Fifty Shades of Grey - villejä päiväunia

Perjantaina sai ensi-iltansa meillä ja maailmalla valtavan kohun herättänyt eroottinen elokuva Fifty Shades of Grey. Se perustuu samannimiseen, E L Jamesin kirjoittamaan kolmiosaiseen kirjasarjaan.

Sadomasokistisen seksin ympärille rakennettu tarina on puitu puhki ja poikki mediassa. Siitä keskusteltiin jopa Ylen A-studiossa.

Luin itse sarjan ensimmäisen osan, Sidottu, viime kesänä. Bussissa työmatkojen aikana. Harvoin on ollut yhtä rattoisaa työmatkalla :)

Pidin kirjaa kuitenkin hieman piilossa, kun kanssamatkustajat kulkivat ohitse. Olihan se noloa, että luin EROOTTISTA ROMAANIA. Sanoisin, että ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta niin on lukenut moni muukin. Olen bongannut näitä mustakantisia opuksia mitä yllättävämmistä paikoista. Yöpöydiltä makuuhuoneista, joissa en todellakaan uskonut tällaisia kirjoja olevan.

Mikä Fifty Shades of Greysta tekee naisten mielestä niin kiehtovan?

E L James: Fifty Shades of Grey Sidottu (Otava, 2012)

Seksi.

Uskoisin, että aika harva kirjan lukenut haluaisi harrastaa samanlaisia leikkejä kuin romaanin päähenkilöt Anastasia Steele ja Christian Grey. Kaukana siitä.

Mutta James luo yleensä puistattavalta kuulostavasta sadomasokismista paljon pehmeämmän kuvan. Sitä on arvosteltukin. Oikeasti sadomasokismi on varmasti aivan jotain muuta kuin mitä se tarinan päähenkilöiden välillä on.

Mutta kirjasarjasta tuskin olisi tullut näin valtavaa menestystä, jos James kirjoittaisi täysin totuudenmukaisesti, vailla pehmentävää fantasiaa.

Fifty Shades of Grey on kotiäitien märkä päiväuni. Hieman turvallisen rajan tuolla puolen, mutta ei kuitenkaan liian kaukana.

Anastasia Steele on yliopistosta pian valmistuva nuori nainen, joka haaveilee työstä kustannusalalla ja joka ei ole koskaan harrastanut seksiä. Sattuman kautta hän päätyy haastattelemaan rikasta yritysjohtajaa Christian Greytä ylioppilaslehteen.

Kohta ollaankin menossa sänkyyn, mutta makuuhuoneessa ei ole tarkoitus tehtailla aivan tavallisia petipuuhia.

Christian Grey nauttii alistamisesta. Hän ei halua harrastaa lainkaan seksiä, jos ei saa alistaa ja satuttaa naista. Anastasia joutuu päättämään, haluaako hän osallistua moisiin leikkeihin. Jos hän ei suostu, Christiania ei muu kiinnosta ja suhde olisi sitten siinä.

Anastasia päättää kokeilla. Siitä seuraakin sitten monivaiheinen seikkailu, johon kuuluu niin nautintoja kuin kipuja, kyyneleitä ja pahaa oloa, hämmennystä ja pelkoa. Riuduttavaa rakkautta. Epätoivoa.

Olin hämmentynyt kirjan luettuani. Sen luki hetkessä - kuin minkä tahansa harlekiinin, joita en kyllä muistaakseni ole koskaan lukenut :) Mutta voisin kuvitella, että näissä kirjoissa on paljon samaa kuin 80- ja 90-luvun kotirouvien suosimissa pokkarirakkausromaaneissa.

Ottaen huomioon mitä Mr Grey tarinan aikana tehtailee, olisin luullut, että olisin heittänyt kirjan bussin roskikseen. Mutta luin sitä joka kerta yhtä uppoutuneesti - ja hieman irrallaan todellisuudesta.

