Tavallisten ihmisen arkiherkku

Pitkä työpäivä takana, kello käy kuutta, lapset ovat kiukkuisia. Siinä ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että alkaisi kokata kanakeittoa omasta liemestä. Pöytään pannaan jotain, mikä valmistuu nopsaan ja täyttää vatsat.

Itse olin onnellisessa asemassa lapsena siksikin, että meidän isä oli usein aikaisin kotona ja ehti tehtailla pöytään ruoan, kun äiti oli vasta kotimatkalla. Ruoka oli silti tuiki tavallista arkiruokaa, nakkikastiketta, broilerinkoipia & riisiä, pannulla voissa paistettua kalaa, lihakeittoa, verilettuja, paistettua maksaa...

Jauhelihaa meillä käytettiin selvästi vähemmän kuin monissa muissa lapsiperheissä. Raija Orasen Ruusun aikaa lukiessani mieleen palautuivatkin muistot silloisen parhaan ystäväni perheen ruokalistasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin meillä kotona. Broilerin suikaleita ei meillä nähty kuin vasta 2000-luvulla.

Joskus hämmästelin, miksi monissa perheissä syötiin lähes pelkästään jauhelihakastiketta ja spagettia. Tai näin ehkä ajattelin. Ja saatoin olla joskus vähän kateellinenkin. Etenkin silloin, kun meillä oli tarjolla  hernekeittoa, jossa oli makua antamassa isoja sian sorkkia. Lapsena en ehkä osannut arvostaa tätä perinteistä reseptiä, jonka avulla syntyy kyllä paras hernekeitto. Nyt sen tiedän ja ymmärrän.

90-luvulla jauheliha oli kuitenkin pop. Myös Ruususilla kokataan jatkuvasti jauhelihaa. Päätinkin kokeilla pitkästä aikaa jauhelihakastiketta ja spagettia.

Onko sinulla jauhelihakastikkeen resepti, joka on takuuvarma ja taivaallisen hyvää? Kuulen mielelläni, jotta pääsen kokeilemaan :)

Jauhelihakastike

2 valkosipulin kynttä

1 iso sipuli

oliiviöljyä

400 g luomu naudanjauhelihaa

3 rkl chilikastiketta

500 g hyvää tomaattimurskaa

1 tlk sokeria

1/2 tlk suolaa

mustapippuria

1 nippu tuoretta basillikaa

1/2 nippua lehtipersiljaa

spagettia

suolaa

Pilko sipulit ja kuullota ne runsaassa oliiviöljyssä miedolla lämmöllä. Lisää jauhelija pannulle. Ruskista.

Kaada ruskistuneen jauhelijan joukkoon chilikastike ja tomaattimurska. Mausta sokerilla, suolalla ja pippurilla. Anna kypsyä hetki.

Lisää lopuksi tuoreet hienonnetut yrtit. Anna kastikkeen muhia noin 20 minuuttia pienellä lämmöllä.

Keitä sillä aikaa spagetti runsassuolaisessa vedessä.

Tarjoile hyvien juttujen ja mukavien muistojen kera!

Psst!

Ei muuten silloin, 90-luvulla, käyty ravintolassa 80 euron illallisilla. Niin kuin nykyään. Tällä viikolla nautimme illallisen Farangissa. Maistelumenu ja viini maksoivat saman verran kuin meidän perheen kerran vuodessa ravintolassa vietetty ilta 90-luvulla. On ne ajat toisenlaiset...

Muistatko Ruusun aikaa?

Millaista elämä oli 20 vuotta sitten? Mietin tätä, kun juhlimme ystäväni kanssa 20 vuotta parhaina kavereina. Vuonna 1993 moni asia oli aivan toisin.

Kännyköitä ei ollut monilla, ainakaan lapsilla. Meidän perheellä oli yksi, NMT-GSM. Sellainen iso laatikko. Tietokoneetkin olivat aika isoja ja hitaita. Ainakin se meidän perheen harmaa köriläs oli.

