maanantai 28. lokakuuta 2013

Kohtaaminen Kirjamessuilla

Viikonloppu vierähti mielenkiintoisissa merkeissä Messukeskuksessa, jossa järjestettiin yhtä aikaa kirja-, musiikki-, viini- ja ruokamessut. Kaikki hyvä samassa paketissa.

Olemme käyneet ystäväporukalla jo useana syksynä Kirjamessuilla. Ohjelmassa on aina kiertelyä, pari kirjailijakohtaamista, uutuuskirjojen hypistelyä ja lopuksi viininmaistelua.

Tänä vuonna keskityin itse työni vuoksi eniten jälkimmäiseen, joten kirjat jäivät vähän vähemmälle. Ehdin kuitenkin pari kertaa piipahtaa Kirjamessujen tungoksessa.





Eilen sunnuntaina pysähdyin kuuntelemaan uuden romaanin äskettäin julkaisseen Kjell Westön haastattelua. Luen parhaillaan Kangastas 38 -romaania (Otava, 2013).

Westö kertoi, että...

...hän on julkaissut kolme runokokoelmaa, joista yhden omakustanteisesti. Sitä myytiin 7 kappaletta.

...Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Stig-Björn Nyberg oli Westön historianopettaja lukiossa.

...edellisen romaanin, Älä käy yöhön yksin, päähenkilön Jounin nimivalinta ei osunut aivan nappiin. Westö on saanut palautetta, että Jouni on enemmän pohjoisemmassa Suomessa asuvan mieshenkilön kuin helsinkiläisen miehen nimi.

...uuden romaanin, Kangastus 38, miespäähenkilö syntyi helpommin kuin naispäähenkilö, joka on hänen tähän asti luomistaan romaanihahmoistaan vaikein.

...uuden romaanin naishahmoissa on aivan yhtä paljon häntä itseään kuin sen mieshahmoissa.

...hän kokee sympatiaa viime vuosisadan alussa syntynyttä sukupolvea kohtaan. Nämä joutuivat keskelle ensimmäistä maailmansotaa hyvin nuorina. Jo ennen näiden 40-vuotispäivää oli taas sota-aika. Tästä syystä Westö kuvaa romaaneissaan tämän sukupolven kokemuksia.




Olen vasta Kangastus 38:n alussa, mutta se vaikuttaa lupaavalta. Lupaavammalta kuin Westön edellinen, Älä käy yöhön yksin.

Lopputulos selviää vain, no, sivuja kääntämällä.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Hampurilainen seitsemäntoistavuotiaalle

Kuten kerroin, työskentelin 17-vuotiaana hampurilaisravintolassa. Juha Itkosen kirjaa Seitsemäntoista lukiessani mieleeni tuli heti hampurilainen, vaikkei sitä kirjassa mainitakaan.

Hampurilainen nyt vain sattuu olemaan osa monen 17-vuotiaan elämää. Itselleni se liittyi ensimmäiseen kunnon työsuhteeseen. Olin kyllä ollut aiemminkin kesätöissä, mutta nyt tein töitä myös koulun ohella. Ja tienasin rahaa ylioppilaskirjoitusten jälkeiseen etelänmatkaan ja muuttoon pois kotikaupungista. Ensimmäisen oman kodin (eli soluhuoneen) rakentamiseen.

Sitä paitsi tunsin kerran yhden komean pojan, joka oli työskennellyt samaisen hampurilaisketjun ravintolassa, Hämeenlinnassa. Hän ehkä vähän näyttikin Juha Itkoselta...

Vältin kyseisessä ravintolassa hampurilaisten syöntiä, etenkin lihapurilaisten, koska samaan aikaan vauhkottiin hullunlehmäntaudista. Kanahampurilaisen söin joskus, kun ei ollut muutakaan lounasta.

Nyt päätin tehdä toisenlaisen kanahampurilaisen. Sellaisen, jossa olisi vähän makuakin - ja ehkä vähän enemmän terveellisiä aineksia.

Ohjeen pohja on ystävältäni, joka oli elämässäni jo tuolloin 17-vuotiaana. En tosin muistanut hänen reseptiään tarkkaan, joten mennään tällä.





