Kasvukipuja vuonna 1917

Vappujuhlista on selvitty!

Tänä vappuna, kuten monena vuonna aiemminkin, juhlimme vappuaattoa historiallisena työläisten asuinalueena tunnetussa (ihanassa & rakkaassa) Vallilassa. Vappupäivänä suuntasimme omistavan luokan alueelle Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon piknikille.

Nykyään tuo jaottelu on kenties hieman sarkastinen, mutta pitää kyllä edelleen osittain paikkaansa :o)

Vallilan vapputansseissa kuitenkin tanssiin sulassa sovussa, kaikenlaisten aatteiden kannattajat. Ja vappupäivän piknikillä skoolattiin, oli kilistäjän puoluekanta mikä tahansa.

Koska tästä kahtiajaosta ja erilaisista aattellisista kuplista on kohistu viime viikkoina niin paljon, päätin hieman jatkaa poliittista debattia myös täällä blogissa.

Luin Jenni Linturin teoksen Malmi, 1917. Se kertoo pienen maalaiskunnan Malmin elämänmenosta kahtia jakautuneessa Suomessa, ikävistä tapahtumista itsenäistymisen alla (jotka kärjistyivät sitten itsenäistymisen jälkeen).

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (Teos, 2013)

Malmilla on totuttu elämään omistavan luokan ja sille työtä tekevän luokan kesken suhteellisen sopuisasti. Tilalliset nauttivat lihamureketta ja tilliperunoita puutalojensa keittiöissä palkollisten laittessa ruoan ja hoitaessa pellot.

Mutta sitten työläisten vastarinta alkaa kehittyä - enää ei haluta alistua omistavan luokan sanelemiin sääntöihin.

Eikä omistava luokkakaan ole enää yhtenäinen: siihenkin kuuluu ruotsia ja suomea puhuvia.

Yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten jännitteiden keskellä nuoret yrittävät kasvaa aikuisuuteen. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Lettu, eli Elisabeth, joka ottaa ensi askeleitaan aikuisten maailmaan: ihastuu ja vihastuu, rakastuu ja pettyy. Tunteiden kohteena on suomenkielinen poika Oiva, jonka veli Antero haluaa kiivaasti työläisille rangaistusta ja jopa kuolemaa.

Letun sisko, kaunis ja viehättävä Ingeborg, haaveilee näyttälijän ammatista ja tähteydestä - elämästä maalaiskunnan Malmin ulkopuolella, Helsingissä. Isältään salassa Ingeborg alkaa toteuttaa haavettaan päästyään Helsinkiin kouluun.

Nämä nuoret seuraavat Malmilla maailman muuttumista, lapsuudesta tutun turvallisen maailman rapautumista. He näkevät kuolemaa, oppivat miltä tuntuu tappaa, miltä tuntuu luopua unelmistaan.

Miltä tuntuu pettää läheisimmät ihmiset ympäriltään.

Jenni Linturin teos on vain 206 sivua, mutta se on niin hienosti kirjoitettu, ettei sivuilla ole lainkaan ilmaa. Jokainen lause on painava. Kirjassa onkin asiaa paljon enemmän kuin sen sivumäärästä voisi päätellä.

Malmi, 1917 ei sovi luettavasi ruuhkabussissa, sillä siihen pitää keskittyä. Se ei siitä huolimatta ole raskaslukuinen, päinvastoin. Siinä on hienoja mietelmiä, ajatuksia yhteiskunnasta ja meistä ihmisistä, lyhyitä mutta painavia totuuksia elämästä.

Hieno kirja, joka istuu mainiosti myös tähän hetkeen.

Ei meidän yhteiskuntamme ole jakaantunut pelkästään urbaanien kuplien vuoksi. On se jakaantunut pelottavasti myös noiden kuplien sisällä, ja vielä voimakkaammin kaikkien kuplien ulkopuolella.

Linturi kirjoittaa hienosti meistä ihmisistä:

Lettuna siitä, miten kauan ihminen pystyy tukahduttamaan tunteensa ja hyväksymään, että toinen, se onnekkaampi, vie aina voiton.

Oivana siitä, miten ihminen joskus ottaa haluamansa - vaikka väkisin.

Ingeborgina siitä, miten ihminen loppupelissä ajattelee usein vain itseään. Oli hinta mikä tahansa.

"Lettu hengitti nenän kautta, suun kautta, nenän kautta. Hautausmaan kulma, asunnottomien tulet paloivat, loivat varjoja enkelikiville. Roudan käpertämät lehdet peittivät uloste- ja ruoantähdekasoja.

Lettu työnsi kädet taskuihin. Hansikkaat olivat unohtuneet kotiin. Kylmyys sormenpäissä oli kuin kuolema, yhtä vääjäämätön ja jähmeä.

Lettu puristi kädet nyrkeiksi. Pelkoa ei ollut, oli vain ajatuksia, isänmaallisuutta ja surumielisiä silmiä.

Herra Åbergin murha oli ollut viimeinen pisara. Tai ainakin viimeistä edellinen. Isäkin sen oli jo sanonut, että jos työväkeä ei pysäytettäisi, tulisi uusia murhia."

Hätkähdyttävä Järjestäjä

Luin syksyllä näyttelijä Antti Holman haastattelun MeNaisista. Tämä itselleni tuntematon näyttelijä esiintyisi pian Putouksessa (jota en kyllä sitäkään katso) ja hän oli myös kirjoittanut esikoiskirjansa - Järjestäjän.

Holma kertoi haastattelussa taustastaan, lapsuudestaan uskovaisessa perheessä ja homoudestaan. Ja siitä, ettei hän koskaan ollut seurustellut.

Se haastattelu jäi mieleen, ja halusin heti lukea Holman esikoisen.

Järjestäjä on hätkähdyttävä! Holma on itse sanonut haastatteluissa, ettei kirja kerro hänestä. Väittäisin kuitenkin, ettei tuollaista teosta voi kirjoittaa, jos siihen ei pane myös itseään. Aika paljon.

Antti Holma: Järjestäjä, Otava (2014)

Järjestäjä kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka työskentelee kirjastonhoitajana. Naisvaltainen työyhteisö, etenkin sen esimies, tuntuu Tarmosta ahdistavalta. Itse asiassa koko elämä tuntuu Tarmosta ahdistavalta - ja yhdentekevältä.

Tarmo on homo. Vailla rakkautta.

