Berliinin parhaat

Loppukeväästä fiilistelin reissukenkieni kera, minne suuntaisin tänä kesänä.

Päädyimme tyttöporukalla Berliiniin. En kyllä muista, että olisin koskaan ollut vastaavalla matkalla: seurana oli historian opettaja ja poliittisen historian maisteri. Parempia oppaita ei varmaan olisi voinut toivoa!

Olin käynyt Berliinissä kerran aiemmin. Nyt ihmettelin kyllä, miksi vain kerran. Se on nimittäin kaupunki, jonne voi palata aina uudestaan. Piipahtaa vaikka pariksi päiväksi. Ihan vain fiilistelemään ja nauttimaan.

Berliini on paitsi rento ravintolakaupunki, myös kiehtova historallinen kohde. Joka päivälle voi valita eri keittiön herkut: modernin kiinalaisen ruoan huippuviineineen Charlottenburgissa, dönerkebabit kadunkulmassa Kreuzbergissa, oluttuoppi & pizza biergartenissa, runsaalla valkosipulilla höystetyt höyryävät libanonilaiset annokset Pankowissa, luomuaamiainen Alexanderplatzilla.

Tänne on mentävä pian uudestaan!

Kesän maukkain keitos

Meinattiin tänään mennä terassille aamukahville, mutta päätettiin kattaa pöytä kuitenkin sisälle. Hieman ripautteli vettä :o)

Vaikka helle on loistanut poissaolollaan, minun kesäsääni on ollut ennusteita huomattavasti parempi. Yksikään päivä ei ole vielä mennyt kokonaan sadetta pidellen. Useampana päivänä on ollut kauniin kesäistä – ja iltaisin on päässyt ihailemaan nättejä auringonlaskuja.

Tien pientareet ovat täynnä kukkia, etenkin suosikkejani päivänkakkaroita ja kissankelloja (vai ovatko nuo harakankelloja kuvassa...?). Tuntuu, että kukkia on nyt enemmän kuin moneen vuoteen.

Eilen kävin poimimassa ekat mustikat. Raakileita oli vielä joukossa, mutta myös sairaita marjoja oli aika paljon. Siinä näkyy sadekesän ikävä puoli!

Sain kuitenkin useamman rasian talviaamujen iloiksi. Ja kun käsin poimii, rasiaan päätyy vain parhaita yksilöitä. Pulleita ja meheviä.

Lomani kuitenkin loppuu ennen kuin mustikat ovat oikeasti kypsiä. Myös vadelmasato taitaa jäädä minulta tänä vuonna keräämättä.

Mutta kantarelleja on paljon! Niillä olemmekin herkutelleet mökillä jo monta kertaa. Tänäänkin saamme paistaa ison satsin kantarelleja iltaruoaksi.

Oman maan uusia perunoita olemme kuitenkin syöneet vasta kerran. Pieniä punajuuria maistelimme jo, kun jouduimme nappaamaan muutamia niistä keskenkasvuisena maasta, jotta muilla on tilaa kasvaa. Herneitä saamme edelleen odottaa. Mutta siellä maan alla ne kasvavat, hiljalleen. Porkkanat, punajuuret ja perunat.

Oman maan satoa odotellessa päätin tehdä kesän ykköskeittoa. Lähdin Joensuun kauppatorille vihannesostoksille. Yllättäen löysin yhden ainoan vihanneskojun, jonka viimeinen naattiporkkananippu vietiin juuri silmieni edestä.

Mutta muut ainekset löysin ja keitin sitten kotona kesäkeiton. Se on ihanan turvallisen makuinen ruoka – ja lämmittää kivasti sateellakin.

Markus Zusakin Kirjavarkaassa syödään kaalikeittoa. Varhaiskaali on mainio raaka-aine, mutta päätin nyt hyödyntää kukkakaalia. Kun sitä kerrankin saa kotimaisena.

Kesäkeitto

4 perunaa

1 nippu naattiporkkanoita

1 pieni kukkakaali

2 uutta sipulia (varret)

50 g voita

8 l vettä

2 tl suolaa

2 dl herneitä

50 g pinaattia

5 dl täysmaitoa

1/2 rkl vehnäjauhoja

persiljaa ja/tai tilliä

Lohko pestyt perunat. Uusia perunoita ei tarvitse kuoria!