Kun pepulle läimäyttelyn ympärille luo mielikuvia luksuskämpistä, silkkilakanoista, osteri-illallisista ja muusta romanttisesta hömpästä, ei se läimäyttely kuulosta niin pahalta. James on aika taitava kuorruttamaan kiduttamisen pumpulilla. Siksi kai niin moni nainen on kirjat lukenut ja vieläpä suurella innolla. Ehkä hienoisella häpeän tunteella, mutta se kai kirjoista juuri tekeekin niin kiehtovia.

Ne eivät ole täysin sallittuja - eivätkä tarinan tapahtumat ole täysin hyväksyttyjä. Onnistunutta fantasiaa siis.

Kirjojen pohjalta tehty leffa herättää varmaankin vielä enemmän ristiriitaisia fiiliksiä. Kirjaa voi lukea salassa peiton alla (tai hieman piilotellen bussissa), mutta leffassa kokemus on jaettu.

Ja jos kirjoja ei ole lukenut, voi kokemus olla vähintäänkin ristiriitainen.

Fifty Shades of Grey ei kuitenkaan ole ollut vain naisten salainen päiväuni. Muutamat lipsahdukset ovat paljastaneet, että myös miehet ovat olleet kirjoista innoissaan.

Enkä kyllä sitä ihmettele. Näistä kirjoista voi oppiakin jotain. Kunhan ymmärtää, missä kulkevat oikeassa elämässä sallitun rajat ja missä fantasian rajat. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.

Riisipuuron aika

Näin joulun aikaan tulee helposti tunne, että on liian paksu perhoseksi. Monessakin mielessä...

...näin aikuisena ei osaa heittäytyä samalla tavalla huolettomaan fiilikseen kuin lapsena...

 ...piparitaikinaa menee suuhun huomaamatta - ja valmiita pipareita tulee napsittua pitkin iltaa (kun ne on tehty omasta taikinasta)...

...saati sitten kaikki joulupöydän herkut; pieniä paloja kutakin, mutta melkoinen annos loppupelissä...

Sisko Istanmäen romaanissa Liian paksu perhoseksi valmistetaan riisipuuroa. Päähenkilö Kaisu keittää sitä ison kattilan miehensä siskontytölle.

Tykkään itse riisipuurosta - myös muulloin kuin jouluna. Mutta parasta se on kaneli-sokerikerroksen kera, jouluaattoaamuna, heti joulurauhan julistuksen jälkeen. Kun koko aatto on vielä edessä.

Riisipuuro

1 rkl voita

2 dl vettä

2 dl riisiä

noin 1 litra kevyt- tai kulutusmaitoa

1 kanelitanko

suolaa

manteli

kanelia ja sokeria

Sulata voi isossa kattilassa. Lisää kiehuva vesi ja riisit. Keitä riisejä, kunnes neste on haihtunut.

Lisää maitoa hiljalleen. Sekoita koko ajan kattilan pohjaa myöten.

Lisää kanelitanko. Keitä puuroa hiljalleen noin 45 minuuttia.

Poista kanelitanko. Mausta suolalla.

Piilota puuroon manteli.

Tarjoa kanelin ja sokerin kera tai nauti sellaisenaan.

Ja näin joulunpyhien jälkeen riisipuuro maistuu yhä :) Mutta toisin kuin jouluaattona, sitä mennään sulattelemaan hiihtoladulle. Ettei pian huomaa oikeasti olevansa aivan liian paksu perhoseksi!

Leppoisaa joulunaikaa kaikille!

Liian paksu perhoseksi

"Sulla on ollut aika paljon murheellisia kirjoja siellä blogissa", tokaisi eräs ystäväni tässä äskettäin.

Myönnän, että olen lukenut tänä syksynä kirjoja, joissa on melko surullisia ihmiskohtaloita. Sattumalta.

Rakastan kierrellä hiljaisessa kirjastossa ja silmäillä pitkiä kirjarivejä. Napata sieltä kirjan, josta olen kuullut tai jota olen pitkään etsinyt. Mutta yhtä ihanaa on saada käsiiinsä kirja, josta ei ole vielä kuullutkaan, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta.

