Hankoon!

Kesä oli täynnä säkenöiviä hetkiä. Ei ollut sattumaa, että ostin lentokentältä pokkarina Katja Kallion romaanin Säkenöivät hetket.

Luin sen Santorinilla samalla, kun katselin auringon säteiden välkettä meressä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket, Otava 2013

Kirja alkaa vuoden 1914 Hangosta, Bellevue-hotellista. Inga Troberg ja hänen tyttärensä Elly ovat hotellissa virkistäytymässä (eli hoidattamassa Ingan hermoja). Hotellin ravintolasalissa nautitaan teetä ja leivonnaisia. Ihmiset istuvat selät suorina, nyökkäilevät kohteliaasti, naisilla on pitsiä päällä...

Sitten syttyy sota - ja kaikki muuttuu. Elly jää orvoksi, mutta hän päättää jäädä Hankoon. Elämä ei ole enää pitsihuviloita ja -mekkoja. Elly joutuu pesijäksi hotelliin, jossa oli ennen vieraana. Hän perustaa myös perheen ja saa tyttären, Beatan.

Näiden kolmen naisen, Ingan, Ellyn ja Beatan, elämät nivoutuvat yhteen. He kaikki jäävät yksin, tarrautuvat intohimoon ja joutuvat kokemaan sen loppumisen jättämän tyhjyyden.

Kirja alkaa tahmeasti. Katja Kallio on valinnut itselleen uudenlaisen aihepiirin ja maailman. Aluksi tuntuu, ettei se kanna.

Ingan elämä jää ontoksi, mutta Ellyn tarinassa alkaa olla jo kiinnostavia piirteitä. Parhaiten sain kiinni Beatasta - ja siinä tarinassa myös Hanko näyttäytyy eniten sellaisena, jollaiseksi sen kesäpäivänä kuvittelin.

Kirja ei aivan vastaa sitä, mitä sen kansia katsellessani odotin. Siinä on jonkin verran kesäistä Hangon hiekkarantaa, 20-luvun uimapukuja ja hattuja sekä kesäisen meren välkettä - mutta ei tarpeeksi.

Säkenöivät hetket. Missä ne oikeastaan olivat? Intohimossa?

Kallio onnistuu kirjan toisella puoliskolla kertomaan naisten vahvuudesta ja naisten välisistä siteistä. Ystävyydestä. Sisaruudesta.

Siitä pidin.

Kynsien lakkaamisesta, gramofonin soinnuista, kikatuksesta, haaveista...
Hetkistä, jolloin on vain niin onnellinen siitä hetkestä.
Säkenöivistä hetkistä.

"Beatasta tuntuu, että kaikki muut ovat lakanneet tanssimasta ja katsovat heitä, mutta hän ei ole varma. Varmaa on se, että kenelläkään muulla ei ole merkitystä kuin hänellä ja Harrietilla. Hän ei välitä enää Effestäkään, tai välittää, mutta tuntuu kuin hän olisi kestänyt Effen lähdön jo kauan sitten. Solvegia Beata ei edes muista.

I know that I´m late but I'll be up-to-date

When I shimmy like my sister Kate

I mean, when I shimmy like my sister Kate

Beata tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Tähän hän tahtoisi jäädä."

Säkenöiviä hetkiä Santorinilla

Edellisen kerran kirjoittaessani lumi oli juuri sulanut. Lupasin, että palaisin pian.

Sitten tuli kevät, aurinko, vihreys. Enkä palannut. Anteeksi! Nyt en enää lupaa mitään, mutta tässä sitä ollaan. Pino kirjoja pöydällä - luettuna ja ajatuksia herättäneinä. Ehkä nyt...

Keväällä tapahtui liian paljon. Töissä ja kotona. Kaiken keskellä unohdin rakkaat ystäväni kirjat. Ne saivat pölyttyä hyllyssään.

Sitten oli kesä - ja otin viimeinkin käteeni kirjan. Tai oikeastaan raahasin kirjastosta kotiin ison pinon kirjoja. Niitä pursusi repustani ja kangaskassistani. NYT olisi viimeinkin aikaa lukea!

Kesälomani alkajaisiksi lähdimme ystäväni kanssa Santorinille, joka on kuuluisa maisemistaan. Sitä sanotaan Kreikan kauneimmaksi saareksi.

Kaunista siellä olikin, mutta vielä ihanampaa oli olla reissussa hyvän ystävän kanssa. Kurkistaa aamulla ulos ja antaa auringonsäteiden syleillä kasvoja. Juoda aamukahvit parvekkeella meren kimmeltäessä silmien edessä. Lipsutella altaalle, rojahtaa aurinkotuoliin ja ottaa kirja käteen. Lukea. Uida. Lukea. Juoda lasi paikallista viiniä. Lukea.