Kanahampurilaiset
4 kappaletta


Tarvitset:

4 isoa sämpylää (sämpyläohje luvassa myöhemmin :)
1 punasipuli
2 isoa tomaattia
kurkkua
Romaine salaattia


Hampurilaispihvit

400 g kananpojan jauhelihaa
1 dl chilikastiketta
1 rkl teriyakikastiketta
1 tlk jauhettua inkivääriä
1 valkosipulin kynsi silputtuna
2 rkl silputtua tuoretta korianteria
suolaa oman maun mukaan


Majoneesi

4 rkl Hellmann´s majoneesia
pippuria
suolaa
1 tlk limemehua
hieman hienonnettua korianteria


Valmista ensin pihvit. Sekoita kaikki ainekset kulhossa. Muotoile taikinasta melko ohuita pihvejä. Paista pannulla noin 5 minuuttia puoleltaan. Älä turhaan kääntele pihvejä, koska ne voivat hajota alussa helposti.

Tee tällä aikaa majoneesi. Sekoita ainekset keskenään pienessä kulhossa.

Paahda sämpylät kevyesti uunissa. Kokoa hamppurilailaiset: salaatti, pihvi, majoneesi, kurkku, tomaatti, sipuli. Pinnalle hieman tuoretta korianteria.




torstai 24. lokakuuta 2013

Rakas minä, 17 vuotta

Cosmopolitanissa oli kesällä juttu, jossa julkkikset kirjoittivat kirjeen nuorelle itselleen. Juttuidea oli hauska - varmasti se on ollut käytössä muuallakin.

Kun olin 17, luin Cosmopolitania. Opiskelin sieltä, mitä miehet (silloin pojat) ajattelevat meistä naisista. Ja sitä, millainen naisen kuuluisi olla. No, vääristyneitä käsityksiä siinä toki syntyi, mutta oli siitä opiskelusta hyötyäkin :)

Jutun innoittamana päätin itsekin kirjoittaa kirjeen 17-vuotiaalle itselleni.





Rakas minä,

olet 17-vuotias. Et odota täysi-ikäisyyttä niin kovasti kuin moni muu. Olethan jo käynyt baareissa. Yli vuoden ajan. Miksi sinulla oli sinne niin kiire? Voin luvata, että ehdit pyöriä siellä baaritiskillä paljon kauemmin kuin edes haluaisit.

Väsyttääkö? En yhtään ihmettele. Otat aivan liikaa vastuuta kaikesta. On ihailtavaa, että olet pitkän matematiikan opiskelun ohessa toiminut oppilaskunnan puheenjohtajana, kerännyt rahaa luokkaretkeä varten ja ohjannut kolmea tanssikerhoa. Nyt teet töitä siellä hampurilaisbaarissa, abivuonna.

Kunpa tajuaisit jarruttaa. Kahviloissa hengailu tekisi sinulle hyvää. No, niitä ei kyllä siellä kaupungissa juuri ole, ymmärrän. Huoltoasema ei ole niin kovin mukava paikka istuskella. Ja vielä sinä ehdit. Muutat kaupunkeihin, joissa on kivoja kahviloita joka kulmassa.

Kiire aiheuttaa kuitenkin sen, ettet ehdi pysähtyä ja miettiä, mitä seuraavaksi. Mitä oikeasti haluat lukion jälkeen? Se on surullista, koska joudut etsimään paikkaasi melko pitkään. Mutta löydät sen kyllä, muutaman mutkan kautta.

Jos kuuntelisit itseäsi, ymmärtäisit, että sinä olet enemmän humanisti kuin matemaatikko. Haaveilit lukion alussa lääkärin ammatista, mutta taidat kyllä tietää nyt itsekin, että sinusta tulee jotain aivan muuta. Olisit vain ottanut niitä historiankursseja ja äidinkielen valinnaisia. Ne ovat enemmän sinua kuin fysiikan lait. Näin se vain on.

Mietit paljon ulkonäköäsi, kukapa sinun ikäisesi tyttö niin ei tekisi. Tietäisit vain, miten hyvään aikaan olet 17-vuotias. Kun olet 30, sinun ikäisesi tytöt elävät paljon pahempien paineiden keskellä. Sinä olet sentään saanut pukeutua huppariin. Ja niihin järkyttäviin hame-housu-yhdistelmiin. Tyylitaju hoi! Kestää pitkään, ennen kuin se sinulle kehittyy.