Äskettäin silmiini saattui Sisko Istanmäen kirja Liian paksu perhokseksi (Tammi, 1995). Muistan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1998. Olen nähnyt elokuvan osittain, mutta en muistanut sen juonta tarkalleen. Mutta muistin, että elokuvan pääosia näyttelivät Kaarina Hazard ja Mika Nuojua - ja että tapahtumien keskiönä toimiva kyläkauppa muistutti oman mökkikylämme kyläkauppaa.

Liian paksu perhoseksi kertoo Kaisusta, joka on aina ollut isokokoinen, muita tyttöjä ja yleensä poikiakin isompi. Hän kasvaa erilaisena - ja siitä muistutetaan hänelle koko ajan.

Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Kaisu muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Hän aloittaa kauppa-apulaisena pienessä Ruutinojan sekatavarakaupassa, jota pitää poikamies Erni.

Erni on pieni mies. Samalla tavalla kuin Kaisu, myös Erni on kokenut olevansa erilainen. Pienikokoinen mies.

Kokoerostaan huolimatta Kaisu ja Erni huomaavat pian tykkäävänsä toisistaan. Pian ollaan jo naimisissa.

Kaisu ei saa paketissa kuitenkaan pelkästään Erniä, vaan myös tämän näpistelevän äidin ja lellitellyn siskon Viivin. Nämä kaksi imevät Ernistä kaiken irti: Erni rakentaa heille kauniin huvilan, ostaa huonekalut ja vaatteet viiimeisen päälle, maksaa laskut.

Kaksikko ei kelpuuta Kaisua vertaisekseen. Kaisu saakin kohdata halveksuntaa, väheksyntää ja suoranaista kiusaamista.

Tämä siitäkin huolimatta, että Kaisu tekee lujasti töitä sekatavarakaupassa: puunaa, puhdistaa, karkottaa kärpäset ja torakat.

Kaisu meinaa jo pari kertaa jättää Ruutinojan, kun Erni asettuu siskonsa ja äitinsä puolelle, vaimoaan vastaan. Kina jatkuu päivästä ja vuodesta toiseen.

Samalla Kaisu joutuu hyväksymään sen, että hänen ja Ernin ahkeralla työllä hankkimat rahat kuluvat Ernin äidin ja sisaren hemmotteluun ja ylelliseen elämään. Kaisu saa vain haaveilla pihalla ränsistyvän makasiinin remontista.

Kaisu opettelee kuitenkin hillitsemään itsensä. Niin hyvin kuin pystyy. Aina hän ei vaan enää jaksa.

Etenkään silloin, kun Kaisu saa kuulla, ettei voi saada lasta. Pian sen jälkeen Ernin sisar Viivi tulee raskaaksi, yllättäen ja suunnittelematta.

Kirjassa selviydytään päivästä toiseen. Ei haaveilla eikä toteuteta unelmia. Eletään vain elämää sellaisena kuin se tulee vastaan.

Juuri siitä syystä kirja teki vaikutuksen. Suurien haaveiden ja saavutusten nykymaailmassa on hyvä välillä muistuttaa itseään, että toisille elämä on jatkuvaa pettymystä ja samanlaisia päiviä vuodesta toiseen. Niitä, joilla kyllä on orastavia haaveita, mutta ei ehkä uskallusta eikä aina mahdollisuuttakaan edes haaveilla, koska se olisi vain itsensä kiusaamista.

Istanmäki kuvaa hienosti myös erilaisuutta. Sitä, millaista on kasvaa ja elää erilaisena. Miltä tuntuu, kun asiasta muistutetaan jatkuvasti. Kun asialle nauretaan ja siitä lasketaan leikkiä.

Kirjan oppi on myös täyttä totta: kovasti työtä tekemällä unohtaa murheensa.

Melko helposti sitä kokee nykymaailmassa olevansa liian paksu perhoseksi. Ilman, että siitä edes jatkuvasti huomautetaan. Mutta silloin riittää, että yksikin ihminen näyttää, ettei sillä ole väliä.

Kaikkien ei tarvitse olla perhosia. Mutta kaikilla on yhtä suuri oikeus olla onnellinen. Sitä emme vaan aina muista tässä kateuden ja kilpailun maailmassa.


Kerran kun Erni palaa reissulta, hän katsoo Kaisua moittivasti.

