Jos lyöt vielä kerran, niin...

Minä inhosin niitä ala-asteen liikuntatunteja, jolloin mentiin uimaan. En siksi, etten osannut uida. Olin ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät aikuisten puolelle, kun muut harjoittelivat lastenaltaassa.

Inhosin pää edellä hyppyä. En osannut sitä, ja uima-altaan pohja pelotti minua. Mitä jos sukellan pää edellä pohjaan?

Peter Franzénin esikoisteoksessa Tumman veden päällä mennään pohjalle. Kirjan alussa isä heittää poikansa veteen. Poika vajoaa veden alle, kelluu hetken hiljaisuudessa...

Kirja on ahdistava kertomus vanhemman ja aikuisen kyvyttömyydestä rakastaa. Tarina hämmentää ja pysäyttää - miten joku voi aiheuttaa lapselle niin paljon kärsimystä ja hätää?

Tumman veden päällä, Tammi 2010

Franzénin kirjaa lukiessani muistelin (taas) omaa lapsuuttani. Ajattelin ruskeita ja oransseja lastenvaatteita, isotupsuisia pipoja, päivittäistä aamupuuroa ja itse siivutettavaa lauantaimakkaraa. Sitä, miltä tuntui tulla sisään nenä valuen, kun oli ollut koko illan ulkona leikkimässä. Miten olohuoneessa oli lämmintä ja turvallista, kun ulkona pakastui ja pimeni.

Entä jos olohuoneeseen olisi tullut mies humalassa? Kiroillut ja huutanut? Jos tuo mies olisi ollut oma isä? Ihminen, johon luotti ja jota ihaili?

Niinkin olisi voinut olla. Onneksi ei ollut.

Franzénin kirjaa ei ollut helppo lukea, mutta se kertoo kaartelematta asiasta, joka on totta monessa perheessä. Lähteminen on joskus todella vaikeaa. Kun rakastaa, ei toisesta halua päästää irti. Ei edes silloin, kun toinen satuttaa, itseä tai lapsia.

Jos tämä olisi viimeinen kerta - ja huomenna kaikki olisi toisin?

Kuvaus: Lottendal & The Little One

Psst! Tumman veden päällä -elokuva saa ensi-iltansa perjantaina. Kerron arvioni elokuvasta ensimmäisenä teille täällä blogissa.