torstai 28. toukokuuta 2015

Murhan alkemia – salapoliisiromaani kauniista Gotlannista

Gotlannin pääkaupunki Visby on sympaattinen & suloinen pikkukaupunki. Aurinkoisena kesäpäivänä pikkukatuja kävellessään siellä ei voi kuvitellakaan pelkäävänsä.

Visbystä ja koko saaresta rakentuu toisenlainen kuva Gotlannissa kasvaneen Anna Janssonin salapoliisiromaaneissa.

Jansson on kirjoittanut 15 salapoliisiromaania. Niiden päähenkilö on naispoliisi Maria Wern, joka on eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja.

Luin Maria Wern -romaaneista vuonna 2012 Suomessa julkaistun Murhan alkemian, koska sen sisäkannella on Anna Janssonin minulle osoittama nimikirjoitus.

Murhan alkemia, Gummerus 2012

Murhan alkemiassa liikutaan nimenmukaisesti alkemian maailmassa. Kuuluisa lasitaiteilija Justus Hartman katoaa, ja poliisi Maria Wern alkaa selvittää tapausta. Samaan aikaan Maria painiskelee oman elämänsä mysteerien kanssa – miten selvitä yksinhuoltajan arjesta, omista suhdehaaveista ja ex-heiloista.

Maria joutuu hyppäämään keskelle epätoivoisen rakkauden ja pitkälle menneisyyteen kantavien haavojen synnyttämää vyyhtiä. Sen avautuessa alkaa selvitä, miten pitkälle ihminen on valmis menemään kauan sitten tapahtuneiden vääryyksien tähden. Ja miten kovasti ihminen yrittää unohtaa pahat asiat ja salata ne jopa kaikista läheisimmiltä.

Julmaan tarinaan kytkeytyy myös Marian kollega. Varsinkin lopussa tilanteet kärjistyvät hieman liikaakin, mutta toisaalta niin on usein dekkareissa tapana.

Murhan alkeamia on paikoin hieman hitaasti etenevä, toisissa kohdissa hivenen yliampuva. Kokonaisuutena se on kuitenkin viihdyttävä – raaoista aiheistaan huolimatta sopivaa kesäluettavaa, etenkin auringossa ja laiturin nokassa :o)

Gotlannissa on kesä, mutta Janssonin romaanissa maisemat ovat aika kylmiä ja kolkkoja. Vettä satelee, ja ihmiset ovat murheellisia.

Saari näyttää kirjassa hyvin toisenlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä itse. Mutta voin kuvitella, että kesäöinä tunnelma on samanlainen kuin Janssonin tarinassa: usvaa, kostean nurmikon tuoksua, viileää ilmaa iholla...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kesäsaari & dekkarit


Mietitkö sinäkin, mihin suunnata kesällä?

Tässä yksi mainio vinkki!

Gotlanti on kaunis saari hyvin lähellä, 100 kilometriä Ruotsin rannikolta. Runsaan 3000 neliökilometrin kokoinen ja noin 57 000 asukkaan saari on monien tarinoiden ja tarujen koti.

Kävin Gotlannissa ensimmäisen kerran, kun oli 5-vuotias. Silloin minua kiinnosti lähinnä Peppi Pitkätossu, jonka koti Huvikumpu sijaitsee saarella.

Toisen kerran pääsin käymään saarella nyt aikuisena kahden ruotsalaisen dekkarikirjailijan vieraana.

Gotlannin pääkaupunki Visby on hurmaavan suloinen pikkukaupunki. Kapeat mukulakivikadut, pikkuriikkiset mummonmökit, keskiaikaiset rauniot ja ympärille avautuva meri tekevät kaupungista mainion kesälomakohteen.

Kaupungin ulkopuolella on mahtavia tippukiviluolia ja kalkkikivirantoja.

Saarella kasvatetaan paljon muun muassa parsaa ja muita luomuvihanneksia sekä lampaita. Osa saaren maatiloista ottaa vastaan vierailijoita – ja joissakin on myös oma ravintola tai kahvila. Kiersimme noista muutamalla, ja ruoka oli todella hyvää!

Matkailijalle Gotlanti tarjoaakin rutkasti herkullisia kokemuksia. Maistelin itse uskomattoman hyvää hummerimakkaraa, muutamaakin erittäin mureaa lammasannosta sekä saaren erikoisuutta, sahramilla maustettua pannukakkua. Gotlannin oman olutpanimon tuotteet ovat ehdottomasti kokeilemisen arvoisia.







Kaksi ruotsalaista dekkaristia, Håkan Nesser ja Anna Jansson, ovat huomanneet myös Gotlannin mystisen luonteen. Nesser kirjoittaa saarella dekkareita - hänen mukaansa saaren upea valo on inspiroivaa. Jansson on puolestaan syntynyt saarella ja Gotlanti on siten päätynyt hänen kirjoittamiensa dekkareiden tapahtumapaikaksi.