- Sinusta on tullut niin synkkä. Ennen sinä olit niin innokas. Nyt sinä käveletkin raskaasti.

- Jos minä olen liian paksu perhoseksi, Kaisu sanoo.

Hän pakenee myymälästä, menee keskellä päivää sänkykamariin ja putoaa vuoteelle kuin säkki. Edes päiväpeitettä hän ei jaksa ottaa pois. Erni tulee perässä ja pyytää:

- Ole tässä ilossa minun mukanani. Ajattele nyt, näin iloinen asia.

Erni ojentaa kätensä, mutta Kaisu ei saa tartutuksi siihen. Hän kääntää selkänsä, mutta ajattelee: Minä yritän.

Illalla Kaisu ottaa myymälästä sideharsopakan ja alkaa ommella lapselle vaippoja. Viivin lapsi saisi oikeat vaipat."


Ja lupaan: seuraavaksi valitsen kirjan, jossa ei käsitellä murheellisia ihmiskohtaloita. Ehkä joudunkin lukemaan jotain, joka ei kerro todellisesta elämästä... )

Kuivahtaneet juustot käyttöön

Jääkaapissa kuivaa juustoa? Tuttu tunne :) Rakastan juustoja, ja jääkaapissani on lähes aina parmesaania. Yritän kuitenkin välttää liiallista juustojen napostelua, joten parmesaanikin ehtii usein vähän kuivahtaa...

Joskus jopa homehtua.

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna -elokuvassa Bridget kaivaa jossain vaiheessa jääkaapistaan homehtuneen juuston. Mad about The Boy -kirjassa Bridget ahmii juustoraastetta suoraan pussista.

Päätinkin valmistaa pastaa, johon saa hyvin upotettua hieman enemmänkin kuivahtaneet juustot. Quattro formaggi on järkyttävän rasvainen, mutta herkullisen nopea ruoka.

Saa nauttia silloin tällöin - hyvällä omallatunnolla ja maukkaan viinin kera.

Quattro formaggi

4 annosta

400 g pastaa (tagliatelle tai penne)

2 dl ruokakermaa

2 rkl voita

60 g sinihomejuustoa

20 g valkohomejuustoa

100 g kermajuustoa tai gruyérejuustoa

mustapippuria

pecorinoa

Kuutioi juustot. Keitä pasta ohjeen mukaan.

Laita kerma ja voi kattilaan. Kuumenna lähes kiehumispisteeseen.

Lisää juustot seokseen. Sekoita, kunnes juustot ovat sulaneet.

Yhdistä pasta ja kastike.

Mausta mustapippurilla.

Ripottele pecorinoa pasta-annoksen päälle - reilusti.

Mad about The Boy

Kaiken tämän syksyisen hässäkän keskellä halusin lukea jotain kevyttä. Sain sopivasti käsiini ikisinkkuna aiemmin tunnetun Bridget Jonesin uusimman tarinan, Mad about The Boyn.

Olin jo ehtinyt ennalta tuomita Helen Fieldingin päätöksen jatkaa Bridgetin seikkailuja. Bridgethan oli jo epätoivon keskellä löytänyt Markin ja häntä oli kosittu - siihen tarinan olisi pitänyt jäädä!!!!!

No, nyt Fielding oli sitten päättänyt jättää Bridgetin leskeksi. Ajatus tuntui niin pahalta, että päätin ensin olla lukematta koko kirjaa.

Koska olin kuitenkin nauranut aiempia kirjoja lukiessani, päätin antaa uusimmalle mahdollisuuden. Uskottelin tosin ajoittain itselleni, että kirjan päähenkilö ei ollut sama kuin se Bridget Jones, joka pääsi onnellisesti naimisiin :)

Ja nauraa sain taas! Kirja ei ehkä ole yhtä hauska kuin edelliset kaksi, mutta sinkkuelämän arki on päivitetty hienosti 2010-luvulle.

Bridget on siis leski, ja hänellä on kaksi pientä lasta. Itseäni hieman hämäsi ja ärsyttikin, että Bridget oli kirjassa olevinaan 50-vuotias, vaikka hänellä oli alle 5-vuotias lapsi.