Tarmon äiti on kuollut hänen ollessaan pieni. Isän kanssa suhde ei ole kovinkaan läheinen. Tarmolla ei juuri ole ystäviä (tästä ahdistuin varmaan eniten). Ainoa ystävä on kollega kirjastosta, mutta hänellekään Tarmo ei ole rehellinen eikä kerro totuutta.

Tarmon elämä muuttuu, kun hän saa pestin teatterin järjestäjänä. Työpaikka löytyy teatterista, jossa näyttelee mies, johon Tarmo on palavasti ihastunut.

Tarmo pääsee tarkkailemaan ihastustaan kulisseista. Puoliksi piilosta, puoliksi näyttävästi.

Tarmo tasapainoilee jonkinasteisen hulluuden rajamaastossa. Hän haluaa rakastaa, mutta ei onnistu siinä. Hän haaveilee paremmasta, mutta ei pysty pyrkimään sitä kohti. Hän haluaisi irtaantua ahdistavasta, mutta ei pääse siitä irti.

Järjestäjä on ahdistava. Siinä on myös ripaus luvattua huumoria, mutta ei sellaisella tavalla, että kirjaa voisi kutsuta hauskaksi.

Yksinäisyys, pakkomielteet, tukahdetut tunteet, salailu, kaksoiselämä. Kirjassa on melkoisesti aika ahdistavia teemoja.

Eikä Tarmon tarina pääty kovinkaan kauniisti.

Teatterin maailma on aina kiehtonut minua. Jo lapsena tunsin kutkuttavan väreilyn, kun kävimme katsomassa Sound of Musicin tai lapsi- ja nuorisoteatterin esityksen Taikurin hattu. Liityin myös itse teatteriryhmään ja muistan vieläkin savukoneen tuoksun ja verhojen takana tiivistyneen jännityksen.

Holma kuvaa teatterin maailmaa hyvin raadollisena, mitä se varmasti onkin. Kulisseissa kärsitään alkoholismista, kovasta kilpailusta rooleista, ikääntymisen tuomista hylkäämisistä (varsinkin naisilla) ja innovatiivisten ratkaisujen odotuksen tuomista paineista.

Antti Holma on itse työskennellyt Kansallisteatterissa - ja siitä kirja ilmiselvästi kertoo. Holma on sanonut, ettei halua enää takaisin teatterin leipiin. Tämän päätöksen taustalla olevat syyt voi lukea kirjasta.

Hyvin Holma kuitenkin kirjoittaa. Kirjassa on melko uniikki ote - ja se kyllä yllättää lukijansa. Muutamassa kohdassa se onnistuu myös naurattamaan, seuraavassa hymy tosin hyytyy hyvin nopeasti.

Järjestäjä on hyvä. Kaikessa kurjuudessaan. Ja väitän edelleen: siinä on mukana paljon Holmaa itseään. Sen verran syvälle kirjoittaja menee Tarmon nahan alle. Ei sinne olisi tuolla tavalla päässyt, jos ei olisi itse kokenut edes osaa siitä, mitä Tarmo. Valitettavasti.

"Kolme viikkoa myöhemmin, tapaninpäivän jälkeisenä yönä minä vain jännitin ja odotin aamua, en lainkaan nukkunut, ja vielä silloin sellainen valvominen oli minulle harvinaista.

Hän oli puhelimessa juhlallisesti määrännyt, että minun tulisi mennä häntä vastaan rautatieasemalle ja suudella häntä rautatieaseman pääovien edessä intohimoisesti kuin postikortissa.

En ollut koskaan tottunut sellaiseen julkiseen hellyteen, eikä hän omien sanojensa mukaan, mutta minun kanssani hän sanoi olevansa valmis siihen. Ja niinpä minä olin valmis siihen hänen kanssaan. Silti minua pelotti niin paljon, etten nukkunut koko yönä.

----

Seisoin viisitoista minuuttia ulkona odottamassa häntä."

Liian paksu perhoseksi

"Sulla on ollut aika paljon murheellisia kirjoja siellä blogissa", tokaisi eräs ystäväni tässä äskettäin.

Myönnän, että olen lukenut tänä syksynä kirjoja, joissa on melko surullisia ihmiskohtaloita. Sattumalta.

Rakastan kierrellä hiljaisessa kirjastossa ja silmäillä pitkiä kirjarivejä. Napata sieltä kirjan, josta olen kuullut tai jota olen pitkään etsinyt. Mutta yhtä ihanaa on saada käsiiinsä kirja, josta ei ole vielä kuullutkaan, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta.

Äskettäin silmiini saattui Sisko Istanmäen kirja Liian paksu perhokseksi (Tammi, 1995). Muistan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1998. Olen nähnyt elokuvan osittain, mutta en muistanut sen juonta tarkalleen. Mutta muistin, että elokuvan pääosia näyttelivät Kaarina Hazard ja Mika Nuojua - ja että tapahtumien keskiönä toimiva kyläkauppa muistutti oman mökkikylämme kyläkauppaa.

Liian paksu perhoseksi kertoo Kaisusta, joka on aina ollut isokokoinen, muita tyttöjä ja yleensä poikiakin isompi. Hän kasvaa erilaisena - ja siitä muistutetaan hänelle koko ajan.

Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Kaisu muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Hän aloittaa kauppa-apulaisena pienessä Ruutinojan sekatavarakaupassa, jota pitää poikamies Erni.

Erni on pieni mies. Samalla tavalla kuin Kaisu, myös Erni on kokenut olevansa erilainen. Pienikokoinen mies.

Kokoerostaan huolimatta Kaisu ja Erni huomaavat pian tykkäävänsä toisistaan. Pian ollaan jo naimisissa.

Kaisu ei saa paketissa kuitenkaan pelkästään Erniä, vaan myös tämän näpistelevän äidin ja lellitellyn siskon Viivin. Nämä kaksi imevät Ernistä kaiken irti: Erni rakentaa heille kauniin huvilan, ostaa huonekalut ja vaatteet viiimeisen päälle, maksaa laskut.

Kaksikko ei kelpuuta Kaisua vertaisekseen. Kaisu saakin kohdata halveksuntaa, väheksyntää ja suoranaista kiusaamista.

Tämä siitäkin huolimatta, että Kaisu tekee lujasti töitä sekatavarakaupassa: puunaa, puhdistaa, karkottaa kärpäset ja torakat.

Kaisu meinaa jo pari kertaa jättää Ruutinojan, kun Erni asettuu siskonsa ja äitinsä puolelle, vaimoaan vastaan. Kina jatkuu päivästä ja vuodesta toiseen.