Lähteä illalla kävelemään herkullisten tuoksujen täyttämille kaduille. (Turistikylä, mutta mitä siitä.) Syödä vatsa täyteen kreikkalaisia herkkuja; mereneläviä, fetajuustoa, tuoreita tomaatteja, lammasvartaita, munakoisoa...Nauttia lasi viiniä, ehkä toinenkin.

Sujahtaa illalla hotellin lakanoihin. Lukea - ja kikatella. Ennen nukahtamista ajatella, miten onnellinen onkaan, kun on tässä ja nyt.

Ne olivat säkenöiviä hetkiä!

Lähtiessä Helsingissä satoi vettä, kuten kuulemma melkein koko seuraavan viikon. Sillä aikaa Kreikassa...

...paistoi aurinko. Firan kaupunki kylpi auringon loisteessa - ja minä myös.

Santorinin saari sijaitsee Egeanmerellä. Pikkuinen saari on vain 75 neliömetrin kokoinen, joten sen voi ajaa päivässä autolla ympäri. Me ei kyllä ajettu, vaan huristeltiin bussilla. Ei tarvitse miettiä kuskia :)

Kreikkalainen ruoka on vaan niin <3

Rakastan mereneläviä. Mustekala oli yhtä tuoretta kuin kasvikset.

Ulkona syöminen saa ihan eri merkityksen...

Assyrtiko-rypäle on alun erin lähtöisin Santorinilta. Santo Winesin valkoviini oli toinen maistelemistamme onnistuneista viinivalinnoista.

Saaren keskiosassa sijaitsevan Firan näköalat ovat huikeat.

Pohjoisosan Oia on kuuluisa auringonlaskustaan. Sitä voi ihailla joko ravintolan pöydästä tai korkkaamalla oman pullon. Yhtä kaikki, maisemat ovat upeat.

Ei se viini, vaan se hetki.

Hyvästi jää!

Kun sain tänään silmät lopulta kunnolla auki (kiitos hieman huonounisen pääsiäisloman, se kesti hieman), huomasin, että nurmikko vihertää jo. Tuosta näystä tulee joka vuosi yhtä iloiseksi - kesä on tulossa, talvi toivottavasti takana.

Vaikka kevät aina yllättää, tänä vuonna tuo näky oli normaalia hätkähdyttävämpi. Vielä sunnuntaina laskimme Rukalla rinteitä ja nautimme aurinkoisten hankien hohteesta. Sitä hohdetta oli ikävä!!! Tänä keväänä ei oikein päässyt nauttimaan keväthangista täällä Helsingissä. Sukset saivat pölyttyä varastossa.

Näin pisamanaamana panostan aina keväthankikauteen - silloin naama saa väriä ja eloa :) Onneksi siis pyörähdimme Kuusamon kautta vielä ennen kevätkelejä. Nyt ne saavat jo tulla!

Sinne jäi lumi ja jää. Ja monta kiloa naurua ja onnellisia hymyjä. Kauniita kohtaamisia. Tyhjentynyt kaakaopaketti sekä Hietaniemen hallista ostettujen karitsanpotkien jämät.

Tänne kotiin toin muutamia pisamia, pari lisäkiloa ja melkoisen määrän iloa. Arkeen. Kevääseen. Kesän odotukseen.

Sulopusu, nyt on paljon mitä odottaa!!!! :D

Perillä on tuolla, edessämme jossain....

Pöytä on katettu blineillä, fonduella & karitsanpotkilla - ja hyvillä viineillä

Ei se voitto, vaan....

Jotta pääsee alas, on mentävä ylös!

Onhan se laskeminenkin hauskaa, mutta vielä hauskempaa on....hyvä seura ;)

....ajetaan hiljempaa. Toivot, ettei matka loppuis ollenkaan.

Loma. Sitä on hyvä harrastaa välillä.

Sori kaverit, etten ole kirjoitellut. Lupaan palata pian. Arvaatteko, mikä kirja mulla oli matkassa mukana...?

Herkkuja miesvieraille

Sain viikonloppuna miesvieraita. Tämä suhde on kestänyt nyt seitsemän vuotta. Se ei ollut molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä. Minä kyllä ihastuin tuohon toiseen, etenkin sen katseeseen. Mutta luulen, että tunne oli hieman toispuolinen.

Ja se on sitä kyllä edelleen. Olen aika kova komentamaan, ja tämä toinen ei aina tykkää siitä.

