Kylmässä kamarissa

Kun istuin sijaiskämppäni keittiössä, mietin, mikä kirja voisi kuvata hyvin tätä hetkeä. En heti keksinyt, mutta kun menin kirjastoon, hyllystä pilkotti Ulla-Maija Paavilaisen teos Kylmä kamari.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010).

Nimi sopi minusta hienosti tilanteeseeni, vaikka en tiennyt kirjan teemasta sen enempää. Nappasin sen laukkuuni ja avasi sen sijaiskämppäni sängyllä.

Paljastui, että kirja kertoo lukioikäisestä Elinasta, joka asuu maaseudulla, talossa, jossa on paljon surua ja vaiettuja murheita. Elinan isoveli on menehtynyt, minkä vuoksi hänen äitinsä on sairastunut. Elinan täti on vanhapiika, jolla on taustallaan salaisuus, joka on liian raju tullakseen lausutuksi ääneen. Mutta Elina tietää siitä.

Elinaa ahdistaa asua talossa, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen eikä totuuksia saa sanoa ääneen. Elina kaipaa toisenlaiseen elämään ja toisenlaiseen maailmaan. Vapauteen. Kaupunkiin.

Kuuma kesä on aluillaan. Elina odottaa kesää ja sen kuumuuttaa kiihkeästi. Hän on tavannut Maken, jonka kanssa hän haluaa jakaa kesäyöt ja helteiset päivät.

Kotona odottaa kuitenkin kitkettävät kasvimaat ja lannantuoksuiset huoneet. Synkät salaisuudet. Vaietut totuudet. Elämään pettyneet ihmiset.

Kesän aikana Elina kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole aina omien valintojen summa. Mutta jokaisella on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja yrittää muuttaa suuntaa. Se vaatii rohkeutta ja usein myös luopumista. Siinä voi tulla suuria pettymyksiä, mutta on parempi yrittää kuin antaa asioiden olla.

Kirja tuoksuu ihanasti heinäpellolle. Olen itse viettänyt monta kesää maaseudulla, lannan ja rikkaruohojen tuoksussa. Ja Elinan ikäisenä haaveilin usein, että pääsisin kaupunkiin. Pois maaseudulta.

Nykyään nautin kuivatun heinän tuoksusta, sirittävistä sirkoista, lannankin hajusta. Vietän mielelläni maaseudulla kesääni, ainakin osan siitä.

Pystyin silti hyvin samaistumaan Elinan tunteisiin. Nuorena maailma tuntuu niin loppumattomalta, siellä näyttää olevan äärettömästä mahdollisuuksia, joihin pitäisi vain tarttua. Eikä pyöriä näissä tylsissä nurkissa.

Yleensä sitä huomaa, että siellä kotona lannan tuoksussa oli kuitenkin turvallisempaa. Pehmeämpää. Mutta sen tajuaa yleensä vasta sitten, kun on jo lähtenyt.

Ja hyvä niin. Olen aina ajatellut, että lähteminen on hyvä asia. Ainakin silloin, jos se, mistä lähtee jää elämään. Sinne voi aina palata.

Paavilainen käsittelee paitsi nuoruutta ja nuoruuden elämänjanoa, myös perhesuhteita. Sitä, miten monissa perheissä on asioita, joita ei näytetä ulospäin. Salaisuuksia, joita hävetään. Rakkauksia, joita pitää piilotella. Surua, josta muilla ei välttämättä ole tietoakaan.

Kylmä kamari ei ole häikäisevä lukukokemus, mutta se on heinäntuoksuista iltalukemista, jossa jokainen nainen voi palata omaan nuoruuteensa. Ainakin, jos osa siitä on vierähtänyt maaseudulla tai pikkukaupungissa.

"Ilta on maitoisen leppeä. Notkelmiin on jäänyt hellepäivien jäljiltä kuumia virtauksia, jotka lehahtaen kiertyvät säärien ympärille. Alsikeapiloitten mesi tuoksuu. Heinäkuu on laiskistumassa lopuilleen.

He riisuvat vaatteensa rantaheinikkoon, johon aurinko ei jaksa enää tähän aikaan illasta paistaa.

Vesi on pehmeää ja ruskehtavaa; sitä ei kannata päästää suuhunsa. Elina ui etäämpänä, voihkii ja huutelee, että ihanaa, ihanaa.

Ansakin kahlaa vyötäröään myöten, kyykistyy ja ponnistaa liukuun, muttei laita kasvojaan veteen.

Tällaista olisi olla vapaa."