Samalla Kaisu joutuu hyväksymään sen, että hänen ja Ernin ahkeralla työllä hankkimat rahat kuluvat Ernin äidin ja sisaren hemmotteluun ja ylelliseen elämään. Kaisu saa vain haaveilla pihalla ränsistyvän makasiinin remontista.

Kaisu opettelee kuitenkin hillitsemään itsensä. Niin hyvin kuin pystyy. Aina hän ei vaan enää jaksa.

Etenkään silloin, kun Kaisu saa kuulla, ettei voi saada lasta. Pian sen jälkeen Ernin sisar Viivi tulee raskaaksi, yllättäen ja suunnittelematta.

Kirjassa selviydytään päivästä toiseen. Ei haaveilla eikä toteuteta unelmia. Eletään vain elämää sellaisena kuin se tulee vastaan.

Juuri siitä syystä kirja teki vaikutuksen. Suurien haaveiden ja saavutusten nykymaailmassa on hyvä välillä muistuttaa itseään, että toisille elämä on jatkuvaa pettymystä ja samanlaisia päiviä vuodesta toiseen. Niitä, joilla kyllä on orastavia haaveita, mutta ei ehkä uskallusta eikä aina mahdollisuuttakaan edes haaveilla, koska se olisi vain itsensä kiusaamista.

Istanmäki kuvaa hienosti myös erilaisuutta. Sitä, millaista on kasvaa ja elää erilaisena. Miltä tuntuu, kun asiasta muistutetaan jatkuvasti. Kun asialle nauretaan ja siitä lasketaan leikkiä.

Kirjan oppi on myös täyttä totta: kovasti työtä tekemällä unohtaa murheensa.

Melko helposti sitä kokee nykymaailmassa olevansa liian paksu perhoseksi. Ilman, että siitä edes jatkuvasti huomautetaan. Mutta silloin riittää, että yksikin ihminen näyttää, ettei sillä ole väliä.

Kaikkien ei tarvitse olla perhosia. Mutta kaikilla on yhtä suuri oikeus olla onnellinen. Sitä emme vaan aina muista tässä kateuden ja kilpailun maailmassa.


Kerran kun Erni palaa reissulta, hän katsoo Kaisua moittivasti.

- Sinusta on tullut niin synkkä. Ennen sinä olit niin innokas. Nyt sinä käveletkin raskaasti.

- Jos minä olen liian paksu perhoseksi, Kaisu sanoo.

Hän pakenee myymälästä, menee keskellä päivää sänkykamariin ja putoaa vuoteelle kuin säkki. Edes päiväpeitettä hän ei jaksa ottaa pois. Erni tulee perässä ja pyytää:

- Ole tässä ilossa minun mukanani. Ajattele nyt, näin iloinen asia.

Erni ojentaa kätensä, mutta Kaisu ei saa tartutuksi siihen. Hän kääntää selkänsä, mutta ajattelee: Minä yritän.

Illalla Kaisu ottaa myymälästä sideharsopakan ja alkaa ommella lapselle vaippoja. Viivin lapsi saisi oikeat vaipat."


Ja lupaan: seuraavaksi valitsen kirjan, jossa ei käsitellä murheellisia ihmiskohtaloita. Ehkä joudunkin lukemaan jotain, joka ei kerro todellisesta elämästä... )

Kylmässä kamarissa

Kun istuin sijaiskämppäni keittiössä, mietin, mikä kirja voisi kuvata hyvin tätä hetkeä. En heti keksinyt, mutta kun menin kirjastoon, hyllystä pilkotti Ulla-Maija Paavilaisen teos Kylmä kamari.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010).

Nimi sopi minusta hienosti tilanteeseeni, vaikka en tiennyt kirjan teemasta sen enempää. Nappasin sen laukkuuni ja avasi sen sijaiskämppäni sängyllä.

Paljastui, että kirja kertoo lukioikäisestä Elinasta, joka asuu maaseudulla, talossa, jossa on paljon surua ja vaiettuja murheita. Elinan isoveli on menehtynyt, minkä vuoksi hänen äitinsä on sairastunut. Elinan täti on vanhapiika, jolla on taustallaan salaisuus, joka on liian raju tullakseen lausutuksi ääneen. Mutta Elina tietää siitä.

Elinaa ahdistaa asua talossa, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen eikä totuuksia saa sanoa ääneen. Elina kaipaa toisenlaiseen elämään ja toisenlaiseen maailmaan. Vapauteen. Kaupunkiin.

Kuuma kesä on aluillaan. Elina odottaa kesää ja sen kuumuuttaa kiihkeästi. Hän on tavannut Maken, jonka kanssa hän haluaa jakaa kesäyöt ja helteiset päivät.

Kotona odottaa kuitenkin kitkettävät kasvimaat ja lannantuoksuiset huoneet. Synkät salaisuudet. Vaietut totuudet. Elämään pettyneet ihmiset.

Kesän aikana Elina kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole aina omien valintojen summa. Mutta jokaisella on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja yrittää muuttaa suuntaa. Se vaatii rohkeutta ja usein myös luopumista. Siinä voi tulla suuria pettymyksiä, mutta on parempi yrittää kuin antaa asioiden olla.

Kirja tuoksuu ihanasti heinäpellolle. Olen itse viettänyt monta kesää maaseudulla, lannan ja rikkaruohojen tuoksussa. Ja Elinan ikäisenä haaveilin usein, että pääsisin kaupunkiin. Pois maaseudulta.

Nykyään nautin kuivatun heinän tuoksusta, sirittävistä sirkoista, lannankin hajusta. Vietän mielelläni maaseudulla kesääni, ainakin osan siitä.

Pystyin silti hyvin samaistumaan Elinan tunteisiin. Nuorena maailma tuntuu niin loppumattomalta, siellä näyttää olevan äärettömästä mahdollisuuksia, joihin pitäisi vain tarttua. Eikä pyöriä näissä tylsissä nurkissa.

Yleensä sitä huomaa, että siellä kotona lannan tuoksussa oli kuitenkin turvallisempaa. Pehmeämpää. Mutta sen tajuaa yleensä vasta sitten, kun on jo lähtenyt.

Ja hyvä niin. Olen aina ajatellut, että lähteminen on hyvä asia. Ainakin silloin, jos se, mistä lähtee jää elämään. Sinne voi aina palata.