Mutta silti se haluaa kanssani samaan sänkyyn. Tulee siihen ihan viereen suukottamaan. Ja päälle päästää kunnon paukun.

Viikonloppuna pidimme kuitenkin kivaa yhdessä. Leivoimme Veera Niemisen kirjaan Avioliittosimulaattori sopivasti kääretorttua. Siitä tulee kirjassa riita. Sitä paitsi kääretorttu istuu minusta maalaistalon tuvan keittiön pöydälle päiväkahvien aikaan.

Piparminttu-unelmatorttu

4 kananmunaa

1 1/2 dl sokeria

1/2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1/2 dl perunajauhoja

1/2 dl leivontakaakaojauhetta

2 dl vispikermaa

1 tlk maitorahkaa

n. puoli levyä Fazer-piparminttusuklaata raastettuna

1/2 dl sokeria

1 tl vanilliinisokeria

3 dl mansikoita puolitettuina

Vatkaa munat ja sokeri kunnolla vaahdoksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne muna-sokerivaahtoon.

Kippaa taikina uunipellille leivinpaperin päälle.

Paista 225 asteessa noin kuusi minuuttia.

Kumoa kypsä pohja sokeroidun leivinpaperin päälle jäähtymään.

Vatkaa kerma vaahdoksi.

Lisää rahka, suklaaraaste ja sokerit.

Levitä seos jäähtyneen pohjan päälle.

Lisää mansikanpuolikkaat täytteen päälle.

Kääri pohja täytteineen rullalle.

Idän ja lännen pikaromanssi mörököllien keskellä

Tiedätkö, millaista on rakastua ensi silmäyksellä? Tai ehkä sillä kolmannella? :)

Oletko kokenut sen tunteen, kun toisesta ei halua päästää irti tunniksikaan? Eikä siinä toisessa näe mitään vikaa - se on täydellinen juuri tuollaisena. Siinä vieressä.

Tekee heti mieli muuttaa yhteen, mennä naimisiin, lähteä lomamatkalla Thaimaahan, ostaa asunto, tehdä pari lasta...Mitä nopeammin, sen parempi. Se on menoa nyt!

Aviosimulaattori. Tammi, 2014

Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo tällaisesta rakkaudesta. Takakannen mukaan kirja kertoo kaikesta muusta, mutta minusta se kertoo ihanan aidosti noista tunteista. Siitä, miten kaikki tapahtuu nopeasti, koska vain rakastaa niin paljon. Hups vaan, ja sormukset on vaihdettu. Ihanaa.

Kirjassa on hauska idea: Aino muuttaa poikaystävänsä Jussin kotiin kuukaudeksi. Poikaystävän lisäksi siellä asuu tämän pikkuveli, isä ja setä. Herkulliset ainekset siis - jotka tosin jäävät osittain käyttämättä.

Nieminen kertoo hauskasti itä- ja länsisuomalaisten luonteeneroista. Siitä syntyy kirjan huumoriin pohja. Itse Itä-Suomesta kotoisin olevana tiedän, että me puhumme aika paljon. Ja olemme yleensä vieraanvaraisempia kuin lännessä asuvat. Toisinaan ehkä kohteliaampiakin, mutta ainakin lämpimämpiä. Helpommin lähestyttäviä.

Mutta on sitä hiljaista sakkia meillä idässäkin. Tunnistin hyvin kirjan Erkin ja Unton, maalaismiehet, joille tekeminen on puhetta tärkeämpää. Joille rakastaminen ja välittäminen ei tarkoita niinkään halauksia, vaan hiljaista läsnäoloa.

Kirjan idean mukaan rakennetut konfliktit ovat osittain melko naiiveja: riitoja valmiskääretortusta ja väärin täytetystä pesukoneesta. Revittelyä kirjassa ei juuri ole.

Mutta ehkä se juuri siitä syystä tuntuu aidolta tarinalta - tämä voisi olla oikeasti totta. Voin hyvin kuvitella Ainon muutamaan mökkikylämme pihapiiriin kokemaan juuri vastaavaa. Hiljaisia, juroja miehiä, vähäisiä sanoja, puhumattomuutta, hiljalleen lämpenemistä, tuttujen rutiinien muuttamisesta aiheutuvaa ärsytystä.

Avioliittosimulaattori tuoksuu aidolle navetalle ja maatalon tupakeittiölle. Kuumalle kesäpäivälle ja kitkettäville kukkapenkeille. Teboilin huoltoaseman munkeille.

Kesälle!

Nieminen kirjoittaa todella sujuvasti. Kirjaa on mukava lukea.

