lauantai 19. lokakuuta 2013

Pikkukaupungin lumoa Hämeenlinnassa 

Oletko asunut pikkukaupungissa? Siis sellaisessa, jossa ei ole Stockmannin tavarataloa. Jossa paikallisbussit kulkevat kerran puolessa tunnissa tai tunnissa. Jossa tietyn suurketjun ravintolat menestyvät, pienemmät ja eksoottisemmat kuolevat. Jossa teininä käytiin kahvilla huoltoasemalla, kun ei muuta paikkaa ollut.

Tällaisessa paikassa minä olen kasvanut. Ja olen siitä nyt, 30-vuotiaana, erittäin onnellinen. Se fiilis, kun 18-vuotiaana hyppäsi junaan, muutti "suurkaupunkiin" ja aloitti oman elämän. Eihän sellaista vapauden tunnetta koe enää koskaan - eikä välttämättä olisi kokenut, jos olisi kasvanut siellä suurkaupungissa.

Pienen kaupungin kasvattina olen kyllä välillä suuttunut ihan kunnolla arvostelusta. Mollaamisesta ja synkistelystä. Vaikka lähdin itse ovet paukkuen pois synnyinkaupungistani, en salli, että muut haukkuvat kotiseutuani.

Nuo kommentit ovat saaneet minut rakastamaan kotikaupunkiani uudelleen.

Ehkä tästäkin syystä Q-teatterin Hämeenlinna-näytelmä nauratti ja osittain myös lämmitti. Juha Itkosen kirjoittama ja Jussi Nikkilän ohjaama näytelmä kertoo Itkosen kotikaupungista Hämeenlinnasta. Siellä asuvien ihmisten murheista ja särkyneistä unelmista.

Näytelmän alussa helsinkiläinen pitkän linjan viihdetoimittaja (Sanna-Kaisa Palo) saa tehtäväkseen tehdä reportaasin Hämeenlinnasta. Hän lähtee juttukeikalle ennakkoluuloineen, ja todistaa ne oikeiksi melko nopeasti.

Valoa näiden hämeenlinnalaisten elämässä ei juuri ole.

Tarina ei kokonaisuutena kovinkaan vahvasti koskettanut, muutamia herkistäviä hetkiä lukuun ottamatta.

Minuun kolahti parhaiten suuren kauppakeskuksen valtavat ostoskärryt. Olen monesti miettinyt, miksi kotikaupunkini Prisma on jatkuvasti laajentunut lähes pienen kylän kokoiseksi. Sen hallin pitkät käytävät ja loisteputket aiheuttavat ahdistusta. Mieluummin käyn siinä pikkukaupassa, josta pääsee halutessaan 5 minuutissa pihalle.

Itkonen on erinomainen proosakirjailija. Mutta Hämeenlinna-näytelmässä hän ei vielä pääse täyteen vauhtiinsa. Dialogilta olisi odottanut enemmän.

Lavastus on pelkistetty. Sitä ei juuri ole. Mutta sitä ei tarvita. Vaihdot kohtausten välissä toimivat mutkattomasti.

Suosittelen Hämeenlinnaa kaikille pikkukaupungissa eläneille. Niille, jotka toteuttivat unelmansa sieltä lähtemisestä. Ja etenkin niille, jotka ovat päättäneet palata takaisin.

Juha Itkonenkin on myöntänyt, että Hämeenlinna on hänessä kiinni. Näin me monet muutkin varmasti ajattelemme synnyinkaupungistamme. Se on aina osa meitä.

Hannu Kivioja tekee hienon roolin epäonnistuneena
perheenisänä.

Valtavat ostoskärryt ovat monen pikkukaupungin
tunnusmerkki.

Isä (Kivioja) kohtaa tyttärensä
(hienosti eläytyvä Lotta Kaihua).

Sanna-Kaisa Palo elämää nähneenä toimittajana.
Tässäkö on tulevaisuus?

Kuvat: Q-teatteri/Pate Pesonius


Näytelmän innoittamani tartuin Juha Itkosen romaaniin Seitsemäntoista. Ja palasin vuoteen 1999, kun olin itse 17-vuotias ja oman pikkukaupunkini armoilla...

2 kommenttia:

  1. Kommenttini tähän, oma kotiseutu lumoaaa,sitten kun on sen ihanuuden jo menettänyt, same here. Mutta ainahan on paluumahdollisuus, nyt olen taas oma itseni oikeassa ympäristössä, se kannatti sittenkin.

    VastaaPoista
  2. Näinhän se on. Ajatus siitä, että aina voi palata, lämmittää. Vaikkei sitä koskaan palaisikaan...Sehän on vain merkki siitä, että on juuret.

    Kiva, jos olet löytänyt oman paikkasi. Onneksi sellainenkin löytyy melko helposti vaikka mistä. Ainakin itse, monta kertaa muuttaneena, olen sen huomannut :)

    VastaaPoista