Paavilainen käsittelee paitsi nuoruutta ja nuoruuden elämänjanoa, myös perhesuhteita. Sitä, miten monissa perheissä on asioita, joita ei näytetä ulospäin. Salaisuuksia, joita hävetään. Rakkauksia, joita pitää piilotella. Surua, josta muilla ei välttämättä ole tietoakaan.

Kylmä kamari ei ole häikäisevä lukukokemus, mutta se on heinäntuoksuista iltalukemista, jossa jokainen nainen voi palata omaan nuoruuteensa. Ainakin, jos osa siitä on vierähtänyt maaseudulla tai pikkukaupungissa.

"Ilta on maitoisen leppeä. Notkelmiin on jäänyt hellepäivien jäljiltä kuumia virtauksia, jotka lehahtaen kiertyvät säärien ympärille. Alsikeapiloitten mesi tuoksuu. Heinäkuu on laiskistumassa lopuilleen.

He riisuvat vaatteensa rantaheinikkoon, johon aurinko ei jaksa enää tähän aikaan illasta paistaa.

Vesi on pehmeää ja ruskehtavaa; sitä ei kannata päästää suuhunsa. Elina ui etäämpänä, voihkii ja huutelee, että ihanaa, ihanaa.

Ansakin kahlaa vyötäröään myöten, kyykistyy ja ponnistaa liukuun, muttei laita kasvojaan veteen.

Tällaista olisi olla vapaa."

Kertomus naisesta, joka haluaa seksiä

Kun mies haluaa parisuhteessa enemmän seksiä kuin nainen, se on julkinen vitsailun aihe. Kun nainen haluaa enemmän, siitä ei hiiskuta.

Jotenkin tuntuu, että vasta viime vuosina naiset ovat saaneet sanoa ääneen, jos mies ei tahdo yhtä paljon seksiä kuin nainen. Siitäkin on lupa jo vitsailla - jos siinä nyt mitään vitsailemista oikeastaan on.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa melko arasta asiasta kirjassaan Ei kiitos. Se kertoo nelikymppisestä Helistä, joka haluaa aviomieheltään enemmän seksiä kuin saa.

Kun seksiä ei tule, Heli alkaa etsiä sitä muualta. Hän ajautuu kiihkeään seksisuhteeseen parikymppisen Jarnon kanssa. Jarnolla on jäänyt nuoruusvaihe päälle: seksiä, viinaa, villiä elämää, vastuuttomuutta.

Ei ihme, että turvallisessa avioliitossa turvallisen miehen kanssa elävä Heli kokee villiä vapautta Jarnon seurassa. (Niin kuin moni keski-ikäinen mies ja nainen vastaavassa tilanteessa...)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2011).

Ei kiitos on osittain turhan kliseinen, mutta se onnistuu myös tarttumaan tämän hetken parisuhdepaineisiin - ja vitsailla niillä.

Keski-iässä moni asia väljähtyy. Työ, parisuhde, vanhemmuus, omat unelmat, arki. Kun ruuhkavuodet hellittävät, halutaan jotain hässäkkää. Moottoripyöriä, joogakursseja, uudet keittiönkaapit.

Seksiä.

Kliseistä, mutta totta. Tutkimuksethan osoittavat, että nainen on seksuaalisesti aktiivisimmillaan noin nelikymppisenä, miehet parikymppisinä. Siinä on selvä ristiriita.

Moni nainen miettii kahden-kolmenkymmenen vuoden iässä, millaisen miehen kanssa haluaisi tehdä lapsia. Takana on usein erilaisia seikkailuja ja ihmissuhteita - hurjiakin kokemuksia.

Vaakakuppi kallistuu silloin melko helposti siihen turvalliseen mieheen, tavalliseen tyyppiin, tulevaan perheenisään.

Tietenkään mies ei ole valmis heti, vaan häntä pitää kouluttaa ja kasvattaa. Kuuntelemaan, keskustelemaan, kertomaan tunteistaan. Päästämään irti ärsyttävistä tavoista, olemaan enemmän kotona.

Nainen haluaa muuttaa miehen oman mielensä mukaiseksi. Kunnes huomaa, että samalla miehiset piirteet ovat haalistuneet. Ja koko suhde tuntuu sen myötä haalenevan. Mies on liian tossun alla. Liian kiltti. Liian tylsä. Liian tavallinen.

Pitkä parisuhde on vaikea juttu. Sitä ei käy kieltäminen. Se on varmasti vaikein asia elämässä.

Samaan aikaan seksi on oleellinen osa elämää ja parisuhdetta. Ja juuri se alkaa haalistua ajan kuluessa - juuri kun sitä eniten tarvittaisiin.

Härkösen teos ei ehkä ole kirjana loistelias, mutta se osuu omalla tavallaan naulankantaan. Miten helppo on ylittää raja, kun kyse on läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä, nautinnosta. Huolimatta siitä, että puolisolla voi olla masennus tai keski-iän kriisi, kuten Härkösen kirjan toisella päähenkilöllä, Helin puolisolla Matilla.

Kirjasta voi olla monta mieltä, mutta ein kuuleminen tuntuu pahalta. Oli sitten mies tai nainen. Tarpeeksi monta kertaa sen kuultuaan turtuu. Tavalla tai toisella.

"Mutta ihan rehellisesti: miltä minusta todella tuntuu? Tämän megapetoksen ja hutsukeikan jälkeen? Hyvältä. Aivan mahtavalta. Onnen eteen täytyy nähdä vaivaa eli uskaltaa tehdä muut onnettomiksi.

Jotain oleellista kuitenkin puuttuu. En ole aivan oma itse. Tuntuu kuin olisin menettänyt yhden ruumiinjäsenen.

Sitten tajuan. Syyllisyys. Minulta puuttuu syyllisyys."

Tien risteyksessä

Luen aivan liian vähän uusia, ihan äskettäin ilmestyneitä kirjoja. Toisin kuin kunnon kirjablogistin kuuluisi. Niitä on vain niin hankala saada käsiinsä.

Eräs teistä lukijoista vinkkasi minulle jo keväällä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanista. Hetkeä aiemmin Hesari oli julkaissut kirjan arvostelun - joka oli erittäin mairitteleva. Ei siis ollut yllätys, että kirjaan oli tehnyt satoja varauksia, kun yritin lainata sitä kirjastosta.

