Pakkasin kesäkuussa kämppäni muoveihin ja otin muutaman (noh, ehkä pari liikaa) nyssäkän mukaani sijaiselämääni varten. Edessä olisi neljä kuukautta poissa kotoa. Mitä ihminen tarvitsee tuollaisena aikana?
Kun muutin pois kotoa, oli kesä. Helteet olivat vielä edessä, joten jouduin ottamaan mukaan bikinit, hellemekot ja sandaalit.
Takaisin pääsisin vasta loppusyksystä. Siksi pakkasin myös parit talvikengät, lämpimän takin, hatut ja hanskat jätesäkkeihin.
Otin mukaani oman peittoni - sen alla nukun parhaiten. Pari tyynyliinaa, pyyhkeen, kosmetiikkaa...
Pitäähän ihmisen myös syödä, enkä ajatellut ostaa neljän kuukauden vuoksi uusia jauhopusseja ja maustepurkkeja. Ne lähtivät siis myös matkaani.
Kukat. Eiväthän ne pärjäisi neljää kuukautta pimeydessä, vailla kastelua.
Pian huomasin, että olin pakannut mukaani kaksi autolastillista tavaraa. Enkä oikein tiennyt, minne olin niitä viemässä ja missä viettäisin seuraavat neljä kuukautta.
Runsaan kuukauden kuluttua, kesälomien jälkeen minun piti muuttaa sympaattiseen pieneen piharakennukseen. Se oli kuin mummonmökki. Punainen tupa ja omenapuut. Kamina, 60-luvun tyyliin sisustettu tupa, Muuramen lipasto ja natisevat ikkunat. Ihastuin paikkaan, kun kävin sitä alkukesästä katsomassa. Täällä viettäisin lempivuodenaikani loppukesän ja alkusyksyn. Omenapuiden alla, vanhojen puisten omakotitalojen keskellä.
Kun sitten istuin sijaiskämppäni keittiössä juomassa teetä hiljaisuuden keskellä, ymmärsin, että jotain puuttui. Olin ihanassa ympäristössä, mutta siellä ei ollut juuri mitään minua. Ei missään siinä lähellä.
Minulle tuli jotenkin kylmä ja surullinen olo. Nukuin huonosti. Kaipasin muualle. Asuinkin mieluummin ystäväni luona.
Syyskuun alussa alkoi sitten runsaan kuukauden kestänyt reppureissaajan elämä. Raahasin meikkipussiani, hammasharjaani ja yöpaitaani mukanani milloin minnekin. Nukuin usein yhden yön yhdessä sängyssä, seuraavan jollain sohvalla. Raahauduin usein aamuisin töihin lentotrollin kanssa. Tavaroitani oli monessa eri osoitteessa, osa niistä varmaan edelleen karkuteillä.
Kuukausi sitten pääsin muuttamaan ystäväni kämppään, aivan lähelle omaa kotiani. Kun kävin ensimmäisen kerran juoksulenkillä tutuilla kaduilla, minulta meinasi päästä itku. Kun hyppäsin aamulla tuttuun bussiin, huokaisin syvään. Olin melkein kotona!
Olen muuttanut elämässäni todella monta kertaa. Olen asunut Suomessa neljässä eri kaupungissa, ulkomailla useassa eri osoitteessa. Kotiudun kyllä minne tahansa, jos niin päätän.
Tällä kertaa en päättänyt niin. Minulla oli ikävä omaa kaupunginosaani, siellä asuvia ystäviäni, sinne matkaavia raitiovaunuja, siellä olevia pieniä kauppoja, lähikirjastoa, tuttua lenkkipolkua.
Koti on paljon muutakin kuin vain asunto. Se on oma reviiri, jonne rakennat omat kulkureittisi ja jonka pohjalle luot päivittäin toistuvat rutiinit.
Niitä minun tuli ikävä. Putkiremontti itsessään ei minua edelleenkään pelota. Se meni itseasiassa yllättävän kevyesti.
Mutta omaa elämää tulee helposti ikävä. Ja sinne minäkin pääsen onneksi pian takaisin. Enää muutama päivä, ja olen taas yhtä kokemusta varmempi.
Olen oikeassa paikassa. Sinne on ollut niin kova ikävä!
Kuvasit kauniisti oman kodin ja tuttujen kulmien kaipuuta. Onneksi pääset taas nauttimaan niistä! Siellä se elämä odottaa - ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma:)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Juuri näin, kaikkineen kaunis ja oma :)
VastaaPoistaMukavaa joulun odotusta sinulle!
Tulee tästä kuvauksestasi ihan mieleen se vanha laulu "On ihmeen hyvä kotiin tulla taas". Kiva kuulla, että tuollaisestakin kuin putkiremontti selviää hengissä. Kodikasta jatkoa ja kirjoittelehan lisää näitä arjensankari-kirjoituksia, ne helppivät meitä muitakin erilaisissa haasteissa eteenpäin. Yks lapatossu vaan täältä, joka on päättänyt tänä talvena kokeilla sitä retrohiihtoa päin metsää.
VastaaPoista