Nälkä? No ei todellakaan ole!

Pariisin herkkujen jälkeen alkoi arki. Se pitää, toivottavasti, sisällään myös terveellisemmän ruokavalion. Olen herkutellut aivan liikaa loppukesästä ja nyt alkusyksystä.

Kun on kiire ja stressiä, alkaa puputusvaihe. Illalla töiden jälkeen tulee napsittua hapankorppu toisensa perään. Ehkä vielä pieni pala kuivakakkua? Iso kuppi kuumaa kaakaota? Lasi täyteläistä punaviiniä?

Sattumaa tai ei, sain eräältä teistä lukijoista kirjallisen haasteen. Minun pitäisi lukea Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja keksiä, mikä resepti kuvaisi parhaiten kirjaa ja sen tunnelmaa.

Kiitos haasteesta! Siihen oli ilo tarttua :)

Nälkävuosi, Siltala 2012

Ollikaisen Nälkävuosi on erittäin ohut kirja, mikä tavallaan sopii loistavasti sen teemaan.

Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti nälkävuodesta 1867. Suomessa nähtiin nälkää ja ihmiset lähtivät kerjäämään kaupunkeihin pysyäkseen hengissä. Ihmiset söivät nälissään lemmikkikoiria ja jopa toisiaan. Taudit levisivät, kurjuus niiden myötä.

Kirja oli ravisteleva lukukokemus. Joskus on tullut valitettua nälkäänsä. Eipä juuri olisi ollut syytä! Ollikaisen teoksen luettuaan saa ehkä jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä nälkä oikeasti tuntuu. Miten ihminen sekoaa, kun nälkä yltyy liian kovaksi...


"Päästyään sillan yli Marja näkee ruumiin. Se on käpertynyt sikiöasentoon. Kasvot ovat kuitenkin kääntyneet katsomaan taivasta kohti, suu on auennut ikuiseen irvistykseen. Aivan kuin olisi viimeisellä hetkellä kääntynyt, että kohtu, jonne se on asettunut odottamaan uutta syntymää, onkin tämän mahon talven lohduton kohtu.

Pojan avoimeen suuhun tuijottaessaan Marja huomaa tämän hampaiden väliin tarttuneet karvat ja kappaleen koiran lihaa."


Ollikainen onnistuu pukemaan sanoiksi karun totuuden, josta meillä nykyajan ihmisillä voi olla pelkkä kauhea aavistus. Jos joskus kiireisen päivän jälkeen tulee kotiin "nälkäisenä", kun on unohtanut syödä lounaan, vatsa kurisee ja alkaa heikottaa, on hyvä muistaa – tämä ei ole vielä mitään.

Jos eläisit kaksi viikkoa pelkällä parilla leivänkannikalla, sitten olisi ehkä vara sanoa...

Meidän kaikkien seisovanpyödän aikakauden ihmisten pitäisi lukea tämä kirja. Ehdottomasti! Muistella siinä laivan notkuvien ruokapöytien äärellä, miten Ollikaisen kirjan päähenkilö Marja lapsineen jätti kylmän kotinsa ja suuntasi kohti unelmaa lämpimästä vellistä.

Että ottaisiko sitä vielä yhden lautasen, vaikka nappi napsahti jo rikki? Ja jättäisikö sitten kasan lautaselle, kun ei oikein teekään mieli?

Vaikea näitä aikakausia on verrata, eikä se kannatakaan. Mutta pientä kontrollia aion kyllä pitää jouluun saakka...

Vellit ja puurot kunniaan -kampanja alkakoon!