Asetuin jonon hännille, ja kesällä sain viimein lainaan Kinnusen esikoisromaanin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, WSOY 2014

Hetken aikaa tuntui, että helteisenä kesäpäivänä oli vaikea hypätä kylmyyden keskelle Lappiin, likaisten korpitupien lavitsoille. Mutta kirjan alku oli sen verran raju, että se tempaisi nopeasti mukaansa.

Katja Kallion Kätilö-romaanin tapaan myös Kinnusen kirjan yksi päähenkilö on kätilö, Maria. Korpikylissä vaikeita synnytyksiä hoitava Maria on vahva persoona, joka ei säikähdä kuollutta sikiötä eikä ihmisten arvostelevia katseita, joita hän saa osakseen aviottoman lapsensa vuoksi. Kinnusen Maria muistuttaakin hieman Kallion romaanin päähenkilöä.

Maria kulkee omaa tietään, mutta myös hänen polkunsa risteää monen muun tien kanssa. Yksi niistä on hänen tyttärensä Lahjan tie. Lahja haluaa olla äitinsä tavoin vahva ja itsenäinen, ja siksi hän päättää ryhtyä valokuvaajaksi. Se on harvoja ammatteja, joita nainen sai vapaasti harjoittaa (ja jossa nainen pystyi jopa menestymään) 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Äitinsä tapaan Lahjakin jää lapsen kanssa yksin. Hetkeksi. Toisin kuin äitinsä, Lahja ei kuitenkaan halua jäädä yksin koko elämäkseen. Hän päätyy lopulta naimisiin kiltin miehen Onnin kanssa. He saavat vielä pari yhteistä lasta - ja elämänpalaset ovat periaatteessa kohdallaan.

Rakkaus ei kuitenkaan kannattele Lahjaa - eikä anna parastaan. Sodan myötä Onnista tulee entistäkin etäisempi. Tämä ei halua koskettaa Lahjaa, ei osoita hellyyttä, ei oikein rakkauttakaan.

Onni alkaa rakentaa taloa. Sodasta toipuva Suomi alkaa nousta uudelleen jaloilleen - Onnin ja Lahjan talo siinä mukana. Talosta tulee lopulta isompi kuin perhe edes tarvitsee. Sen jäsenten tiet alkavat ristetä entistä harvemmin.

Siitäkin huolimatta Onnin ja Lahjan poika Johannes päättää jäädä perheensä kanssa asumaan isänsä rakentamaan taloon. Taloon, joka kasvaa, mutta joka silti kahlitsee sen sisällä asustavia ihmisiä. Kuten Johanneksen vaimoa Kaarinaa, joka on kirjan neljäs kertoja Marian, Lahjan ja Onnin ohella.

Kaarina ymmärtää, että talo ja sen portaikot kätkevät taakseen puhumattomia asioita. Mutta hän ymmärtää myös sen, että kaikista asioista ei kannata puhua ääneen. Joskus peittelyyn ja salailuun on syynsä, myös perhepiirissä.

Kinnusen teos on kauniisti ja tyylikkäästi kirjoitettu romaani onnettomista ihmiskohtaloista. Siinä tuoksui jollain tavalla äitini lapsuuskoti, joka sijaitsee eräänlaisella korpimaalla. Kirjaa lukiessani haistoin ukkini talon hieman ummehtuneen, kellarikerroksessa sijaitsevan saunan, jonka pimeässä, kosteutta tihkuvassa pukuhuoneessa minua aina hieman pelotti lapsena.

Kuulin äitini lapsuuskodin vintin rappusten narinan ja tunsin vinttikamarin sänkyjen pehmeät, vanhat lakanat. Sekin talo oli ja on edelleen monien elämänpolkujen risteyskohta. Ja sielläkin on elänyt vahvoja ihmisiä, jotka ovat joutuneet taipumaan elämässä. Muuttamaan suuntaa kesken matkan.

- Mitä sinä teet?

Onni oli avannut silmänsä ja tuijotti. Vaikka Lahja oli yrittänyt nousta seinän puolelta hitaasti, painaa polvensa ja käsivartensa verkkaan vuoteeseen ja kulkea Onnin yli, Onni oli herännyt.

Lahja huomasi olevansa nelinkontin Onnin päällä. Hän tunsi miehen yöntuoksuisen hengityksen huulillaan. Hän ei muistanut, koska oli ollut viimeksi näin lähellä miestään. Ruumiin lämpö hohti peittojen läpi hänen vartalolleen. Mies katseli hänen kasvojaan ja näytti yhtäkkiä melkein säikähtäneeltä. Lahja kierähti nopeasti lattialle ja nykäisi valuvaa villasukkaa ylös.

- Minä laitan tulta. Nuku vielä.

Vaikeneminen. Salaaminen. Peittely. Häpeä.
Kaipuu. Kosketus. Läheisyys.
Usko. Toivo. Rakkaus.
Tommi Kinnusen romaanissa nämä kaikki risteävät - kuten elämässä aina.

Hankoon!

Kesä oli täynnä säkenöiviä hetkiä. Ei ollut sattumaa, että ostin lentokentältä pokkarina Katja Kallion romaanin Säkenöivät hetket.

Luin sen Santorinilla samalla, kun katselin auringon säteiden välkettä meressä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket, Otava 2013

Kirja alkaa vuoden 1914 Hangosta, Bellevue-hotellista. Inga Troberg ja hänen tyttärensä Elly ovat hotellissa virkistäytymässä (eli hoidattamassa Ingan hermoja). Hotellin ravintolasalissa nautitaan teetä ja leivonnaisia. Ihmiset istuvat selät suorina, nyökkäilevät kohteliaasti, naisilla on pitsiä päällä...

Sitten syttyy sota - ja kaikki muuttuu. Elly jää orvoksi, mutta hän päättää jäädä Hankoon. Elämä ei ole enää pitsihuviloita ja -mekkoja. Elly joutuu pesijäksi hotelliin, jossa oli ennen vieraana. Hän perustaa myös perheen ja saa tyttären, Beatan.

Näiden kolmen naisen, Ingan, Ellyn ja Beatan, elämät nivoutuvat yhteen. He kaikki jäävät yksin, tarrautuvat intohimoon ja joutuvat kokemaan sen loppumisen jättämän tyhjyyden.

Kirja alkaa tahmeasti. Katja Kallio on valinnut itselleen uudenlaisen aihepiirin ja maailman. Aluksi tuntuu, ettei se kanna.

