Saima Harmaja - surullinen runotyttö

Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa, tulisit juuri nyt.

Olin kirjoittanut tämän Saima Harmajan runon Rannalla runokerhomme kirjaan seitsemän vuotta sitten. Meillä oli ystäväni kanssa runokerho, joka kokoontui muutaman kerran. Yksi runoilijoista, joista keskustelimme, oli Saima Harmaja. Minun suosikkirunoilijani.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Harmajan syntymästä. Hän oli kevään lapsi, joten tämä postaus olisi sopinut paremmin kevääseen. Harmaja syntyi toukokuussa ja kuoli huhtikuussa, vasta 23-vuotiaana.

Tartuin kuitenkin jostain syystä Harmajan runoteokseen Läheisyys marraskuussa. Käteeni sattui myös Kaarina Helakisan 70-luvulla kirjoittama Harmajan elämäkerta Legenda jo eläessään.

Saima Harmaja - legenda jo eläessään. WSOY, 1977.

Helakisan teos on hieman kankea tähän päivään, mutta siitä välittyy aidon oloinen kuva Harmajasta. Tytöstä, joka rakasti runoja ja kirjoittamista ja joka paloi halusta elää lujemmin, mutta jolla ei ollut siihen voimia.

Saima Harmaja oli varmasti herkkä, harras ja syventynyt runoilija juuri sen vuoksi, että hän oli sitä itsekin. Helakisa kuvaa nuorta runotyttöä ei niin kauniina, ei niin viehättävänä, vailla rakkautta elävänä, sairaalloisena, hentonakin. Tuntui surulliselta lukea, miten Saima Harmaja oli nähnyt itsensä - yksinäisenä, erilaisena, rumana. Mutta kenties juuri se sai hänet kirjoittamaan runoja, jotka ravisuttavat, koskettavat. Hän on itse kirjoittanut:

Elää, elää, elää! Minä tahdon elää, Maija! On synti, ettei kukaan tule ja vedä minua elämään, kun on toukokuu ja pilvet palavat punaisina kattojen yllä. Minä tiedän, etten ole kaunis, etten ole huumaava, mutta minä tiedän, että osaan rakastaa.

Onneksi Harmajalla oli runot. Hän osasi kirjoittaa. Hän nautti siitä. Kaiken sen surun, epätoivon, sairauksien ja ikävän keskellä hän pystyi purkamaan itseään runoihin. Hän sai menestystä ja kiitosta siitä, ei ulkonäöstään.

Kunpa Harmaja olisi tiennyt, miten suuri runoilija hänestä kasvoi. Miten paljon hän on vaikuttanut meihin moniin myöhemmin eläneisiin. Sitä hän ei koskaan saanut tietää.

Iltarukous

Autuas tähti matkallaan hymyy huoneeni ikkunaan.

Suloista päivän himmeydestä sydän on taivaan välkkeestä pestä.

Sentään ma rukoilen tähtiä, luokaa minusta pois sädekasvonne nuo.

Viekää loistonne köyhien luo, kaikkien, jotka nyt kivusta huokaa.

Mulle jo viittoi kirkkaus tien. Taivaan armon uneeni vien.