Leikkaa porkkanat sopiviksi paloiksi. Isotkin on ok.

Paloittele kukkakaali.

Hienonna sipulin varret.

Sulata kattilassa voi. Lisää kasvikset ja kuumenna hetki.

Lisää vesi ja suola. Kiehauta kasviksia noin vartti.

Lisää herneet ja hienonnettu pinaatti.

Sekoita vehnäjauho maitoon. Lisää seos keittoon.

Anna keiton kiehua, kunnes kasvikset ovat kypsät.

Tarjoile hienonnetun persiljan tai halutessasi tillin kera.

Maukasta alkavaa viikkoa!

Kuolema kertoo tarinan

Joskus jokin kirja imaisee mukaansa jo pelkästään siksi, että sillä on niin omaperäinen lähtökohta. Yllätys heti ensimmäisillä sivuilla.

Markus Zusakin Kirjavaras on tällainen kirja.

Sen kertojana on kuolema. Näkökulma oli niin raikas, että rakastin kirjaa jo ihan pelkästään sen vuoksi.

Kuolema kertoo tarinan pienestä tytöstä, Lieselistä, jonka köyhä äiti antaa sijaisvanhemmille. Pikkuveli kuolee Lieselin silmien edessä – ja siitä lähtien kuolema seuraa Lieselin tarinaa toisen maailmansodan aikana pienessä Molchingin kylässä Münchenin kupeessa.

Liesel ei osaa lukea, mutta silti hän varastaa kirjan. Tuosta ensimmäisestä kirjasta tulee hänelle erityisen tärkeä: se on viimeinen muisto hänen omasta äidistään ja kuolleesta pikkuveljestään.

Sijaisisänsä avulla Liesel oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja. Kaikenlaisia teoksia. Etenkin niitä, jotka hän varastaa.

Samaan aikaan maailmassa riehuu sota. Se vaikuttaa myös Lieselin kasvuun ja arkeen. Perheen kellariin piilotetaan juutalainen, jolle tarinoista tulee tärkeä eloonjäämiskeino.

Kirjavaras on hienosti ja yllättävästi kirjoitettu tarina, jonka tapahtumat eivät ehkä yllätä, mutta se ei haittaa. Näkökulma ja ote riittävät tekemään siitä toisenlaisen tarinan, eri silmin katsotun ja koetun.

Uskon, että tarinoilla, saduilla ja kertomuksilla on ollut valtavan suuri merkitys monille, jotka ovat kokeneet saman kuin Liesel. Anne Frank on kenties kuuluisin juutalainen, jolle tarinat olivat pakokeino natsi-Saksassa. Hänen ja Lieselin kaltaisia oli varmasti lukuisia.

Kun ihminen on ahdistettu elämään, jossa oleminen tuntuu ylivoimaiselta, voi itselleen luoda toisen todellisuuden tarinoissa. Elämän, jota eläisi, jos siihen olisi mahdollisuus. Maailman, jossa omalla elämällä olisi arvo ja joka olisi omissa käsissä niin pitkälle kuin elämä voi yleensäkin olla.

Lieselin tarina osoittaa jälleen, mikä voima mielikuvituksella ja kirjoilla on.

Tarina on todellisuutta ihmeellisempää.

"Max katseli kellarin nurkassa seisovaa Lieseliä ja hieraisi leikapieltään. Omasta puolestani uskon, että juuri sillä hetkellä hän keksi mitä seuraavaksi piirroskirjaansa sepittäisi.

Sanojensirottajan.

Hän kuvitteli tytön lukemassa pommisuojassa. Varmaan hän näki, kuinka tyttö sananmukaisesti sirotteli sanat muille. Tavalliseen tapaansa hän kuitenkin näki varmaan myös Hitelin varjon. Luultavasti hän jo kuuli Hitlerin askelten lähestyvän Himmelstrassea ja kellaria myöhempia tapahtumia varten.

Pitkähkön tauon jälkeen hän näytti valmiilta puhumaan, mutta Liesel ehti ensin.

'Näitkö tänä yönä taivaan?'

'En.' Max katsoi seinää ja osoitti sormellaan. Kaikki tuijottivt sanoja ja kuvia, jotka hän oli maalannut siihen toista vuotta aikaisemmin. 'Tänä yönä näin vain tuon.'