Mark kuitenkin kosi Bridgetia, kun tämä oli 33-vuotias. Come on, ei siinä lapsen tekemisessä olisi tarvinnut yli 10 vuotta kestää!!!!!

No, tämän ikäkysymyksen käsiteltyäni pääsin sisälle kirjan huumoriin. Bridget päättää muutaman leskivuoden jälkeen etsiä itselleen rakkautta. Se ei ole helppoa sen jälkeen, kun on kerran täysillä tuntenut onnistuneensa.

Mutta joskus ja joidenkin meistä on vain pakko yrittää uudelleen.

Bridgetillä kestää hetken tottua deittailun nykyaikaan. Hän opettelee käyttämään Twitteriä (tosin se on kirjassa hieman epäuskottavaa, sillä KUKAAN ei flirttaile Twitterissä tuohon malliin). Hän kirjautuu deittisivustoille. Ja lukee edelleen parisuhde- ja deittioppaita.

Varsinkin viimeisessä on palaset kohdallaan.

Bridget yrittää päästä mukaan deittailutodellisuuteen samalla, kun hänen oma arkitodellisuutensa iskee silmille: lasten hoitoa, sairastelua, kotitöitä...

Poikkeusena meihin "tavallisiin" naisiin, Bridget ei käy töissä. Hän on kotiäiti, joka pyrkii luomaan uraa käsikirjoittajana. Ehkä hieman liian kliseistä - tai epäuskottavaa?

Yhtä kaikki, Bridget päätyy suhteeseen itseään selkeästi nuoremman miehen kanssa. Tämä oli ehkä odotettavissa, jos ajatteli Bridgetin tarinan vielä jatkuvan...

Nuori mies palauttaa hiljalleen Bridgetin uskon rakkauteen ja läheisyyteen. Herättää toivon.

Bridgetin tarina on hauska (ei ehkä kaikkien mielestä :), mutta se on myös omalla tavallaan koskettava. Elämä voi vetää maton alta - eikä takaisin nouseminen ole yleensä kovinkaan helppoa. Kun on kerran tuudittautunut ajatukseen, että oma paikka on löytynyt, ei ole helppo hyväksyä, ettei niin olekaan.

Silloin on vain tehtävä niin kuin Briget, joka teki niin jo aikaisemmissa kirjoissa: on suljettava silmät siltä, mitä muilla on, ja keskityttävä hengittämään itse. Ja kun hengitys kulkee, on edelleen pidettävä silmät kiinni ja keskityttävä itseensä. Vain siten selviää.

Bridgetin kolmas kirja oli ehkä turha tähän sarjaan, mutta yksittäisenä teoksena siinä on muutamia hienoja ajatuksia. Rohkeudesta heittäytyä, yhä uudelleen tehtävästä päätöksestä hyväksyä ja selvitä.

Ehkä joku onnen löytänyt voi lukea tämän kirjan ja huokaista. Ja ehkä joku onnen menettänyt tai sitä etsivä voi todeta, ettei voi muuta kuin odottaa. Se ottaa aikansa.

Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä nautitaan runsaasti alkoholia, ahmitaan herkkuja (juustoraastetta suoraan pussista???) ja pidetään ystävistä huolta.

Bridgetin sympaattisen hahmon (noloihin tilanteisiin alituiseen ajautuva, ripauksen romantiikkaa vastoinkäymisistä huolimatta omaava) lisäksi olen tykännyt Fieldingin kirjoissa siitä, että niissä korostetaan myös ystävyyttä.

Puhelimeen vastataan vaikka yöllä. Ystävä viedään Pariisiin, jos tällä on paha olla. Ystävien kesken pidetään hätäpalaveri, jos toiselle tapahtuu jotain suurta. Hyvässä ja pahassa.

Kunpa kaikki muistaisivat ystävät. Joku päivä voi käydä niin kuin Bridgetille.

"Rakkaussuhteissa ihminen kohtaa kuusi asiaa. Toisen fantasia sinusta. Toisen fantasia suhteestanne, sinun fantasiasi hänestä, hänen fantasiansa sinun häntä koshkevasta fantasiasta, ja montako siinä jo oli...