Keskiaikainen saari onkin mainio näyttämö jännityskirjallisuudelle. Mereltä laskeutuva sumu, jyrkät rantakalliot ja keskiaikaiset rauniot tarjoavat toinen toistaan jännittävämpiä tapahtumapaikkoja.

Ennen kuin matkustaa Gotlantiin, kannattaakin ehdottomasti lukea Annan Janssonin dekkari! Tapahtumapaikat ovat oikeasti olemassa – ja niitä voi bongailla eri puolilta saarta :o)







Suosittelen!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Mitä, missä, milloin? Lomasuunnitelmia



Jaahas, taas tulee vettä. Viikonloppuna oli jo oikein kaunista, mutta tänään kai piti olla se viikon pakollinen harmaa päivä.

Eipä siinä mitään, viime viikolla saatiin nauttia kunnolla auringosta ja keväästä.
Vihreys, sinä saavuit!

Se tiesi sitä, että ruokakuvauksissa fiilisteltiin jo kesää, vapaapäivänä piti suunnata metsään retkelle ja lauantaina oli vuorossa (kesän) ensimmäiset grilliherkut.

Mutta tämä vihreys tarkoittaa myös sitä, että pian on oikeasti kesä. LOMA!

Aiemmin en itse niin välittänyt toukokuusta, mutta nyt aikuisena olen kyllä ystäväni kanssa samaa mieltä: tämä on ihana aika vuodesta. Ei ehkä paras - olen edelleen syksyn tyttöjä. Mutta ihanaa aikaa joka tapauksessa.

Ja parasta toukokuussa on se, että kaikki on vielä edessä. Samalla tavalla kuin luonto hiljalleen herää eloon, myös suunnitelmat alkavat kehittyä omassa päässä.

Asiaa ei yhtään helpota se, että luen parhaillaan kirjoja, joissa luetellaan toinen toistaan kiinnostavampia matkakohteita: paikkoja, joissa on tapahtunut jotain ihmeellistä, tuoksuja joita olisi kiva haistaa, makuja joita on joku päivä pakko päästä maistamaan...

Loppupelissä kesäksi onkin aina niin paljon suunnitelmia, että melkoinen osa niistä jää lopulta toteuttamatta.
Mutta hei, suunniteltu on puoliksi tehty.

Että minnehän sitä kesällä lähtisi... ;)


My summer shoes, show me the way!

maanantai 11. toukokuuta 2015

Lihamureketta & omena-perunamuusia

Trendiruoat tulevat ja menevät, mutta tietyt asiat säilyvät vuodesta ja sukupolvesta toiseen.

Jenni Linturin kirjassa Malmi 1917 syödään päivälliseksi lihamureketta. Omassa lapsuudessani tätä jauheliharuokaa syötiin silloin tällöin arkena. Joskus sitä höystettiin herne-maissi-paprikalla tai joillain muilla kasviksilla.

Tällä kertaa päätin valmistaa murekkeen Sara la Fountainin reseptiä mukaillen. Mureke saa muhia pekonikuoren alla, jolloin se säilyttää mehevyytensä.

Seurana maistuu esimerkiksi omenoista ja perunoita tehty muusi ja keitetyt vihannekset.

Ehkä jotain tällaista syötiin jo sata vuotta sitten...



Lihamureke & omenamuusi

400 g sika-nautajauhelijaa
1 kananmuna (voit myös puolittaa, jos haluat pehmeämpää)
3/4 dl kermaa
1/2 dl korppujauhoja
2 rkl dijoninsinappia
2 rkl chiliketsuppia
1 rkl tuoretta rosmariinia silputtuna
suolaa & mustapippuria
noin 80 g pekonia

Laita uuni lämpeämään 180 asteeseen.
Sekoita kulhossa kaikki ainekset pekonia lukuun ottamatta. Älä vatkaa liikaa, ettei taikinasta tule sitkeää.
Nosta massa leivinpaperoidulle pellille tai uuniastiaan. Muotoile massasta pötkö.
Kääri pekonisiivut pötkön ympärille. Nosta uuniin ja paista noin 35 minuuttia.
Nosta lämpötila 240 asteeseen ja paista vielä noin 15 minuuttia.
Tarjoile omenamuusin ja keitettyjen kasvisten kera.

Omena-perunamuusi

600 g perunoita
1 dl omenasosetta
1 dl kermaa
3 rkl voita
1 1/2 tl suolaa
1 1/2 tl sokeria

Keitä ja soseuta perunat.
Lisää joukkoon omenasose, lämmitetty kerma ja sulatettu voi.
Sekoita ainekset hyvin keskenään.
Mausta suolalla ja sokerilla.





Onnea meidän äidille, herkullisen lihamurekkeen valmistajalle!


lauantai 2. toukokuuta 2015

Kasvukipuja vuonna 1917






Vappujuhlista on selvitty!

