Värikkäitä makuja Afrikasta

Keltaista, mausteista, vaatimatonta. Nuo sanat tulivat ensimmäisenä mieleen, kun pohdiskelin, mitä ruokaa valmistaisin Anja Snellmanin kirjaan Parvekejumalat liittyen.

Snellmanin teoksen naishahmot ovat voimakkaita. Sekä Anis että Alla-Zahra elävät, kuten sillä hetkellä haluavat, muiden asettamia rajoitteita ja normeja uhmaten. Halusin, että ruokakin olisi vahvaa.

Päädyin somalialaiseen reseptiin, sillä Aniksen perhe on sieltä kotoisin. Kysyin vinkkejä ystävältäni, joka on käynyt Somaliassa. Hän neuvoi tekemään värikästä ruokaa. Kuten olin ajatellutkin.

Löysin Suomen somaliliiton nettisivuilta reseptin, joka kuulosti sopivan suunnitelmiini. Mukailin sitä hieman, mutta siitä tuli juuri sellaista kuin odotin. Yksinkertaista, värikästä ja ihan maukasta.

Kanapata (Digeeg)

1 sipuli

ruokaöljyä

3 broilerin koipireisipalaa

1 tl suolaa (tätä kannattaa lisätä oman maun mukaan, itse panin varmaan 2 tl)

1,5 tl juustokuminaa

2,5 tl curryjauhetta

1 iso peruna

3 pientä porkkanaa

1 dl vettä

2 tomaattia

Pilko sipuli ja kuullota se öljyssä padassa. Lisää koipireisipalat ja mausteet. Mausteita kannattaa lisätä oman maun mukaan - itse tykkään vahvasta mausta. Anna koipireisin kypsyä padassa noin 10 minuuttia.

Kuutioi peruna ja porkkanat. Lisää ne pataan, samoin vesi. Anna hautua noin 15 minuuttia.

Lisää pilkotut tomaatit. Hauduta pataa noin 35 minuutin ajan miedolla lämmöllä.

Halutessasi voit lisätä padan päälle kolme keitettyä kananmunaa.

Voit tarjoilla padan riisin kera, mutta se maistuu mainiosti myös sellaisenaan.

Psst! Parvekejumalat pani miettimään...miten onnekas olen, että saan olla juuri sitä, mitä haluan. Pukeutua kuten haluan. Olla vapaa. Värikäs. Oma itseni. Minä.

Maassa maan tavalla?

Isänmaallisuus on sanana saanut ikäviä piirteitä. Se liitetään usein henkilöihin, jotka vastustavat Suomeen muualta muuttavia, erilaisessa kulttuurissa kasvaneita, erilaisen uskonnon mukaan eläviä. Heihin, jotka pitävät kiinni isänmaastaan sellaisena kuin se oli, kun se perustettiin. Vaikka maailma ympärillä muuttuu vauhdilla.

Anja Snellmanin Parvekejumalat on karu ja raadollinen kuvaus ajasta, jossa elämme. Yhteiskunnasta, jonka osaksi yritämme sopeutua ja jossa yritämme luoda yhteisöllisyyttä samaan aikaan, kun kulttuurit ja uskonnot törmäävät ja vetävät meitä eri suuntiin.

Parvekejumalat. Otava, 2010.

Anis Muumin on somaliperheen tytär, joka haluaa olla kuten kuka tahansa suomalainen teini-ikäinen tyttö. Hän haluaisi kulkea hiukset tuulessa hulmuten, maalata huulensa punalla, tavata mukavia poikia ja pussailla.

Kaikki tämä on häneltä kielletty - perheen uskonnon ja perinteiden vuoksi.

"Oli hassua että nuori tyttö oleskeli kaikki illat parvekkeella turhan panttina. Muka mietiskelemässä ja lueskelemassa. Ja vielä pää paljaana. Huivin pitäisi aina olla kokonaan hiusten peittona, isä totesi teetään hörpäten. Aniksen oli nähty jopa kävelevän kadulla pää paljaana.

-------

Se tuntui uskomattomalta! Vieras tyttö harjasi hiuksia ja vetäisi keskijakauksen, kampasi hiukset niskasta ylös, laittoi niihin hyväntuoksuista voidetta ja kiinnitti tiukan keon pinneillä kiinni ja päälle kirkkaanpunainen hiuskampa."

Anis ei kuitenkaan luovuta. Hän elää perheeltään salassa elämää, josta unelmoi. Hän tekee sen, vaikka tietääkin, että seuraukset voivat olla vakavat. Ja niin ne ovatkin.

Alla Pohjola eli Alla-Zahra on puolestaan suomalainen nuori nainen, joka haluaa muuttaa elämänsä suunnan ja pyristellä irti seksuaalisesta puolestaan. Hän haluaa muuttua oikeaksi islaminuskoiseksi. Se vaatii uhrauksia, mutta Alla on valmis sen tekemään. Ainakin toivoo olevansa. Hän on saanut tarpeekseen tunteettomasta, irstaasta ja moraalittomasta maailmasta.

"Alla-Zahra muistelee miten huumaavalta tuntui kun viilsi käsivarren sisäpintaa ja veri alkoi norua pitkin ihoa, ensin toisesta ja sitten toisesta käsivarresta.

------

Yöllä Alla-Zahra katselee suurta mustaa kassia huoneen nurkassa. Siinä kohtaa oli ennen televisio, se äidin lahjoittama, iso ja litteä. Kassi on täynnä päivällä valittuja huiveja ja kankaita. Kun Alla-Zahra tuijottaa sitä tarpeeksi kauan, sieltä alkaa kuulua kuisketta.
Oletko valmis? Tiedätkö mitä olet tekemässä?"

Maassa maan tavalla, sanotaan. Mutta maan tapa muuttuu jatkuvasti. Se ei ole, eikä voi olla, pysyvä. Erilaisuuteen kasvaminen vie kuitenkin aikaa. Se on kivuliasta. Kun uusi kohtaa vanhan ja tutun, syntyy pelkoja. Epäilyksiä. Pettymyksiä. Surua.

Kaikkia näitä Snellman kuvaa taidolla. Ja kaikkea tätä kohtaamme yhteiskunnassamme, isänmaassamme, joka päivä.

Kaikki meistä eivät kykene kasvamaan muutoksen mukana eivätkä sopeutumaan siihen. Jotkut tippuvat. Niin surullista kuin se onkin.