Kasvukipuja vuonna 1917

Vappujuhlista on selvitty!

Tänä vappuna, kuten monena vuonna aiemminkin, juhlimme vappuaattoa historiallisena työläisten asuinalueena tunnetussa (ihanassa & rakkaassa) Vallilassa. Vappupäivänä suuntasimme omistavan luokan alueelle Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon piknikille.

Nykyään tuo jaottelu on kenties hieman sarkastinen, mutta pitää kyllä edelleen osittain paikkaansa :o)

Vallilan vapputansseissa kuitenkin tanssiin sulassa sovussa, kaikenlaisten aatteiden kannattajat. Ja vappupäivän piknikillä skoolattiin, oli kilistäjän puoluekanta mikä tahansa.

Koska tästä kahtiajaosta ja erilaisista aattellisista kuplista on kohistu viime viikkoina niin paljon, päätin hieman jatkaa poliittista debattia myös täällä blogissa.

Luin Jenni Linturin teoksen Malmi, 1917. Se kertoo pienen maalaiskunnan Malmin elämänmenosta kahtia jakautuneessa Suomessa, ikävistä tapahtumista itsenäistymisen alla (jotka kärjistyivät sitten itsenäistymisen jälkeen).

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (Teos, 2013)

Malmilla on totuttu elämään omistavan luokan ja sille työtä tekevän luokan kesken suhteellisen sopuisasti. Tilalliset nauttivat lihamureketta ja tilliperunoita puutalojensa keittiöissä palkollisten laittessa ruoan ja hoitaessa pellot.

Mutta sitten työläisten vastarinta alkaa kehittyä - enää ei haluta alistua omistavan luokan sanelemiin sääntöihin.

Eikä omistava luokkakaan ole enää yhtenäinen: siihenkin kuuluu ruotsia ja suomea puhuvia.

Yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten jännitteiden keskellä nuoret yrittävät kasvaa aikuisuuteen. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Lettu, eli Elisabeth, joka ottaa ensi askeleitaan aikuisten maailmaan: ihastuu ja vihastuu, rakastuu ja pettyy. Tunteiden kohteena on suomenkielinen poika Oiva, jonka veli Antero haluaa kiivaasti työläisille rangaistusta ja jopa kuolemaa.

Letun sisko, kaunis ja viehättävä Ingeborg, haaveilee näyttälijän ammatista ja tähteydestä - elämästä maalaiskunnan Malmin ulkopuolella, Helsingissä. Isältään salassa Ingeborg alkaa toteuttaa haavettaan päästyään Helsinkiin kouluun.

Nämä nuoret seuraavat Malmilla maailman muuttumista, lapsuudesta tutun turvallisen maailman rapautumista. He näkevät kuolemaa, oppivat miltä tuntuu tappaa, miltä tuntuu luopua unelmistaan.

Miltä tuntuu pettää läheisimmät ihmiset ympäriltään.

Jenni Linturin teos on vain 206 sivua, mutta se on niin hienosti kirjoitettu, ettei sivuilla ole lainkaan ilmaa. Jokainen lause on painava. Kirjassa onkin asiaa paljon enemmän kuin sen sivumäärästä voisi päätellä.

Malmi, 1917 ei sovi luettavasi ruuhkabussissa, sillä siihen pitää keskittyä. Se ei siitä huolimatta ole raskaslukuinen, päinvastoin. Siinä on hienoja mietelmiä, ajatuksia yhteiskunnasta ja meistä ihmisistä, lyhyitä mutta painavia totuuksia elämästä.

Hieno kirja, joka istuu mainiosti myös tähän hetkeen.

Ei meidän yhteiskuntamme ole jakaantunut pelkästään urbaanien kuplien vuoksi. On se jakaantunut pelottavasti myös noiden kuplien sisällä, ja vielä voimakkaammin kaikkien kuplien ulkopuolella.

Linturi kirjoittaa hienosti meistä ihmisistä:

Lettuna siitä, miten kauan ihminen pystyy tukahduttamaan tunteensa ja hyväksymään, että toinen, se onnekkaampi, vie aina voiton.

Oivana siitä, miten ihminen joskus ottaa haluamansa - vaikka väkisin.

Ingeborgina siitä, miten ihminen loppupelissä ajattelee usein vain itseään. Oli hinta mikä tahansa.

"Lettu hengitti nenän kautta, suun kautta, nenän kautta. Hautausmaan kulma, asunnottomien tulet paloivat, loivat varjoja enkelikiville. Roudan käpertämät lehdet peittivät uloste- ja ruoantähdekasoja.

Lettu työnsi kädet taskuihin. Hansikkaat olivat unohtuneet kotiin. Kylmyys sormenpäissä oli kuin kuolema, yhtä vääjäämätön ja jähmeä.

Lettu puristi kädet nyrkeiksi. Pelkoa ei ollut, oli vain ajatuksia, isänmaallisuutta ja surumielisiä silmiä.

Herra Åbergin murha oli ollut viimeinen pisara. Tai ainakin viimeistä edellinen. Isäkin sen oli jo sanonut, että jos työväkeä ei pysäytettäisi, tulisi uusia murhia."