Olet käynyt paljon elokuvissa, katsomassa sellaisia laatuleffoja kuin Roadtrip ja Coyote Ugly. Haaveilet niiden myötä muutosta suurempaan kaupunkiin, opiskelija-asuntolaan, villien bileiden keskelle. Joskus vielä asutkin opiskelija-asuntolassa, jossa järjestetään kerrosbileitä, kokataan yhdessä, maataan uima-altaalla ja juodaan olutta suurista tynnyreistä. Mutta sitä ennen joudut hieman etsimään omaa paikkaasi. Löydät sen kyllä - ja samalla löydät rinnallesi monta ihmistä, jotka ovat vierelläsi vielä vuosien päästä.

Yhtä asiaa toivoisin sinulle. Unohda se komea häiskä, joka vedättää sinua. Tartu sen hauskan pojan käteen, jonka elämän nainen sinä olet. Hetken, mutta se hetki on kaunis. Sellaista ei tule enää tämän jälkeen.

Sinä muutat pois sieltä kaupungista. Näet ja koet paljon. Ulkomailla ja Suomessa. Mutta usko pois, tulet rakastamaan sitä kaupunkia aina. Se on sinussa.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Seitsemäntoista on unelmien ikä

Mistä silloin haaveilee, kun on 17-vuotias? Lähes täysi-ikäinen, koulu melkein takana, oma elämä edessä.

Minusta piti tulla lääkäri. Mutta sitä ennen halusin nähdä maailmaa. Minun piti asua kattohuoneistossa Pariisissa. Viettää talvikausi laskettelukeskuksessa Alpeilla. Muuttaa Tukholmaan ja oppia puhumaan ruotsia.

Haaveilin muutosta pois synnyinkaupungistani, joka tuntui tuolloin liian pieneltä ja ahtaalta.

Seitsemäntoista on unelmien ikä. Silloin uskoo, että edessä on jotain uskomatonta. Erilaista kuin muilla. Mutkan takana häämöttää kotikaupunkia huomattavasti suurempi opiskelukaupunki. Pikkukaupunki murheineen jää taakse.

Tästä alkaa matka menestykseen, maineeseen, loistavaan uraputkeen...

Juha Itkosen teos Seitsemäntoista kertoo ihmisen kasvusta osaksi unelmaansa. 17-vuotias lukiolainen "Henrik" kasvaa aikuiseksi. Hänestä tulee Julius Ilonen, kirjailija. Julius kirjoittaa kirjan, jossa muistelee nuoruuttaan. Hän kuvittelee nuoruutensa uudelleen. Sekoittaa totuutta ja kuvitelmaa.


Seitsemäntoista, Otava 2010


Kirja oli erilainen kuin odotin. Alussa tarina kyllä eteni niin kuin olin ajatellutkin. Itkonen kirjoittaa nuoren pojan kasvutarinaa: ensimmäinen työpaikka, ensimmäinen rakkaus, ensimmäinen epäilys itsestä, omasta seksuaalisuudesta ja tulevaisuudesta...

Sitten kirja muuttuu. Tarina siirtyy tähän hetkeen, kertomukseksi kirjailijan kamppailusta, matkasta omaan identiteettiin.

Se on toisenlainen kasvutarina. Miten kohdata seitsemäntoistavuotiaan unelmat, kun ne ovat jo toteutuneet? Kun haave kirjailijan ammatista on saavutettu? Vastaako se nuoruuden odotuksia?

Itkosen idea on hauska. En ole kuitenkaan aivan varma, toimiiko se täysin. Kirjailija Julius Ilosen todellisuus on hyvin kaukana teini-Henrikin todellisuudesta. Ehkä jopa liiankin kaukana? Kuvitteellinen tarina tuntuu todellisemmalta kuin todellinen itse.

Vai mikä on loppupelissä todellista? Ovatko haaveetkaan enää totta?


"Henrikistä tulee runoilija. Hän ei edes koe valitsevansa, valinta on tehty hänen puolestaan. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi, laudaturin luonnollisesti. Hakee sitten Helsingin yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä.

Koko ajan hän kirjoittaa. Helsinkiin selvittyään hän epäilemättä tapaa kustantajia, kustantajat ymmärtävät hänen lahjakkuutensa, hän julkaisee ensimmäisen kokoelmansa 21-vuotiaana.

----

Mitä pahemmin runoilija haavoittuu, sen parempi runoudelle. Hän ei ole vielä haavoittunut tarpeeksi."


