Minkä polun valitsen?

Miten usein sinusta tuntuu, että seisot risteyksessä etkä tiedä, minkä polun valitset? Mihin suuntaan lähteä? Miten pääsisit nopeiten perille?

Minusta tuntuu, että seison keskellä risteystä tuon tuosta. Katselen joka suuntaan ja mietin, minne lähden.

Ja kun olen lähtenyt johonkin suuntaan, huomaan, ettei se ollutkaan paras reitti. Hetken voi harmittaa, mutta jos pääsee perille, mitäpä siitä.

Nykyään joutuu tekemään jatkuvasti isojakin valintoja. Koska valinnanvaraa on liikaakin. Jatkuvasti on tilanteessa, että pitää valita suunta. Koulussa, työelämässä, ihmissuhteissa.

Tommi Kinnunen kirjoittaa esikoisromaanissaan Neljäntienristeyksessä kauniisti siitä, miten ihmiset valitsevat jonkin tien, osin tietoisesti, osin sattumalta. Ilman varmaa tietoa siitä, kenen tie risteää oman tien kanssa. Tai siitä, miten usein tiet kohtaavat. Tai miten pitkän pätkän kulkee yhtä matkaa jonkun toisen kanssa.

Juteltiin äskettäin työkaverini kanssa siitä, miten hassua on, että niin eri taustoista tulevat ihmiset kohtaavat samassa työpaikassa ja alkavat vain tehdä töitä yhteisten päämäärien eteen. Sattuman kauppaa.

Sama pätee myös ihmissuhteisiin. On melkoista sattumaa, että muutat opiskelukaupungissasi soluasuntoon, jonne muuttaa myös kaksi muuta uutta tulokasta. Seuraavaksii huomaat, että olet toisen kämppiksesi lapsen kummi.

Tai lähdet porukalla Lappiin laskettelulomalle, jonne tulee kaverisi ja hänen kavereitaan. Ja pian olette ryhmä, joka istuu iltaa yhdessä ja lähtee sunnuntaina brunssille purkamaan viikon varrella koettua.

Joskus tiesi risteää jonkun kanssa, joka lähtee hetkeksi kulkemaan kanssasi yhtä matkaa. Toivot, että tienne eivät eroaisi, mutta aina et pysty sitä itse estämään. Silti juuri se tienristeys on voinut olla elämäsi tärkein.

Toisinaan käy niinkin, että tienne risteävät joskus myöhemmin uudelleen. Sattumalta. Koskaan et voi tietää ihan varmasti. Se risteys voi olla seuraavan mutkan takana.

Yritän aina muistuttaa itseäni, että kannattaa katsoa myös muualle kuin jalkoihin, eteenpäin tai taaksepäin. Kannattaa vilkaista myös ylöspäin.

Ehkä siellä on taas edessä risteys, jossa polkusi risteää oikealla hetkellä oikeiden ihmisten kanssa.

Syksyn tuoksua uunista

Vilkaisehan ulos. Onko maisema vielä sekaisin kullasta, keltaisesta ja punaisesta?

Ruska on ollut tänä vuonna mahdoton. Sitä on tehnyt mieli ihailla, nuuhkia ja kosketella. Rakastan syksyä, mutta nyt kaikki on ollut vielä tavallistakin kauniimpaa.

Viimeksi tänään hengitin syvään maassa kostuneiden vaahteranlehtien tuoksua. Katulamput valaisivat keltaiset puut - joka paikka tuntui kylpevän kullan sävyissä.

Syksy tuoksuu paitsi ulkona, myös sisällä. Kuten kerroin, panostan nyt velleihin ja puuroihin. Ne lämmittävät kylmenevässä säässä. Aamulla ja illalla.

Jääkaapissani oli vielä pussillinen vanhempieni omenasatoa, joten päätin kokeilla Kodin Kuvalehden ohraomenapuuro-reseptiä, omaan makuuni kevyesti mukaillen.


Ohraomenapuuro

5 dl vettä
3 dl Myllärin luomu rikottuja ohrasuurimoita
4 kotimaista omenaa
2 1/2 dl luomuomenamehua
6 dl kevytmaitoa
1/2 dl sokeria
3 tl suolaa
öljyä padan voiteluun

Kiehauta vesi ja keitä siinä ohrasuurimoita noin 10 minuuttia. Anna suurimoiden hautua hetki.

Kuori omenat ja poista niistä siemankodat. Leikkaa omenat pieniksi paloiksi. Sekoita omenat suurimoiden joukkoon. Lisää mehu, maito ja sokeri. Mausta lopuksi suolalla.

Kaada puuro voideltuun uunivuokaan. Paista 150 asteessa uunin alatasolla pari tuntia. Hämmennä puuroa paistamisen aikana pari kertaa.

Tarjoa voisilmän ja omenamehun kera.