Ai niin. Heidän fantasiansa...itshestään!

Sitten Tom nousi mahtipontisesti, käveli tyynesti vaikkakin mahtipontisesti hoiperrellen jääkaapille ja palasi mukanaan rasiallinen suklaanappeja ja pullo chardonnayta ja veti askin Silk Cuteja taskustaan.

"Jotkut asiat eivät muutu kooooshkaan, hän julisti. Avaapash nyt shuusi ja ota täshtä lääkkeesi.  Noiiin, hyvä tyttö!"

Kun heräsin aamulla, minut oli peitelty sänkyyn erilaisten pehmolelujen kanssa, ja vieressäni oli Thelma & Louise DVD ja kaikkien kolmen allekirjoittama viesti, jossa luki: Me rakastamme sinua aina."

Tuoretta leipää omassa tuvassa

Kas, sehän on melkein kuukausi vierähtänyt siitä, kun intoilin omaan kotiin pääsemisestä.

Kuten odottaa voi, muutto ei onnistunutkaan aivan ajallaan. Sinällään kaikki oli kunnossa, mutta päätin pienen pölyvaurion jälkeen odottaa vielä viikon muuton kanssa.

Vasta viime lauantaina, tasan kello 22, sain kaiken tavaran alta kaivettua oman kotini esiin. Istuin sohvalle ja vain ihailin. Olin takaisin kotona!

Seuraavana päivänä päätin korkata keittiöni (suosikkitilani kodissani) - liian pitkän ajan jälkeen. Koska uuteen kotiin viedään vanhan perinteen mukaan leipää ja suolaa, päätin leipoa leipää.

Ajatus sopi mielestäni hienosti myös Ulla-Maija Paavilaisen Kylmä kamari -kirjaan. Siinähän eletään maatalossa, jossa jos missä, leivotaan leipää.

Olin jo jonkin aikaa ihaillut Teemu Auran ja Markus Hurskaisen kaunista Leipäkirjaa. Ennen lauantaita minulla ei oikein ollut paikkaa, jossa paistaa leipää. Mutta nyt oli!

Koska olin matti-myöhänen, minulla ei ollut juurta odottamassa (mihin muuten annetaan kirjassa ohje). Päädyin siis parmesaani-mustapippurileipään. Aika tuhti valinta, mutta tuoksu oli aivan huumaava.

Juuri tältä pitää keittössä ja kodissa tuoksua. Nopea ja maistuva leipä! Kannattaa kutsua isompi porukka koolle, ettei tule hotkittua liikaa...

Parmesaani-mustapippurileipä

10 dl vehnäjauhoja
vajaa 6 g kuivahiivaa
vajaa 3 tl suolaa
0,3 dl sokeria
50 g voisulaa
3 kananmunaa
1 dl kylmää vettä
170 g parmesaania (itse korvasin osan emmentalilla)
1/2 tl mustapippuria (voi panna vähän enemmänkin)
voita vuoan voiteluun

Yhdistä kaikki aineet kulhossa ja vaivaa taikinaa noin 15 minuuttia (huh, mikä homma :).
Taikina saa jäädä hyvin löysäksi siten, että se takertuu kulhoon (lisää siis jauhoja vähitellen...).
Siirrä taikina hyvin voideltuun vuokaan ja anna nousta liinalla peitettynä.
Lämmitä uuni 170-asteiseksi.
Kun taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi, paista uunissa noin 20 minuuttia, kunnes väri on kullanruskea.
Ota leipä heti paistamisen jälkeen pois vuoasta.
Jäähdytä ritilällä ilman liinaa.

Ihanaa olla kotona!

Kylmässä kamarissa

Kun istuin sijaiskämppäni keittiössä, mietin, mikä kirja voisi kuvata hyvin tätä hetkeä. En heti keksinyt, mutta kun menin kirjastoon, hyllystä pilkotti Ulla-Maija Paavilaisen teos Kylmä kamari.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010).