Pidin kirjasta myös siksi, että Ainon hahmo tuntui minusta samastuttavalta. Minäkin haluan usein vaimentaa tikittävän seinäkellon äänen lörpöttelemällä. Kaikenlaista, mitä sylki suuhun tuo. Ja kieltämättä vastapuoli ei aina ymmärrä sanojani huumoriksi tai yritykseksi keventää tunnelmaa.

Mutta onneksi suurin osa ihmisistä suhtautuu itäsuomalaisen puhetyyliin verrattain hyväksyvästi :)

Keskustelu jatkuu runsaan kepeänä. Ystäviäni ei tunnu lainkaan haittaavan se, että 95 prosenttia äänestä lähtee heistä ja minusta.

Ehkä minun ongelmani tullessani oli alivoima. Yksin ei voi keskustella. Jos on ainoa porukassa, joka ylipäätään ääntelee, on auttamatta se omituinen.

Ja jos omituisia on tarpeeksi, omituinen muuttuu normaaliksi. Kyllä myrtsitkin nyt tajuavat, että minä en ole ainoa maailmassa, joka kokee tarvetta keskustella. Jospa myrtsitkin nyt tajuaisivat olevansa yhtä omituisia kuin minä. Omituisempia.

Afganistanilaisen keittiön tuoksussa

Afganistaniin on pitkä matka. Ainakin, jos katsoo, kuinka kauan edellisestä postauksestani on :)

Aloitin loppuvuodesta uudessä työssä, jossa päivät ovat täyteläisiä ja erittäin intensiivisiä. Bloggaaminen on tässä muodossa jäänyt siksi vähemmälle.

Samalla toteutui kuitenkin yksi suuri unelmani - ja saan nyt työskennellä osittain näiden samojen aiheiden parissa, joista kerron teille täällä blogissani. Edelleen yhtä suurella intohimolla, vaikka ehkä hieman harvemmin kuin aiemmin...

Viime kerralla kerroin ajatuksiani Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta. Kuten huomasitte, en ollut yhtä lumoutunut kuin Hosseinin edellisestä kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa. Yksi iso syy tähän oli se, että edellisessä ei kuvata Afganistania yhtä lumoavasti kuin jälkimmäisessä.

Vaikka tuossa maassa on paljon sellaista, mitä en halua edes ajatella, siellä on myös paljon kaunista. Asioita, jotka hukkuvat rumuuden ja julmuuden alle. Kuten juuri vuoret, joista Hosseinikin kirjoittaa.

Minua kiehtovat myös Afganistanin tuoksut: pöly, villamatot, basaarit, teekannut, mausteet...

Ja vuoret kaikuivat -teoksen hengessä päätin valmistaa afganistanilaisen aterian. Kirjassa puhutaan muun muassa tandooriuunista, linssimuhennoksesta ja naanleivästä. No, tandooriuunia ei löytynyt, mutta päätin silti tehdä naanleipää. Sen seuraksi valmistin paimentolaishenkeen sopivasti lammasruokaa, Qabili palauta.

Pian keittiössä tuoksui ihanan eksoottiset mausteet: kaneli, kurkuma, sahrami ja juustokumina. Makumatka Afganistaniin alkakoon!

Naanleipä

8 dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1/2 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl kirkastettua voita
1 1/2 dl turkkilaista jogurttia
2 dl maitoa

Siivilöi kuivat aineet kulhoon.
Lisää vatkattu muna, voi ja jogurtti.
Kaada sekaan maito vähitellen.
Peitä kulho kostealla liinalla ja anna taikinan kohota pari tuntia.
Vaivaa taikinaa jauhotetulla alustalla.
Jaa taikina kahdeksaan osaan ja kauli osat soikioiksi.
Sivele leivät kirkastetulla voilla.
Paista öljyssä pannulla molemmilta puolin kauniin ruskeiksi.

Qabili palau

4 porkkanaa kuorittuina ja ohuiksi suikaloituina
1 dl kuorittuja kokonaisia manteleita
1 dl huuhdottuja rusinoita
1 rkl oliiviöljyä
suolaa

Paista kasvikset pannulla öljyssä kauniin väriksiksi. Älä paista liian pitkään!
Mausta suolalla.
Siirrä kasvikset sivuun ja valmista muu ruoka.

Sahramiriisi

6 dl basmatiriisiä
0,5 pss sahramia
1 rkl kurkumaa
suolaa

Keitä riisi kasvisliemessä ohjeen mukaan.
Lisää mausteet jo keittiämisen alussa, jotta maut ja värit imeytyvät riisiin.
Mausta lopuksi suolalla.