Elämä haavoittaa. Se vie meidät unelmiimme, jotka eivät lopulta vastaa haaveitamme. Mutta niin pitääkin olla. Se on kasvamista. Ja siitä Itkonen kirjoittaa hienosti.

Julius Ilosesta kasvoi kirjailija. Moni unelmoi samaa unelmaa. Että voisi olla kirjailija. Vain ajatella ja kirjoittaa ajatuksiaan.

Tulevana viikonloppuna järjestetään Helsingin kirjamessut. Siellä moni kirjailijanalku kertoo unelmansa toteutumisesta. Ja vielä useampi tuon unelman jo aikaa sitten saavuttanut luo pohjaa monien haaveille omasta kirjasta - ja kirjailijan elämästä.

Tutustu ohjelmaan, jos et ole vielä ehtinyt. Joukossa on varmasti tarina, jonka haluat kuulla. Unelma, johon haluat tarttua.


Messukeskuksessa tavataan!


lauantai 19. lokakuuta 2013

Pikkukaupungin lumoa Hämeenlinnassa 

Oletko asunut pikkukaupungissa? Siis sellaisessa, jossa ei ole Stockmannin tavarataloa. Jossa paikallisbussit kulkevat kerran puolessa tunnissa tai tunnissa. Jossa tietyn suurketjun ravintolat menestyvät, pienemmät ja eksoottisemmat kuolevat. Jossa teininä käytiin kahvilla huoltoasemalla, kun ei muuta paikkaa ollut.

Tällaisessa paikassa minä olen kasvanut. Ja olen siitä nyt, 30-vuotiaana, erittäin onnellinen. Se fiilis, kun 18-vuotiaana hyppäsi junaan, muutti "suurkaupunkiin" ja aloitti oman elämän. Eihän sellaista vapauden tunnetta koe enää koskaan - eikä välttämättä olisi kokenut, jos olisi kasvanut siellä suurkaupungissa.

Pienen kaupungin kasvattina olen kyllä välillä suuttunut ihan kunnolla arvostelusta. Mollaamisesta ja synkistelystä. Vaikka lähdin itse ovet paukkuen pois synnyinkaupungistani, en salli, että muut haukkuvat kotiseutuani.

Nuo kommentit ovat saaneet minut rakastamaan kotikaupunkiani uudelleen.

Ehkä tästäkin syystä Q-teatterin Hämeenlinna-näytelmä nauratti ja osittain myös lämmitti. Juha Itkosen kirjoittama ja Jussi Nikkilän ohjaama näytelmä kertoo Itkosen kotikaupungista Hämeenlinnasta. Siellä asuvien ihmisten murheista ja särkyneistä unelmista.

Näytelmän alussa helsinkiläinen pitkän linjan viihdetoimittaja (Sanna-Kaisa Palo) saa tehtäväkseen tehdä reportaasin Hämeenlinnasta. Hän lähtee juttukeikalle ennakkoluuloineen, ja todistaa ne oikeiksi melko nopeasti.

Valoa näiden hämeenlinnalaisten elämässä ei juuri ole.

Tarina ei kokonaisuutena kovinkaan vahvasti koskettanut, muutamia herkistäviä hetkiä lukuun ottamatta.

Minuun kolahti parhaiten suuren kauppakeskuksen valtavat ostoskärryt. Olen monesti miettinyt, miksi kotikaupunkini Prisma on jatkuvasti laajentunut lähes pienen kylän kokoiseksi. Sen hallin pitkät käytävät ja loisteputket aiheuttavat ahdistusta. Mieluummin käyn siinä pikkukaupassa, josta pääsee halutessaan 5 minuutissa pihalle.

Itkonen on erinomainen proosakirjailija. Mutta Hämeenlinna-näytelmässä hän ei vielä pääse täyteen vauhtiinsa. Dialogilta olisi odottanut enemmän.

Lavastus on pelkistetty. Sitä ei juuri ole. Mutta sitä ei tarvita. Vaihdot kohtausten välissä toimivat mutkattomasti.

Suosittelen Hämeenlinnaa kaikille pikkukaupungissa eläneille. Niille, jotka toteuttivat unelmansa sieltä lähtemisestä. Ja etenkin niille, jotka ovat päättäneet palata takaisin.

Juha Itkonenkin on myöntänyt, että Hämeenlinna on hänessä kiinni. Näin me monet muutkin varmasti ajattelemme synnyinkaupungistamme. Se on aina osa meitä.

