Suljetun maan surullinen tarina

Kävin Kuubassa tasan viisi vuotta sitten. Odotin ennakkoon ahdistavaa kokemusta, mutta valkoisen hiekkarannan hohtaessa, uima-altaalla makoillessa, kädessä iso lasi aidosta (tautisen hyvästä) rommista valmistettua mojitoa, auringon hymyillessä tarinat suljetusta saarivaltiosta tuntuivat hieman liioitelluilta.

Kunnes lähdin snorklaamaan riutalle. Matkasimme sinne kuubalaisen miehen pienellä lautalla, minä ja kaksi kanadalaista. Mies kertoi lautan lipuessa turkoosissa meressä, miten kovasti hän haluaisi matkustaa jonnekin. Se ei vain ollut mahdollista, koska kuubalaisilla ei ollut passeja.

Tuntui hieman absurdilta maata siinä bikineissä - Suomesta tulleena ja Kanadassa työskentelevänä.

Samanlaisia tarinoita kuulin muitakin. Nettiä ei saanut käyttää kuin kouluissa, ja yhteydet olivat niin huonot, ettei ihmisten kärsivällisyys kestänyt niiden käyttämistä. Eräs kuubalainen insinööri oli paennut tarkoin varjellusta seuruestaan työkeikalla Kanadassa. Mies oli piileskellyt roskiksissa ja hakeutunut lopulta loikkareita auttavan järjestön toimistolle. Miehen perhe jäi Kuubaan, eikä hänellä ole mahdollisuutta käydä katsomassa vaimoaan ja lastaan. Tällaisia loikkareita on Kanadassakin useita.

Kuubalaisten arki oli ahdistavaa, mutta aivan toisenlaisen lamaannuksen koin luettuani Barbara Demickin teoksen Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Se on kertomus Pohjois-Koreasta loikanneista, jotka muistelevat elämäänsä diktaattorihallitsijan vallan alla.

Suljettu maa. Atena Kustannus Oy, 2012.

Kun kerroin ystävälleni lukevani kirjaa, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: Mitenhän luotettavia tarinat ovat? Mietin tätä lukiessani amerikkalaisen toimittajan kirjoittamaa teosta. Miten paljon kertomuksissa on valhetta?

Oli totuus mikä tahansa, kirja on surullinen kertomus suljetusta maasta ja sen ihmisten kärsimyksistä. Demick tapasi kirjaansa varten useita Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Nämä ihmiset kertovat kirjassa maassa vallitsevasta nälänhädästä, aivopesusta, selviytymistaiteluista, tukahdetuista tunteista, epätoivosta ja toivottomuudesta, kuolemasta.

Aluksi sijoitin kirjan tapahtumat ajallisesti omaan lapsuuteeni (siitähän on jo aikaa). Havahduin vasta hieman kirjaa luettuani siihen, että Demick kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut pari vuotta sitten.

Suljettu maa on paitsi surullinen kertomus, myös oiva oppikirja. Se kertoo paljon meistä ihmisistä, mutta myös historiasta, taloudesta ja politiikasta. Kirja luo kuvaa siitä, miten ihminen kaiken menetettyäänkin ryhtyy taistelemaan elämästään. Ja toisaalta siitä, miten ihminen lopulta sulkee silmänsä ja tunteensa kaikelle turtuneena.

Demick pukee tarinat romaanin muotoon, mutta silti kirja on ennen kaikkea paljon muuta. Sitä lukiessa pysähtyy miettimään, miten itselle olisi käynyt Suljetussa maassa. Olisivatko omat voimat riittäneet lähtemiseen? Ja ennen kaikkea - olisivatko ne riittäneet sopeutumiseen?


"Mi-rania kaihersivat hänen matkalla näkemänsä asiat. Se oli ollut vuosiin ensimmäinen kerta, kun hän oli matkustanut Ch´ôngjinin ulkopuolelle, ja hämmästyneessä tilassakaan hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka rähjäiseltä kaikki matkalla oli näyttänyt. Hän oli nähnyt lapsia, jotka olivat tuskin hänen oppilaitaan vanhempia, rääsyihin pukeutuneina, kerjäämässä ruokaa juna-asemilla.

Viimeisenä yönä Mi-ran ja hänen matkatoverinsa olivat nukkuneet juna-aseman edustalla, koska heillä ei ollut rahaa hotelliin. Ihmiset osoittelivat erästä heidän lähellään olevaa mieshenkilöä, joka oli käpertynyt puun alle sikeään uneen. Paitsi ettei mies ollut unessa. Hän oli kuollut. ---

Pimeässäkin hänen kylkiluunsa näki selvästi. Hän oli riutunut, laihempi kuin kukaan Mi-ranin koskaan näkemä ihminen. ---

Jälkikäteen häntä askarrutti, mitä miehelle oli mahtanut tapahtua. Oliko mies kuollut nälkään? Huolimatta siitä, että kenelläkään ei ollut näinä aikoina tarpeeksi ruokaa ja jopa hallitus oli tunnustanut ruokapulan, Mi-ran ei ollut kuullut, että kukaan olisi kuollut Pohjois-Koreassa nälkään. ---

´Onneksi meillä on Kim Il-sung.´"


Jäin miettimään kirjan luettuani montaa asiaa. Miten kirjassa tarinansa kertovat ihmiset selvisivät kaiken keskellä? Miten ihminen voi elää vuodesta toiseen vain vesikeitolla? Miten ihminen voi selvitä syömällä vain maasta löytyviä maissin jyviä? Nälkää ihminen kestää melko pitkään, mutta ilman vettä ei. Jos Pohjois-Koreassa ei ole sähköä eikä juuri vettä, saati lääkkeitä, miten tappavat kulkutaudit estetään? Miten ihmeessä Pohjois-Koreassa on voitu selvitä oloissa, joista kirjassa kerrotaan?

Kuuden tarinansa kertovan loikkarin kertomukset kuulostavat niin uskomattomilta, etteivät ne joka kohdalta tunnu mitenkään mahdollisilta.

Ehkä elimistö vain sopeutuu. Kuten ihminenkin. Kun voimat eivät enää riitä, ei nälkää enää tunne. Muutkin tunteet supistuvat. Ihminen vain on.

Demick kirjoittaa myös tulevaisuudesta. Siitä, kuinka kauan pohjoiskorealaisten eristäminen muusta maailmasta voi kestää. Kuten kirjassa kerrotaan, moni heistä tietää oman maansa kurjan tilanteen ja tajuaa tulleensa huiputetuksi.

Mutta jaksaako sitä vastaan alkaa taistella?