliksi piilosta, puoliksi näyttävästi.
Tarmo tasapainoilee jonkinasteisen hulluuden rajamaastossa. Hän haluaa rakastaa, mutta ei onnistu siinä. Hän haaveilee paremmasta, mutta ei pysty pyrkimään sitä kohti. Hän haluaisi irtaantua ahdistavasta, mutta ei pääse siitä irti.
Järjestäjä on ahdistava. Siinä on myös ripaus luvattua huumoria, mutta ei sellaisella tavalla, että kirjaa voisi kutsuta hauskaksi.
Yksinäisyys, pakkomielteet, tukahdetut tunteet, salailu, kaksoiselämä. Kirjassa on melkoisesti aika ahdistavia teemoja.
Eikä Tarmon tarina pääty kovinkaan kauniisti.
Teatterin maailma on aina kiehtonut minua. Jo lapsena tunsin kutkuttavan väreilyn, kun kävimme katsomassa Sound of Musicin tai lapsi- ja nuorisoteatterin esityksen Taikurin hattu. Liityin myös itse teatteriryhmään ja muistan vieläkin savukoneen tuoksun ja verhojen takana tiivistyneen jännityksen.
Holma kuvaa teatterin maailmaa hyvin raadollisena, mitä se varmasti onkin. Kulisseissa kärsitään alkoholismista, kovasta kilpailusta rooleista, ikääntymisen tuomista hylkäämisistä (varsinkin naisilla) ja innovatiivisten ratkaisujen odotuksen tuomista paineista.
Antti Holma on itse työskennellyt Kansallisteatterissa - ja siitä kirja ilmiselvästi kertoo. Holma on sanonut, ettei halua enää takaisin teatterin leipiin. Tämän päätöksen taustalla olevat syyt voi lukea kirjasta.
Hyvin Holma kuitenkin kirjoittaa. Kirjassa on melko uniikki ote - ja se kyllä yllättää lukijansa. Muutamassa kohdassa se onnistuu myös naurattamaan, seuraavassa hymy tosin hyytyy hyvin nopeasti.
Järjestäjä on hyvä. Kaikessa kurjuudessaan. Ja väitän edelleen: siinä on mukana paljon Holmaa itseään. Sen verran syvälle kirjoittaja menee Tarmon nahan alle. Ei sinne olisi tuolla tavalla päässyt, jos ei olisi itse kokenut edes osaa siitä, mitä Tarmo. Valitettavasti.
"Kolme viikkoa myöhemmin, tapaninpäivän jälkeisenä yönä minä vain jännitin ja odotin aamua, en lainkaan nukkunut, ja vielä silloin sellainen valvominen oli minulle harvinaista.
Hän oli puhelimessa juhlallisesti määrännyt, että minun tulisi mennä häntä vastaan rautatieasemalle ja suudella häntä rautatieaseman pääovien edessä intohimoisesti kuin postikortissa.
En ollut koskaan tottunut sellaiseen julkiseen hellyteen, eikä hän omien sanojensa mukaan, mutta minun kanssani hän sanoi olevansa valmis siihen. Ja niinpä minä olin valmis siihen hänen kanssaan. Silti minua pelotti niin paljon, etten nukkunut koko yönä.
----
Seisoin viisitoista minuuttia ulkona odottamassa häntä."
