"Yritin ajatella, että lapsen vuoksi kestän"

Kuten kerroin, tänä syksynä lähipiiriini syntyy monta vauvaa. Synnyttäjien joukossa on niin ensikertalaisia kuin kokeneita. Silti heistä jokainen kokee pian jotain poikkeuksellista.

Katja Ketun Kätilössä kuvataan muutamia synnytyksiä. Ne tarinat eivät ole niitä kauneimpia. Kuten eivät ole kaikki tosielämänkään tarinat.

Jokainen synnytys on ainutlaatuinen. Siihen ei voi koskaan täysin varautua. Toisella kerralla kokemus voi olla aivan erilainen kuin ensimmäisellä. Kuten ystäväni sanoi, ei kannata liikaa lukea ja kuunnella tarinoita etukäteen. Tilanne yllättää joka tapauksessa.

Halusin kuitenkin jutella muutamien läheisteni kanssa synnytyksestä. Kuulla uudelleen hetkistä, jotka ovat jääneet mieleen. Tunteista, jotka eivät unohdu. Nuo tarinat ovat koskettavia, todellisia.

"Vauvan sydänäänet heikkenivät ponnistusvaiheen loppupuolella. Huoneessa oli yhtäkkiä kolme kätilöä ja lääkäri, vaikka tavallisesti siellä on vain yksi tai korkeintaan kaksi kätilöä.

Yksi kätilöistä seisoi jakkaralla sänkyni vierellä ja painoi mahaani, jotta vauva saatiin ulos. Itse olin niin tokkurassa, etten silloin tajunnut tilannetta. Mutta jälkikäteen se on puistattanut."

"Synnytys meni nopeasti ja kaikki sujui hallitusti ja hillitysti. Sain viime tipassa kivunlievitystä, mutta sekin ehti ajoissa. Vauvalla ei ollut hätää. Se oli ideaali synnytys."

"Sain pari tuntia ennen supistusten alkamista tietää, että vauva ei tule pää edellä kuten pitäisi. Silloin alkoi jännittää. Lääkäri empi, tehdäänkö sektio vai synnytänkö alakautta. Vilkaisin kelloa ja sanoin miehelleni, että kello on jo minuutin yli puolenyön - ei se synny tänäänkään.

Sen jälkeen kaikki oli sekavaa, muistan vain pätkiä ja hajanaisia hetkiä. Sen, miten tippapullo heilui vieressäni. Sen, kun tajusin, että makaan sängyllä vatsa auki."

"Kivut olivat niin rankat, että hirveästi siinä ei voinut ajatella muuta. Supistukset veivät kaikki muut ajatukset mennessään. Minulla oli supistuksia koko ajan, tuntui, ettei ollut yhtään hengähdystaukoa. Yritin vain ajatella, että lapsen vuoksi kestän."

"Kaikki ohjeistukset unohtuivat. En jaksanut ponnistaa niin kovaa kuin olisi ehkä pitänyt. En uskonut, että vauva mahtuu tulemaan. Ihminen venyy kuitenkin uskomattoman paljon. Niin se vain syntyi, ja kaikki meni lopulta ihan hyvin."

"Kun kävelin synnytyslaitokselle, kätilöt sanoivat, että näytän tosi kivuliaalta. Tuntui, että jalat eivät kantaneet. Sattui vain niin paljon. Kipu tuntui avautumisvaiheessa ohimoissa asti.

Ponnistusvaihe oli kuitenkin positiivinen, rauhallinen kokemus. Minusta tuntui, että sain kontrollin takaisin."

"Synnytys kesti 56 tuntia. Jossain kohti minulle tuli tunne, että nyt kuolen. Ajattelin, että tosi ikävää miehelleni, mutta samalla totesin, että tässä tämä sitten oli. Elämä.

En kuollut, mutta oksensin puolitoista tuntia synnytyksen päättymisen jälkeen. Vauvan sain käytännössä syliini vasta seuraavana päivänä.

Minun kohdallani aika ei ole kullannut muistoja. Tuntuu, että sitä ei saisi sanoa ääneen. Mutta minulla ei ole muuta kokemusta kuin tämä yksi, joka oli hirveä."

"Kun lähdimme synnyttämään, oli tummansininen tähtitaivas. Molemmilla kerroilla. Matkalla sairaalaan katsoin vain tähtitaivasta."