Tänä vappuna, kuten monena vuonna aiemminkin, juhlimme vappuaattoa historiallisena työläisten asuinalueena tunnetussa (ihanassa & rakkaassa) Vallilassa. Vappupäivänä suuntasimme omistavan luokan alueelle Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon piknikille.

Nykyään tuo jaottelu on kenties hieman sarkastinen, mutta pitää kyllä edelleen osittain paikkaansa :o)

Vallilan vapputansseissa kuitenkin tanssiin sulassa sovussa, kaikenlaisten aatteiden kannattajat. Ja vappupäivän piknikillä skoolattiin, oli kilistäjän puoluekanta mikä tahansa.

Koska tästä kahtiajaosta ja erilaisista aattellisista kuplista on kohistu viime viikkoina niin paljon, päätin hieman jatkaa poliittista debattia myös täällä blogissa.

Luin Jenni Linturin teoksen Malmi, 1917. Se kertoo pienen maalaiskunnan Malmin elämänmenosta kahtia jakautuneessa Suomessa, ikävistä tapahtumista itsenäistymisen alla (jotka kärjistyivät sitten itsenäistymisen jälkeen).

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (Teos, 2013)

Malmilla on totuttu elämään omistavan luokan ja sille työtä tekevän luokan kesken suhteellisen sopuisasti. Tilalliset nauttivat lihamureketta ja tilliperunoita puutalojensa keittiöissä palkollisten laittessa ruoan ja hoitaessa pellot.

Mutta sitten työläisten vastarinta alkaa kehittyä - enää ei haluta alistua omistavan luokan sanelemiin sääntöihin.

Eikä omistava luokkakaan ole enää yhtenäinen: siihenkin kuuluu ruotsia ja suomea puhuvia.

Yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten jännitteiden keskellä nuoret yrittävät kasvaa aikuisuuteen. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Lettu, eli Elisabeth, joka ottaa ensi askeleitaan aikuisten maailmaan: ihastuu ja vihastuu, rakastuu ja pettyy. Tunteiden kohteena on suomenkielinen poika Oiva, jonka veli Antero haluaa kiivaasti työläisille rangaistusta ja jopa kuolemaa.

Letun sisko, kaunis ja viehättävä Ingeborg, haaveilee näyttälijän ammatista ja tähteydestä - elämästä maalaiskunnan Malmin ulkopuolella, Helsingissä. Isältään salassa Ingeborg alkaa toteuttaa haavettaan päästyään Helsinkiin kouluun.

Nämä nuoret seuraavat Malmilla maailman muuttumista, lapsuudesta tutun turvallisen maailman rapautumista. He näkevät kuolemaa, oppivat miltä tuntuu tappaa, miltä tuntuu luopua unelmistaan.

Miltä tuntuu pettää läheisimmät ihmiset ympäriltään.

Jenni Linturin teos on vain 206 sivua, mutta se on niin hienosti kirjoitettu, ettei sivuilla ole lainkaan ilmaa. Jokainen lause on painava. Kirjassa onkin asiaa paljon enemmän kuin sen sivumäärästä voisi päätellä.

Malmi, 1917 ei sovi luettavasi ruuhkabussissa, sillä siihen pitää keskittyä. Se ei siitä huolimatta ole raskaslukuinen, päinvastoin. Siinä on hienoja mietelmiä, ajatuksia yhteiskunnasta ja meistä ihmisistä, lyhyitä mutta painavia totuuksia elämästä.

Hieno kirja, joka istuu mainiosti myös tähän hetkeen.

Ei meidän yhteiskuntamme ole jakaantunut pelkästään urbaanien kuplien vuoksi. On se jakaantunut pelottavasti myös noiden kuplien sisällä, ja vielä voimakkaammin kaikkien kuplien ulkopuolella.


Linturi kirjoittaa hienosti meistä ihmisistä:

Lettuna siitä, miten kauan ihminen pystyy tukahduttamaan tunteensa ja hyväksymään, että toinen, se onnekkaampi, vie aina voiton.

Oivana siitä, miten ihminen joskus ottaa haluamansa - vaikka väkisin.

Ingeborgina siitä, miten ihminen loppupelissä ajattelee usein vain itseään. Oli hinta mikä tahansa.



"Lettu hengitti nenän kautta, suun kautta, nenän kautta. Hautausmaan kulma, asunnottomien tulet paloivat, loivat varjoja enkelikiville. Roudan käpertämät lehdet peittivät uloste- ja ruoantähdekasoja.

Lettu työnsi kädet taskuihin. Hansikkaat olivat unohtuneet kotiin. Kylmyys sormenpäissä oli kuin kuolema, yhtä vääjäämätön ja jähmeä.

Lettu puristi kädet nyrkeiksi. Pelkoa ei ollut, oli vain ajatuksia, isänmaallisuutta ja surumielisiä silmiä.

Herra Åbergin murha oli ollut viimeinen pisara. Tai ainakin viimeistä edellinen. Isäkin sen oli jo sanonut, että jos työväkeä ei pysäytettäisi, tulisi uusia murhia."