Televisiossa oli vain kolme kanavaa, mutta yhdeltä niistä tuli jo Kauniit ja rohkeat. Muulloin katseltiin Metsoloita, Merlose Placea ja Ruusun aikaa.

Tähän pysähdys! Kun kävin kirjastossa, huomasin hyllyssä Raija Orasen romaanin Ruusun aika. Aloin muistella tuota televisiosarjaa, jota esitettiin 90-luvun alussa. Sitä katsoivat kaikki, ainakin minun ikäisistäni.

Muistatko sinä sen?

Ruusun aika. Teos, 1992.

Oli muuten aika uskomatonta, miten hyvin sarja palautui mieleen. Ruususten puinen omakotitalo, harmaa-valkea keittiö, rappuset, ullakko, Matikaisten pieni kauppa. Jukka Puotila perheen lääkäri-isänä, Paavo Westerberg pitkätukkaisena Illinä. Vappu Jurkka ullakolla näyttäytyvänä isoäitinä.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis, että olisi palannut omaan lapsuuteen 90-luvulle. Niiden samojen tuoksujen, arkisen kiireen ja huolettomien lapsuuspäivien keskelle. Katsomaan televisiosta Ruusun aikaa.

Ruususten perheen pienintä, Roopea, näytellyt Pauliina Sykkö on melkein minun ikäiseni. Ehkä siksikin sarja upposi aikoinaan niin hyvin.

Kirja kertoo tavallisen perheen tavallisesta elämästä. Tekemättömistä kotitöistä, kasvavista pyykkipinoista, perheen yhteisistä illanvietoista, keittiön tuoksuista. Tyhjästä jääkaapista ja perusruoasta, jota haetaan kaupasta.

Onhan Orasen kirja tähän aikaan hieman naiivi, mutta samalla se on myös tosi herttainen. Ihanan viaton. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin lapsena jutellut ullakolla kutoville haamumummoille. Sehän olisi ollut tosi suloista! Ja varmasti juttelinkin jollekulle, en vain ehkä tajunnut, kenelle.

Melkoinen ylläri oli sekin, että Ruususten perheen kotitalo sijaitsi Toukolassa. Siis ihan näillä samoilla kulmilla, missä lenkkeilen harva se ilta. Sinne voi hyvin kuvitella edelleen Ruususen perheen - isän, äidin, kolme lasta, koiran ja mummon. Kinastelemaan ja halaamaan. Huutamaan ja rakastamaan.

Kirjassa ehkä hieman häiritsi se, että perheellä oli aina rahapula. Onhan Toukolassa varmasti ollut kallista asua jo 90-luvulla, mutta perheessä on kuitenkin lääkäri-isä ja hallintojohtajaäiti. Ja silti välillä on ihan ruoastakin pula, eikä ulkomaille ole vara mennä. Mekin käytiin, vaikka oltiin hyvin erilainen perhe 90-luvulla kuin Toukolan Ruususet.

Mutta kirjasta jäi kuitenkin lämmin fiilis. Ei se yllättänyt, eikä se kirjana ole mitenkään ihmeellinen. Ehkä kaikki vaan liittyy siihen, mitä oli silloin, 20 vuotta sitten. Se oli ihanaa aikaa. Ruusun aikaa.

Roopella oli vielä hetki ennen kouluun lähtöä. Hän istui reppu valmiina keittiön pöydän ääressä ja ajatteli. Esimerkiksi sitä, miten erilainen tämä talo oli erilaisina päivinä. Ihan äskettäin täällä oli ollut paljon väkeä ja meteli, nyt hän istui tässä täydessä hiljaisuudessa.

Hän ajatteli itseään, Roopea, Roosa-Maaria Ruususta. Sitä hän ei ollut oikeastaan tehnyt koskaan ennen. Hän oli aina ajatellut sitä mitä hän tahtoi tai toivoi tai mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa tai ehkä tapahtuisi. Mutta hän ei ollut ajatellut itseään. Että hän oli tässä....