Kirjavaras on myös kaunis kertomus ystävyydestä, orastavasta rakkaudesta. Läsnäolosta (eli määritelmästä olla lähtemättä pois) ja sen merkityksestä.

Rohkeudesta ottaa kädestä pilkattua ja sorrettua. Rohkeudesta toimia toisin. Rohkeudesta uskoa parempaan.

Se on kertomus taivaasta ja sen eri väreistä. Siitä, miltä taivas näyttää sillä hetkellä, kun viereltä viedään pois rakas ihminen. Minkä värinen se hetki on – meille kullekin.

Taivas

Seuraava kirjani kertoo taivaan eri väreistä.

Joskus kannattaa pysähtyä katsomaan. Taivas on usein aika upea.

Joko arvaat, mikä kirja on kyseessä?

Paras parsakausi on NYT

Kesä. Loma. Kaksi sanaa, jotka kuulostavat aina toukokuussa hieman etäisiltä, mutta sitäkin kutsuvammilta.

Tänäkin vuonna näyttää käyvän kuten aina ennenkin: ennen lomaa joutuu tekemään tuplatunnit, jotta saa kaikki hommat suht valmiiksi ennen kuin jää lomalle.

Tuntui, että virta alkoi olla aikas vähissä juhannuksena. Sellaisessa olotilassa en keksi mitään parempaa paikkaa kuin oma mökki. Siellä saa olla hiljaisuuden keskellä, nukkua hyvin ja syödä luvan kanssa paljon.

Minulla on tapana hiippailla ruokakomerolle ja mussuttaa pitkin päivää äidin keksivarastoja tyhjäksi. Vaikka en kaupungissa niin keksien ystävä olekaan. Mökillä ne maistuvat kuitenkin aina!

Toinen mökkiherkkuni on makkara. Sellainen jauhoversio. Nuotiolla paistettuna. Turun (punaisella eli väkevällä) sinapilla kuorrutettuna. Makkarakaan ei maistu kaupungissa, mutta maalla, ulkoilmassa ja etenkin mökillä se on herkkua.

Koska veto oli juhannuksena poissa, päätimme selvitä ruoanlaitossakin tavallista helpommalla. Vaikka olin tietenkin etukäteen haaveillut kaikenlaisista reseptikokeiluista.

Isäni kasvattaa parsaa, jonka paras sesonki on aina kesäkuussa. Heräsin vasta tänä vuonna siihen, että me suomalaiset hössötämme parsasta huhtikuussa, vaikka paras parsakausi alkaa meillä vasta kahta kuukautta myöhemmin.

Tajusin tämän, kun juttelin ruokakuvauksissa Ravintola Nokan keittiöpäällikön Ari Ruohon kanssa. Hän suosii kotimaisia raaka-aineita - ja hämmästeli ääneen suomalaisten liian varhaista parsavillitystä.

Kirjoitin aiemmin Gotlannista, jossa viljellään paljon juuri parsaa. Tämä vihreä alkukesän herkku saikin luonnollisesti sijansa myös juhannuspöydässämme.

Kokeilin Top Chef Kira Weckmanin parsapyttipannun reseptiä, joka julkaistiin Viini-lehdessä 4/2015. Juuri parempaa ja helpompaa keskikesän herkkua ei oikein voi ajatella.

Kun viereen paistoi isän pyytämää suomalaista kuhaa ja seuraksi korkkasi itävaltalaisen kolmen rypäleen sekoiteviinin Leth Simply Wow! 2014 oli ilta melko lähellä täydellistä.

Kokkoa ei näkynyt. Siitä pieni miinus, mutta erittäin pieni - sanoisin :o)

Parsapyttipannu

500 g uusia perunoita

1 l vettä

1 tl merisuolaa

200 g chorizomakkaraa

1 nippu vihreää parsaa

1 pieni nippu kevätsipulia

5 rkl oliiviöljyä

suolaa & mustapippuria

Pese perunat. Kiehauta suolalla maustettu vesi.

Lisää perunat ja keitä kiehuvassa vedessä 10–15 minuuttia.

Jäähdytä perunat nopeasti. Halkaise kylmät perunat.

Leikkaa chorizo siivuiksi.

Leikkaa parsatangot ja kevätsipulin varret 3 cm:n pituisiksi paloiksi.