Hannu Kivioja tekee hienon roolin epäonnistuneena
perheenisänä.

Valtavat ostoskärryt ovat monen pikkukaupungin
tunnusmerkki.

Isä (Kivioja) kohtaa tyttärensä
(hienosti eläytyvä Lotta Kaihua).

Sanna-Kaisa Palo elämää nähneenä toimittajana.
Tässäkö on tulevaisuus?

Kuvat: Q-teatteri/Pate Pesonius


Näytelmän innoittamani tartuin Juha Itkosen romaaniin Seitsemäntoista. Ja palasin vuoteen 1999, kun olin itse 17-vuotias ja oman pikkukaupunkini armoilla...

torstai 17. lokakuuta 2013

Murujen kera Murussa

Muru. Se on aika ihana sana. Etenkin, kun joku sanoo sen sinulle ensimmäisen kerran.

Muru. Leivänmuru. Murueskimo. Murupiirakka. Mun muru.

Muru-sana on kokenut uuden nousun sen jälkeen, kun Henri Alén ja kumppanit avasivat ravintola Murun vuonna 2010.



Nyt porukka on avannut jo uuden ravintolan, Pastiksen, josta on turha havitella pöytää hetken mielijohteesta. Kuten ei kyllä Murustakaan – viikonloppuisin ainakaan.

Minä ja murut menimme eilen testaamaan Murun. Samalla juhlimme Viiden tähden illallinen -ruokakerhomme kauden päättäjäisiä.

Meitä on viisi ystävystä – viisi tähteä siis. Kokoonnumme vuoronperään jonkun kotiin syömään hyvin. Emäntä suunnittelee menun, laittaa ruoat ja valitsee viinit. Illan päätteeksi heitämme noppaa ja arvostelemme illallisen ja tunnelman.

Kauden voittaja sai eilen palkinnon - ilmaisen illallisen Murussa.

Tähtinä tietenkin arvostelimme illallisen. Ravintolassa oli tunnelmaa, mutta myös hyvin hämärää. Kuvat eivät tästä johtuen anna aivan aitoa kuvaa annoksista.



Alkuruoat




Kotijuustosalaatti, briossi ja tryffelilastut

* yksinkertainen mutta kekseliäs yhdistelmä

* briossi erinomainen

* salaatin suolaisuus piristävä yllätys





Karitsaa, oliivitahnaa, kukkakaalia ja kasviksia

* salaatin suolaisuus piristävä yllätys

* hyvin valitut kasvikset, monipuolinen kokonaisuus

* karitsa mureaa

* oliivitahna ei ensin hurmannut, mutta maistui lopulta erittäin maukkaalta karitsan kera






Pääruoka





Taimenta, palsternakkaa ja sinisimpukkakastiketta

* taimenen kypsyysaste oli täydellinen

* palsternakka oli vähintäänkin rapsakkaa

* sinisimpukka olisi voinut maistua kastikkeessa vielä hieman voimakkaammin

* annos oli kaunista katsottavaa

* viinisuositus, Château Poitevin Blanc, sopi kokonaisuuteen mainiosti




Jälkiruoka






Karpaloparfait, valkosuklaakinuski, paahdetut pähkinät ja vaahtokarkki

* parfait oli taivaallinen

* kinuskikastike oli suussa sulavan pehmeää

* osa pähkinöistä oli ollut pannulla hieman liian pitkään





Palvelu oli oikein hyvää. Musiikki tunnelmaan sopivaa. Hinnoittelu hieman sekavaa.

Seura erinomainen – kiitti murut!


Lopullinen arvosanamme ravintolalle: 3 1/2 (asteikolla 1-5).


Muru sijaitsee osoitteessa Fredrikinkatu 41, Helsinki

tiistai 15. lokakuuta 2013

Syksyn tuoksua uunista

Vilkaisehan ulos. Onko maisema vielä sekaisin kullasta, keltaisesta ja punaisesta?

Ruska on ollut tänä vuonna mahdoton. Sitä on tehnyt mieli ihailla, nuuhkia ja kosketella. Rakastan syksyä, mutta nyt kaikki on ollut vielä tavallistakin kauniimpaa.




Viimeksi tänään hengitin syvään maassa kostuneiden vaahteranlehtien tuoksua. Katulamput valaisivat keltaiset puut - joka paikka tuntui kylpevän kullan sävyissä.