Nimi sopi minusta hienosti tilanteeseeni, vaikka en tiennyt kirjan teemasta sen enempää. Nappasin sen laukkuuni ja avasi sen sijaiskämppäni sängyllä.

Paljastui, että kirja kertoo lukioikäisestä Elinasta, joka asuu maaseudulla, talossa, jossa on paljon surua ja vaiettuja murheita. Elinan isoveli on menehtynyt, minkä vuoksi hänen äitinsä on sairastunut. Elinan täti on vanhapiika, jolla on taustallaan salaisuus, joka on liian raju tullakseen lausutuksi ääneen. Mutta Elina tietää siitä.

Elinaa ahdistaa asua talossa, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen eikä totuuksia saa sanoa ääneen. Elina kaipaa toisenlaiseen elämään ja toisenlaiseen maailmaan. Vapauteen. Kaupunkiin.

Kuuma kesä on aluillaan. Elina odottaa kesää ja sen kuumuuttaa kiihkeästi. Hän on tavannut Maken, jonka kanssa hän haluaa jakaa kesäyöt ja helteiset päivät.

Kotona odottaa kuitenkin kitkettävät kasvimaat ja lannantuoksuiset huoneet. Synkät salaisuudet. Vaietut totuudet. Elämään pettyneet ihmiset.

Kesän aikana Elina kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole aina omien valintojen summa. Mutta jokaisella on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja yrittää muuttaa suuntaa. Se vaatii rohkeutta ja usein myös luopumista. Siinä voi tulla suuria pettymyksiä, mutta on parempi yrittää kuin antaa asioiden olla.

Kirja tuoksuu ihanasti heinäpellolle. Olen itse viettänyt monta kesää maaseudulla, lannan ja rikkaruohojen tuoksussa. Ja Elinan ikäisenä haaveilin usein, että pääsisin kaupunkiin. Pois maaseudulta.

Nykyään nautin kuivatun heinän tuoksusta, sirittävistä sirkoista, lannankin hajusta. Vietän mielelläni maaseudulla kesääni, ainakin osan siitä.

Pystyin silti hyvin samaistumaan Elinan tunteisiin. Nuorena maailma tuntuu niin loppumattomalta, siellä näyttää olevan äärettömästä mahdollisuuksia, joihin pitäisi vain tarttua. Eikä pyöriä näissä tylsissä nurkissa.

Yleensä sitä huomaa, että siellä kotona lannan tuoksussa oli kuitenkin turvallisempaa. Pehmeämpää. Mutta sen tajuaa yleensä vasta sitten, kun on jo lähtenyt.

Ja hyvä niin. Olen aina ajatellut, että lähteminen on hyvä asia. Ainakin silloin, jos se, mistä lähtee jää elämään. Sinne voi aina palata.

Paavilainen käsittelee paitsi nuoruutta ja nuoruuden elämänjanoa, myös perhesuhteita. Sitä, miten monissa perheissä on asioita, joita ei näytetä ulospäin. Salaisuuksia, joita hävetään. Rakkauksia, joita pitää piilotella. Surua, josta muilla ei välttämättä ole tietoakaan.

Kylmä kamari ei ole häikäisevä lukukokemus, mutta se on heinäntuoksuista iltalukemista, jossa jokainen nainen voi palata omaan nuoruuteensa. Ainakin, jos osa siitä on vierähtänyt maaseudulla tai pikkukaupungissa.

"Ilta on maitoisen leppeä. Notkelmiin on jäänyt hellepäivien jäljiltä kuumia virtauksia, jotka lehahtaen kiertyvät säärien ympärille. Alsikeapiloitten mesi tuoksuu. Heinäkuu on laiskistumassa lopuilleen.

He riisuvat vaatteensa rantaheinikkoon, johon aurinko ei jaksa enää tähän aikaan illasta paistaa.

Vesi on pehmeää ja ruskehtavaa; sitä ei kannata päästää suuhunsa. Elina ui etäämpänä, voihkii ja huutelee, että ihanaa, ihanaa.

Ansakin kahlaa vyötäröään myöten, kyykistyy ja ponnistaa liukuun, muttei laita kasvojaan veteen.

Tällaista olisi olla vapaa."