Ingan elämä jää ontoksi, mutta Ellyn tarinassa alkaa olla jo kiinnostavia piirteitä. Parhaiten sain kiinni Beatasta - ja siinä tarinassa myös Hanko näyttäytyy eniten sellaisena, jollaiseksi sen kesäpäivänä kuvittelin.

Kirja ei aivan vastaa sitä, mitä sen kansia katsellessani odotin. Siinä on jonkin verran kesäistä Hangon hiekkarantaa, 20-luvun uimapukuja ja hattuja sekä kesäisen meren välkettä - mutta ei tarpeeksi.

Säkenöivät hetket. Missä ne oikeastaan olivat? Intohimossa?

Kallio onnistuu kirjan toisella puoliskolla kertomaan naisten vahvuudesta ja naisten välisistä siteistä. Ystävyydestä. Sisaruudesta.

Siitä pidin.

Kynsien lakkaamisesta, gramofonin soinnuista, kikatuksesta, haaveista...
Hetkistä, jolloin on vain niin onnellinen siitä hetkestä.
Säkenöivistä hetkistä.

"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta hän ei ole varma. Varmaa on se, että kenelläkään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solvegia Beata ei edes muista.

I know that I´m late but I'll be up-to-date

When I shimmy like my sister Kate

I mean, when I shimmy like my sister Kate

Beata tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Tähän hän tahtoisi jäädä."

Onko Afganistanista Pariisiin liian pitkä matka?

Kuten olen kertonut, yksi suosikkikirjoistani on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on kaunis, koskettava, itkettävä kirja, jossa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta ja naiseutta tavalla, joka puhuttelee pitkään.

Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Hosseinin seuraavan teoksen, Ja vuoret kaikuivat.

Ja vuoret kaikuivat. Otava, 2013.

Kirjaa on kehuttu kovasti, ja se alkoikin lupaavasti. Isä, poika ja tytär matkaavat jalkaisin halki autiomaan Kabuliin. Perillä isä luovuttaa tyttärensä toisen perheen kasvatettavaksi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, ja isä joutuu luopumaan lapsestaan. Itkuhan siinä tuli!

Hosseini kuljettaa tätä tarinaa eri tavalla kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjaa. Tällä kertaa jaetaan pieni pala kunkin henkilön elämää kerrallaan. Tarinat linkittyvät kyllä toisiinsa, mutta yllättävän löyhästi.

Alun tarinan päähenkilöiden kohtalot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Olisi ollut kiva kuulla enemmän perheen pojan Abdullahin elämästä pikkuisessa afganistanilaisessa kylässä. Miten hänen elämänsä sujuu, kun rakas pikkusisko katoaa viereltä? Miten hän unohtaa katkeruutensa isäänsä kohtaan? Vai unohtaako hän?

Olisi ollut mukava lukea siitä, millaista kamppailua toisessa perheessä kasvanut sisar Pari käy läpi tajutessaan, ettei ole sitä, mitä luulee. Miten hän löytää, asuttuaan vuosia Pariisissa, sisältään afganistanilaisen tytön, jolla on unohdettu veli?

Nyt nämä ihmiskohtalot jäävät hieman laimeiksi. Ehkä Hosseini ei halua mässäillä surullisilla, kieltämättä herkullisilla aineksilla. Tai sitten hän haluaa rakentaa teoksen eri aineksista kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan, jossa oli kaksi naista, joiden tarinat kietoutuivat yhteen. Mutta sitä lukija jää kaipaamaan. Kertomusta noiden sisarusten elämästä, irrallaan mutta samalla toisiinsa kietoutuen.

Teoksessa kerrotaan tarinoita, jotka ovat kyllä kiinnostavia kohtaloita, mutta jotenkin irrallaan toisistaan. Miksi Hosseini haluaa kertoa Afganistanissa työskentelevän lääkärin elämästä, kun tämä linkittyy sisaruksiin vain löyhästi, asumalla samassa talossa, jossa sisko vietti pari vuotta lapsuudestaan?

Jäin kaipaamaan edellisessä kirjassa loistanutta kuvailua Afganistanista. Siinä Hosseini avasi tuota maailmaa kaltaiselleni länsimaalaiselle uusin keinoin. Nyt liikutaan Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Hosseini haluaa selvästi kertoa afgaanien arjesta meidän länsimaalaisten keskellä, mutta nuo todellisuuden palaset jäävät jotenkin muruiksi.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä". Juuri tätä toivoinkin. Herkulliset ainekset kuitenkin hukkuvat jonnekin.

Kuten kerroin aiemmin, itkin hurjasti, kun luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan. Tällä kertaa en kokenut samanlaista tunnevyöryä. Aivan kirjan lopussa itkin hieman. Koska siinä Hosseini osuu oikeaan: sisaruus sitoo koko elämäksi, vaikka toinen ei olisikaan siinä vierellä. Se on side ja suhde, joka on ja pysyy. Ainakin sen tiedostaa, vaikka toista ei näkisikään.


"Minä luulin, että sinä olit lähtenyt pois", Abdullah sanoi ääni vavisten.

Isä istuutui hiljaa hiilloksen ääreen.

"Missä sinä olit?"

"Nuku nyt, poika."

"Ethän jättäisi meitä. Ethän tekisi niin, isä."

Isä katsoi häneen, mutta pimeässä Abdullah ei nähnyt hänen ilmettään. "Herätät vielä sisaresi."

"Älä jätä meitä."

"Nyt riittää siitä asiasta."

Abdullah asettui makuulle sisar tiukasti sylissään, sydän kurkussa jyskyttäen."

Muistatko Ruusun aikaa?

Millaista elämä oli 20 vuotta sitten? Mietin tätä, kun juhlimme ystäväni kanssa 20 vuotta parhaina kavereina. Vuonna 1993 moni asia oli aivan toisin.

Kännyköitä ei ollut monilla, ainakaan lapsilla. Meidän perheellä oli yksi, NMT-GSM. Sellainen iso laatikko. Tietokoneetkin olivat aika isoja ja hitaita. Ainakin se meidän perheen harmaa köriläs oli.

Televisiossa oli vain kolme kanavaa, mutta yhdeltä niistä tuli jo Kauniit ja rohkeat. Muulloin katseltiin Metsoloita, Merlose Placea ja Ruusun aikaa.

Tähän pysähdys! Kun kävin kirjastossa, huomasin hyllyssä Raija Orasen romaanin Ruusun aika. Aloin muistella tuota televisiosarjaa, jota esitettiin 90-luvun alussa. Sitä katsoivat kaikki, ainakin minun ikäisistäni.