Syksy tuoksuu paitsi ulkona, myös sisällä. Kuten kerroin, panostan nyt velleihin ja puuroihin. Ne lämmittävät kylmenevässä säässä. Aamulla ja illalla.

Jääkaapissani oli vielä pussillinen vanhempieni omenasatoa, joten päätin kokeilla Kodin Kuvalehden ohraomenapuuro-reseptiä, omaan makuuni kevyesti mukaillen.


Ohraomenapuuro

5 dl vettä
3 dl Myllärin luomu rikottuja ohrasuurimoita
4 kotimaista omenaa
2 1/2 dl luomuomenamehua
6 dl kevytmaitoa
1/2 dl sokeria
3 tl suolaa
öljyä padan voiteluun

Kiehauta vesi ja keitä siinä ohrasuurimoita noin 10 minuuttia. Anna suurimoiden hautua hetki.

Kuori omenat ja poista niistä siemankodat. Leikkaa omenat pieniksi paloiksi. Sekoita omenat suurimoiden joukkoon. Lisää mehu, maito ja sokeri. Mausta lopuksi suolalla.

Kaada puuro voideltuun uunivuokaan. Paista 150 asteessa uunin alatasolla pari tuntia. Hämmennä puuroa paistamisen aikana pari kertaa.

Tarjoa voisilmän ja omenamehun kera.






torstai 10. lokakuuta 2013

Näkkileipää nälkäisille

Ystäväni ovat toisinaan naureskelleet kuiva-ainevarastolleni. Minulla on kaapeissani monta pussia jauhoja, kuivamuonaa ja säilykkeitä.

En ole mennyt aivan niin pitkälle kuin ydinsotaan valmistautuvat hamstraajat, joita Nyt-liite haastatteli keväällä. Mutta jonkinlaisen "hätävaraston" haluan pitää. Esimerkiksi niitä sunnuntaiaamuja varten, kun ei jaksa lähteä kauppaan ja kaveri ilmoittaa saapuvansa sämpylälle.

Nykyään pidämme ruokaa itsestäänselvyytenä. Kulman takana oleva Alepa on auki lähes ympäri vuorokauden. Sunnuntainakin kauppaan pääsee jo aamusta. Varsinkin pääkaupunkiseudulla tottuu siihen, ettei ruoan saatavuudella tarvitse paljon päätään vaivata.

Mitäs sitten, kun kananmunahylly ammottaa tyhjyyttään? Tai kun rahkat ovat tilapäisesti loppuneet? Siinähän ihan säikähtää. Onneksi voi luottaa siihen, että pian tilanne taas korjaantuu. Ruokaa tulee, aina ja tarpeeksi. Ainakin suurimmalle osalle meistä.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on siis kaukana meidän todellisuudestamme. Kirja ei anna myöskään aineksia kovinkaan runsaille kulinaristisille nautinnoille. Mietinkin jonkin aikaa saamaani haastetta: mikä ruoka kuvaisi mielestäni parhaiten kirjaa ja sen tunnelmaa?



Nykyaikana nälkä tarkoittaisi varmaan elämää pelkällä vedellä ja leivällä. Ilman voita, leikkelettä, juustosiivua, kurkkua ja tomaattia.

Leipä vilahtaa myös Nälkävuodessa, mutta kirjassa se on suuri nautinto, harvinainen herkku.

Nälkävuosien tarinat tunnetaan myös pettuleivästä. Siksi päädyin kokeilemaan näkkileipää. Voisi hyvin kuvitella, miten osa jauhoista olisi korvattu petulla – paremman puutteessa.

Netissä on paljon erilaisia, herkullisia näkkärireseptejä. Harkitsin ensin kokeilevani Puoliksi täynnä -blogista löytyvää itse tehdyn näkkärin ohjetta. Totesin kuitenkin, että nälkävuosina Suomessa tuskin vielä tunnettiin maissijauhoja tai seesaminsiemeniä. Mutta resepti on taatusti herkullinen!

Löysin toimittaja Hanna Jensenin vanhasta, jo kuopatusta Jensenin kiusaus -blogista reseptin, joka voisi yksinkertaisuudessaan olla hyvinkin vanha. Rustiikkinen näkkileipä sitä paitsi kuulosti juuri oikealta. Vain vettä, voita ja jauhoja. Kuminankin jätin pois.

