Visbystä ja koko saaresta rakentuu toisenlainen kuva Gotlannissa kasvaneen Anna Janssonin salapoliisiromaaneissa.
Jansson on kirjoittanut 15 salapoliisiromaania. Niiden päähenkilö on naispoliisi Maria Wern, joka on eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja.
Luin Maria Wern -romaaneista vuonna 2012 Suomessa julkaistun Murhan alkemian, koska sen sisäkannella on Anna Janssonin minulle osoittama nimikirjoitus.
Murhan alkemia, Gummerus 2012 |
Murhan alkemiassa liikutaan nimenmukaisesti alkemian maailmassa. Kuuluisa lasitaiteilija Justus Hartman katoaa, ja poliisi Maria Wern alkaa selvittää tapausta. Samaan aikaan Maria painiskelee oman elämänsä mysteerien kanssa – miten selvitä yksinhuoltajan arjesta, omista suhdehaaveista ja ex-heiloista.
Maria joutuu hyppäämään keskelle epätoivoisen rakkauden ja pitkälle menneisyyteen kantavien haavojen synnyttämää vyyhtiä. Sen avautuessa alkaa selvitä, miten pitkälle ihminen on valmis menemään kauan sitten tapahtuneiden vääryyksien tähden. Ja miten kovasti ihminen yrittää unohtaa pahat asiat ja salata ne jopa kaikista läheisimmiltä.
Julmaan tarinaan kytkeytyy myös Marian kollega. Varsinkin lopussa tilanteet kärjistyvät hieman liikaakin, mutta toisaalta niin on usein dekkareissa tapana.
Murhan alkeamia on paikoin hieman hitaasti etenevä, toisissa kohdissa hivenen yliampuva. Kokonaisuutena se on kuitenkin viihdyttävä – raaoista aiheistaan huolimatta sopivaa kesäluettavaa, etenkin auringossa ja laiturin nokassa :o)
Maria joutuu hyppäämään keskelle epätoivoisen rakkauden ja pitkälle menneisyyteen kantavien haavojen synnyttämää vyyhtiä. Sen avautuessa alkaa selvitä, miten pitkälle ihminen on valmis menemään kauan sitten tapahtuneiden vääryyksien tähden. Ja miten kovasti ihminen yrittää unohtaa pahat asiat ja salata ne jopa kaikista läheisimmiltä.
Julmaan tarinaan kytkeytyy myös Marian kollega. Varsinkin lopussa tilanteet kärjistyvät hieman liikaakin, mutta toisaalta niin on usein dekkareissa tapana.
Murhan alkeamia on paikoin hieman hitaasti etenevä, toisissa kohdissa hivenen yliampuva. Kokonaisuutena se on kuitenkin viihdyttävä – raaoista aiheistaan huolimatta sopivaa kesäluettavaa, etenkin auringossa ja laiturin nokassa :o)
Gotlannissa on kesä, mutta Janssonin romaanissa maisemat ovat aika kylmiä ja kolkkoja. Vettä satelee, ja ihmiset ovat murheellisia.
Saari näyttää kirjassa hyvin toisenlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä itse. Mutta voin kuvitella, että kesäöinä tunnelma on samanlainen kuin Janssonin tarinassa: usvaa, kostean nurmikon tuoksua, viileää ilmaa iholla...