Muistatko sinä sen?

Ruusun aika. Teos, 1992.

Oli muuten aika uskomatonta, miten hyvin sarja palautui mieleen. Ruususten puinen omakotitalo, harmaa-valkea keittiö, rappuset, ullakko, Matikaisten pieni kauppa. Jukka Puotila perheen lääkäri-isänä, Paavo Westerberg pitkätukkaisena Illinä. Vappu Jurkka ullakolla näyttäytyvänä isoäitinä.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis, että olisi palannut omaan lapsuuteen 90-luvulle. Niiden samojen tuoksujen, arkisen kiireen ja huolettomien lapsuuspäivien keskelle. Katsomaan televisiosta Ruusun aikaa.

Ruususten perheen pienintä, Roopea, näytellyt Pauliina Sykkö on melkein minun ikäiseni. Ehkä siksikin sarja upposi aikoinaan niin hyvin.

Kirja kertoo tavallisen perheen tavallisesta elämästä. Tekemättömistä kotitöistä, kasvavista pyykkipinoista, perheen yhteisistä illanvietoista, keittiön tuoksuista. Tyhjästä jääkaapista ja perusruoasta, jota haetaan kaupasta.

Onhan Orasen kirja tähän aikaan hieman naiivi, mutta samalla se on myös tosi herttainen. Ihanan viaton. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin lapsena jutellut ullakolla kutoville haamumummoille. Sehän olisi ollut tosi suloista! Ja varmasti juttelinkin jollekulle, en vain ehkä tajunnut, kenelle.

Melkoinen ylläri oli sekin, että Ruususten perheen kotitalo sijaitsi Toukolassa. Siis ihan näillä samoilla kulmilla, missä lenkkeilen harva se ilta. Sinne voi hyvin kuvitella edelleen Ruususen perheen - isän, äidin, kolme lasta, koiran ja mummon. Kinastelemaan ja halaamaan. Huutamaan ja rakastamaan.

Kirjassa ehkä hieman häiritsi se, että perheellä oli aina rahapula. Onhan Toukolassa varmasti ollut kallista asua jo 90-luvulla, mutta perheessä on kuitenkin lääkäri-isä ja hallintojohtajaäiti. Ja silti välillä on ihan ruoastakin pula, eikä ulkomaille ole vara mennä. Mekin käytiin, vaikka oltiin hyvin erilainen perhe 90-luvulla kuin Toukolan Ruususet.

Mutta kirjasta jäi kuitenkin lämmin fiilis. Ei se yllättänyt, eikä se kirjana ole mitenkään ihmeellinen. Ehkä kaikki vaan liittyy siihen, mitä oli silloin, 20 vuotta sitten. Se oli ihanaa aikaa. Ruusun aikaa.

Roopella oli vielä hetki ennen kouluun lähtöä. Hän istui reppu valmiina keittiön pöydän ääressä ja ajatteli. Esimerkiksi sitä, miten erilainen tämä talo oli erilaisina päivinä. Ihan äskettäin täällä oli ollut paljon väkeä ja meteli, nyt hän istui tässä täydessä hiljaisuudessa.

Hän ajatteli itseään, Roopea, Roosa-Maaria Ruususta. Sitä hän ei ollut oikeastaan tehnyt koskaan ennen. Hän oli aina ajatellut sitä mitä hän tahtoi tai toivoi tai mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa tai ehkä tapahtuisi. Mutta hän ei ollut ajatellut itseään. Että hän oli tässä....

Kangastuksia kadonneesta rakkaudesta

Kjell Westön romaaneissa ihmisille ei yleensä käy rakkaudessa kovinkaan hyvin. Uusin kirja, Kangastus 38, ei tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kirjassa eletään vuotta 1938, viimeistä vuotta ennen uuden sodan syttymistä. Saksa vahvistuu ja varustautuu. Hitlerin voima leviää Suomeenkin. Nationalismi nousee, vihamielisyys lisääntyy.

Kaiken keskellä kaksi ihmistä elää vailla rakkautta.

Kangastus 38, Otava 2013

Kirjan päähenkilöt, asianajaja Claes Thune ja konttoristi Matilda Wiik, ovat molemmat jääneet rakkaudessaan yksin. Westö kuvaa kauniisti sitä, miten ihminen ei pysty unohtamaan. Miten rakastettu palaa mieleen paikoissa, joissa on yhdessä käyty, ihmisten kautta, joita on yhdessä tavattu. Unohtaminen vie aikaa. Paljon pidempään kuin toivoisimme.

Joskus jopa niin kauan, ettei unohtamiseen enää edes usko. Kunnes lopulta vain unohtaa, ei enää hätkähdä muistoa.

Samaan aikaan Westö kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet meidän ajassamme pinnalla. Rasismista, suvaitsemattomuudesta, vähemmistöjen syrjimisestä, erilaisuuden pelosta. Erottelusta ja jaottelusta. Juuri nämä asiat korostuvat ja kärjistävät meidän yhteiskuntaamme tässä hetkessä.

"Sitä paitsi oli raukkamaista todellisuudenpakoa väittää, että kaikki rodut ovat samanarvoisia, Rolle sanoi ja lisäsi, että ihmiset valitettavasti olivat surkimuksia: jopa niinkin suuri runoilija kuin Schiller oli astunut arvonihilistien kavalaan ansaan ja runoillut, että jonakin päivänä kaikki ihmiset olisivat veljiä keskenään.

Totuushan oli että suuret, kehittyneet kulttuurit olisivat syvällisempiä ja niillä oli suurempi absoluuttinen arvo kuin vähemmän kehittyneillä, ja ilman suurten kulttuurien vetoapua alkukantaisemmat ja valitettavasti usein kiittämättömät ihmiskunnan osat eivät saisi mitään mahdollisuuksia kohota uusille kehitystasoille."

Nämä ajatukset linkittyvät Westön luomaan kangastukseen vuoden 1918 tapahtumista. Siihen, mitä sisällissota aiheutti meille suomalaisille. Kirjassa palataan vankileirille - maailmaan, jossa toiselle puolelle kuuluvalla ihmisellä ei ole arvoa.

Kangastus 38 on surullisen kaunis kertomus. Se etenee hiljalleen, mutta niin sen pitääkin. Westö haluaa luoda kangastuksen tästä ajasta vuoteen 1938. Kovin paljon ei ole muuttunut...