Kotitekoinen näkkileipä

2 rkl sulatettua voita
2 dl vettä
1 tl suolaa (tai vähän reilummin...)
1 dl vehnäleseitä
5 dl ruisjauhoja
vehnäjauhoja kaulimiseen


Sulata voi ja kaada se kulhoon. Lisää vesi, suola ja leseet.

Sekoita joukkoon ruisjauhot useassa erässä. Vaivaa taikinaa niin, että se on kiinteää, raskasta ja sitkeää.

Tee taikinasta pitko ja leikkaa siitä pieniä palloja. Kauli palloista ohuita kakkaroita. Tee halutessasi reikä kakkaran keskelle.

Paista kakkarat uunissa 225 asteessa noin 7 minuuttia.







Kyllä ruokaa arvostaa vielä enemmän, kun sen tekee ihan itse :)

maanantai 7. lokakuuta 2013

Nälkä? No ei todellakaan ole!

Pariisin herkkujen jälkeen alkoi arki. Se pitää, toivottavasti, sisällään myös terveellisemmän ruokavalion. Olen herkutellut aivan liikaa loppukesästä ja nyt alkusyksystä.

Kun on kiire ja stressiä, alkaa puputusvaihe. Illalla töiden jälkeen tulee napsittua hapankorppu toisensa perään. Ehkä vielä pieni pala kuivakakkua? Iso kuppi kuumaa kaakaota? Lasi täyteläistä punaviiniä?

Sattumaa tai ei, sain eräältä teistä lukijoista kirjallisen haasteen. Minun pitäisi lukea Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja keksiä, mikä resepti kuvaisi parhaiten kirjaa ja sen tunnelmaa.

Kiitos haasteesta! Siihen oli ilo tarttua :)

Nälkävuosi, Siltala 2012


Ollikaisen Nälkävuosi on erittäin ohut kirja, mikä tavallaan sopii loistavasti sen teemaan.

Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti nälkävuodesta 1867. Suomessa nähtiin nälkää ja ihmiset lähtivät kerjäämään kaupunkeihin pysyäkseen hengissä. Ihmiset söivät nälissään lemmikkikoiria ja jopa toisiaan. Taudit levisivät, kurjuus niiden myötä.

Kirja oli ravisteleva lukukokemus. Joskus on tullut valitettua nälkäänsä. Eipä juuri olisi ollut syytä! Ollikaisen teoksen luettuaan saa ehkä jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä nälkä oikeasti tuntuu. Miten ihminen sekoaa, kun nälkä yltyy liian kovaksi...


"Päästyään sillan yli Marja näkee ruumiin. Se on käpertynyt sikiöasentoon. Kasvot ovat kuitenkin kääntyneet katsomaan taivasta kohti, suu on auennut ikuiseen irvistykseen. Aivan kuin olisi viimeisellä hetkellä kääntynyt, että kohtu, jonne se on asettunut odottamaan uutta syntymää, onkin tämän mahon talven lohduton kohtu.

Pojan avoimeen suuhun tuijottaessaan Marja huomaa tämän hampaiden väliin tarttuneet karvat ja kappaleen koiran lihaa."


Ollikainen onnistuu pukemaan sanoiksi karun totuuden, josta meillä nykyajan ihmisillä voi olla pelkkä kauhea aavistus. Jos joskus kiireisen päivän jälkeen tulee kotiin "nälkäisenä", kun on unohtanut syödä lounaan, vatsa kurisee ja alkaa heikottaa, on hyvä muistaa – tämä ei ole vielä mitään.

Jos eläisit kaksi viikkoa pelkällä parilla leivänkannikalla, sitten olisi ehkä vara sanoa...

Meidän kaikkien seisovanpyödän aikakauden ihmisten pitäisi lukea tämä kirja. Ehdottomasti! Muistella siinä laivan notkuvien ruokapöytien äärellä, miten Ollikaisen kirjan päähenkilö Marja lapsineen jätti kylmän kotinsa ja suuntasi kohti unelmaa lämpimästä vellistä.

Että ottaisiko sitä vielä yhden lautasen, vaikka nappi napsahti jo rikki? Ja jättäisikö sitten kasan lautaselle, kun ei oikein teekään mieli?

Vaikea näitä aikakausia on verrata, eikä se kannatakaan. Mutta pientä kontrollia aion kyllä pitää jouluun saakka...

Vellit ja puurot kunniaan -kampanja alkakoon!