Karitsanjauheliha

2 rasiaa karitsan jauhelihaa
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl jauhettua kanelia
2 rkl juustokuminaa
1 rkl kardemummajauhetta
1 rkl jauhettua muskottipähkinää
1 rkl jauhettua kurkumaa
suolaa

Paista lihat pannulla öljyssä kypsiksi.
Lisää mausteet ja suola.
Koristele annos porkkana-rusina-manteliseoksella.
Kokoa annos öljyllä voideltuun kulhoon: pohjalle riisiä, sitten lihapataa ja päälle loput riisistä.

Onko Afganistanista Pariisiin liian pitkä matka?

Kuten olen kertonut, yksi suosikkikirjoistani on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on kaunis, koskettava, itkettävä kirja, jossa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta ja naiseutta tavalla, joka puhuttelee pitkään.

Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Hosseinin seuraavan teoksen, Ja vuoret kaikuivat.

Ja vuoret kaikuivat. Otava, 2013.

Kirjaa on kehuttu kovasti, ja se alkoikin lupaavasti. Isä, poika ja tytär matkaavat jalkaisin halki autiomaan Kabuliin. Perillä isä luovuttaa tyttärensä toisen perheen kasvatettavaksi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, ja isä joutuu luopumaan lapsestaan. Itkuhan siinä tuli!

Hosseini kuljettaa tätä tarinaa eri tavalla kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjaa. Tällä kertaa jaetaan pieni pala kunkin henkilön elämää kerrallaan. Tarinat linkittyvät kyllä toisiinsa, mutta yllättävän löyhästi.

Alun tarinan päähenkilöiden kohtalot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Olisi ollut kiva kuulla enemmän perheen pojan Abdullahin elämästä pikkuisessa afganistanilaisessa kylässä. Miten hänen elämänsä sujuu, kun rakas pikkusisko katoaa viereltä? Miten hän unohtaa katkeruutensa isäänsä kohtaan? Vai unohtaako hän?

Olisi ollut mukava lukea siitä, millaista kamppailua toisessa perheessä kasvanut sisar Pari käy läpi tajutessaan, ettei ole sitä, mitä luulee. Miten hän löytää, asuttuaan vuosia Pariisissa, sisältään afganistanilaisen tytön, jolla on unohdettu veli?

Nyt nämä ihmiskohtalot jäävät hieman laimeiksi. Ehkä Hosseini ei halua mässäillä surullisilla, kieltämättä herkullisilla aineksilla. Tai sitten hän haluaa rakentaa teoksen eri aineksista kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan, jossa oli kaksi naista, joiden tarinat kietoutuivat yhteen. Mutta sitä lukija jää kaipaamaan. Kertomusta noiden sisarusten elämästä, irrallaan mutta samalla toisiinsa kietoutuen.

Teoksessa kerrotaan tarinoita, jotka ovat kyllä kiinnostavia kohtaloita, mutta jotenkin irrallaan toisistaan. Miksi Hosseini haluaa kertoa Afganistanissa työskentelevän lääkärin elämästä, kun tämä linkittyy sisaruksiin vain löyhästi, asumalla samassa talossa, jossa sisko vietti pari vuotta lapsuudestaan?

Jäin kaipaamaan edellisessä kirjassa loistanutta kuvailua Afganistanista. Siinä Hosseini avasi tuota maailmaa kaltaiselleni länsimaalaiselle uusin keinoin. Nyt liikutaan Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Hosseini haluaa selvästi kertoa afgaanien arjesta meidän länsimaalaisten keskellä, mutta nuo todellisuuden palaset jäävät jotenkin muruiksi.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä". Juuri tätä toivoinkin. Herkulliset ainekset kuitenkin hukkuvat jonnekin.

Kuten kerroin aiemmin, itkin hurjasti, kun luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan. Tällä kertaa en kokenut samanlaista tunnevyöryä. Aivan kirjan lopussa itkin hieman. Koska siinä Hosseini osuu oikeaan: sisaruus sitoo koko elämäksi, vaikka toinen ei olisikaan siinä vierellä. Se on side ja suhde, joka on ja pysyy. Ainakin sen tiedostaa, vaikka toista ei näkisikään.


"Minä luulin, että sinä olit lähtenyt pois", Abdullah sanoi ääni vavisten.

Isä istuutui hiljaa hiilloksen ääreen.

"Missä sinä olit?"

"Nuku nyt, poika."

"Ethän jättäisi meitä. Ethän tekisi niin, isä."

Isä katsoi häneen, mutta pimeässä Abdullah ei nähnyt hänen ilmettään. "Herätät vielä sisaresi."

"Älä jätä meitä."

"Nyt riittää siitä asiasta."

Abdullah asettui makuulle sisar tiukasti sylissään, sydän kurkussa jyskyttäen."