Kohtaaminen Kirjamessuilla

Viikonloppu vierähti mielenkiintoisissa merkeissä Messukeskuksessa, jossa järjestettiin yhtä aikaa kirja-, musiikki-, viini- ja ruokamessut. Kaikki hyvä samassa paketissa.

Olemme käyneet ystäväporukalla jo useana syksynä Kirjamessuilla. Ohjelmassa on aina kiertelyä, pari kirjailijakohtaamista, uutuuskirjojen hypistelyä ja lopuksi viininmaistelua.

Tänä vuonna keskityin itse työni vuoksi eniten jälkimmäiseen, joten kirjat jäivät vähän vähemmälle. Ehdin kuitenkin pari kertaa piipahtaa Kirjamessujen tungoksessa.

Eilen sunnuntaina pysähdyin kuuntelemaan uuden romaanin äskettäin julkaisseen Kjell Westön haastattelua. Luen parhaillaan Kangastas 38 -romaania (Otava, 2013).

Westö kertoi, että...

...hän on julkaissut kolme runokokoelmaa, joista yhden omakustanteisesti. Sitä myytiin 7 kappaletta.

...Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Stig-Björn Nyberg oli Westön historianopettaja lukiossa.

...edellisen romaanin, Älä käy yöhön yksin, päähenkilön Jounin nimivalinta ei osunut aivan nappiin. Westö on saanut palautetta, että Jouni on enemmän pohjoisemmassa Suomessa asuvan mieshenkilön kuin helsinkiläisen miehen nimi.

...uuden romaanin, Kangastus 38, miespäähenkilö syntyi helpommin kuin naispäähenkilö, joka on hänen tähän asti luomistaan romaanihahmoistaan vaikein.

...uuden romaanin naishahmoissa on aivan yhtä paljon häntä itseään kuin sen mieshahmoissa.

...hän kokee sympatiaa viime vuosisadan alussa syntynyttä sukupolvea kohtaan. Nämä joutuivat keskelle ensimmäistä maailmansotaa hyvin nuorina. Jo ennen näiden 40-vuotispäivää oli taas sota-aika. Tästä syystä Westö kuvaa romaaneissaan tämän sukupolven kokemuksia.

Olen vasta Kangastus 38:n alussa, mutta se vaikuttaa lupaavalta. Lupaavammalta kuin Westön edellinen, Älä käy yöhön yksin.

Lopputulos selviää vain, no, sivuja kääntämällä.

Seitsemäntoista on unelmien ikä

Mistä silloin haaveilee, kun on 17-vuotias? Lähes täysi-ikäinen, koulu melkein takana, oma elämä edessä.

Minusta piti tulla lääkäri. Mutta sitä ennen halusin nähdä maailmaa. Minun piti asua kattohuoneistossa Pariisissa. Viettää talvikausi laskettelukeskuksessa Alpeilla. Muuttaa Tukholmaan ja oppia puhumaan ruotsia.

Haaveilin muutosta pois synnyinkaupungistani, joka tuntui tuolloin liian pieneltä ja ahtaalta.

Seitsemäntoista on unelmien ikä. Silloin uskoo, että edessä on jotain uskomatonta. Erilaista kuin muilla. Mutkan takana häämöttää kotikaupunkia huomattavasti suurempi opiskelukaupunki. Pikkukaupunki murheineen jää taakse.

Tästä alkaa matka menestykseen, maineeseen, loistavaan uraputkeen...

Juha Itkosen teos Seitsemäntoista kertoo ihmisen kasvusta osaksi unelmaansa. 17-vuotias lukiolainen "Henrik" kasvaa aikuiseksi. Hänestä tulee Julius Ilonen, kirjailija. Julius kirjoittaa kirjan, jossa muistelee nuoruuttaan. Hän kuvittelee nuoruutensa uudelleen. Sekoittaa totuutta ja kuvitelmaa.

Seitsemäntoista, Otava 2010

Kirja oli erilainen kuin odotin. Alussa tarina kyllä eteni niin kuin olin ajatellutkin. Itkonen kirjoittaa nuoren pojan kasvutarinaa: ensimmäinen työpaikka, ensimmäinen rakkaus, ensimmäinen epäilys itsestä, omasta seksuaalisuudesta ja tulevaisuudesta...

Sitten kirja muuttuu. Tarina siirtyy tähän hetkeen, kertomukseksi kirjailijan kamppailusta, matkasta omaan identiteettiin.

Se on toisenlainen kasvutarina. Miten kohdata seitsemäntoistavuotiaan unelmat, kun ne ovat jo toteutuneet? Kun haave kirjailijan ammatista on saavutettu? Vastaako se nuoruuden odotuksia?

Itkosen idea on hauska. En ole kuitenkaan aivan varma, toimiiko se täysin. Kirjailija Julius Ilosen todellisuus on hyvin kaukana teini-Henrikin todellisuudesta. Ehkä jopa liiankin kaukana? Kuvitteellinen tarina tuntuu todellisemmalta kuin todellinen itse.

Vai mikä on loppupelissä todellista? Ovatko haaveetkaan enää totta?

"Henrikistä tulee runoilija. Hän ei edes koe valitsevansa, valinta on tehty hänen puolestaan. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi, laudaturin luonnollisesti. Hakee sitten Helsingin yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä.

Koko ajan hän kirjoittaa. Helsinkiin selvittyään hän epäilemättä tapaa kustantajia, kustantajat ymmärtävät hänen lahjakkuutensa, hän julkaisee ensimmäisen kokoelmansa 21-vuotiaana.

----

Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole vielä haavoittunut tarpeeksi."

Elämä haavoittaa. Se vie meidät unelmiimme, jotka eivät lopulta vastaa haaveitamme. Mutta niin pitääkin olla. Se on kasvamista. Ja siitä Itkonen kirjoittaa hienosti.

Julius Ilosesta kasvoi kirjailija. Moni unelmoi samaa unelmaa. Että voisi olla kirjailija. Vain ajatella ja kirjoittaa ajatuksiaan.

Tulevana viikonloppuna järjestetään Helsingin kirjamessut. Siellä moni kirjailijanalku kertoo unelmansa toteutumisesta. Ja vielä useampi tuon unelman jo aikaa sitten saavuttanut luo pohjaa monien haaveille omasta kirjasta - ja kirjailijan elämästä.

Tutustu ohjelmaan, jos et ole vielä ehtinyt. Joukossa on varmasti tarina, jonka haluat kuulla. Unelma, johon haluat tarttua.

Messukeskuksessa tavataan!