Kuumenna 2 rkl öljyä paistinpannulla. Lisää perunapalat ja paista hetki. Nosta perunat sivuun.

Kuumenna pannulla toiset 2 rkl oliiviöljyä ja ruskista makkarasiivut, parsapalat ja kevätsipulit.

Lisää paistetut perunat chorizo-seokseen.

Tarjoile pyttipannu kuumana esimerkiksi vaalean kalan kera.

Parsapyttipannu toimii mainiosti mökillä!

Maukasta kesää teille kaikille :o)

Murhan alkemia – salapoliisiromaani kauniista Gotlannista

Gotlannin pääkaupunki Visby on sympaattinen & suloinen pikkukaupunki. Aurinkoisena kesäpäivänä pikkukatuja kävellessään siellä ei voi kuvitellakaan pelkäävänsä.

Visbystä ja koko saaresta rakentuu toisenlainen kuva Gotlannissa kasvaneen Anna Janssonin salapoliisiromaaneissa.

Jansson on kirjoittanut 15 salapoliisiromaania. Niiden päähenkilö on naispoliisi Maria Wern, joka on eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja.

Luin Maria Wern -romaaneista vuonna 2012 Suomessa julkaistun Murhan alkemian, koska sen sisäkannella on Anna Janssonin minulle osoittama nimikirjoitus.

Murhan alkemia, Gummerus 2012

Murhan alkemiassa liikutaan nimenmukaisesti alkemian maailmassa. Kuuluisa lasitaiteilija Justus Hartman katoaa, ja poliisi Maria Wern alkaa selvittää tapausta. Samaan aikaan Maria painiskelee oman elämänsä mysteerien kanssa – miten selvitä yksinhuoltajan arjesta, omista suhdehaaveista ja ex-heiloista.

Maria joutuu hyppäämään keskelle epätoivoisen rakkauden ja pitkälle menneisyyteen kantavien haavojen synnyttämää vyyhtiä. Sen avautuessa alkaa selvitä, miten pitkälle ihminen on valmis menemään kauan sitten tapahtuneiden vääryyksien tähden. Ja miten kovasti ihminen yrittää unohtaa pahat asiat ja salata ne jopa kaikista läheisimmiltä.

Julmaan tarinaan kytkeytyy myös Marian kollega. Varsinkin lopussa tilanteet kärjistyvät hieman liikaakin, mutta toisaalta niin on usein dekkareissa tapana.

Murhan alkeamia on paikoin hieman hitaasti etenevä, toisissa kohdissa hivenen yliampuva. Kokonaisuutena se on kuitenkin viihdyttävä – raaoista aiheistaan huolimatta sopivaa kesäluettavaa, etenkin auringossa ja laiturin nokassa :o)

Gotlannissa on kesä, mutta Janssonin romaanissa maisemat ovat aika kylmiä ja kolkkoja. Vettä satelee, ja ihmiset ovat murheellisia.

Saari näyttää kirjassa hyvin toisenlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä itse. Mutta voin kuvitella, että kesäöinä tunnelma on samanlainen kuin Janssonin tarinassa: usvaa, kostean nurmikon tuoksua, viileää ilmaa iholla...

Kesäsaari & dekkarit

Mietitkö sinäkin, mihin suunnata kesällä?

Tässä yksi mainio vinkki!

Gotlanti on kaunis saari hyvin lähellä, 100 kilometriä Ruotsin rannikolta. Runsaan 3000 neliökilometrin kokoinen ja noin 57 000 asukkaan saari on monien tarinoiden ja tarujen koti.

Kävin Gotlannissa ensimmäisen kerran, kun oli 5-vuotias. Silloin minua kiinnosti lähinnä Peppi Pitkätossu, jonka koti Huvikumpu sijaitsee saarella.

Toisen kerran pääsin käymään saarella nyt aikuisena kahden ruotsalaisen dekkarikirjailijan vieraana.

Gotlannin pääkaupunki Visby on hurmaavan suloinen pikkukaupunki. Kapeat mukulakivikadut, pikkuriikkiset mummonmökit, keskiaikaiset rauniot ja ympärille avautuva meri tekevät kaupungista mainion kesälomakohteen.

Kaupungin ulkopuolella on mahtavia tippukiviluolia ja kalkkikivirantoja.

Saarella kasvatetaan paljon muun muassa parsaa ja muita luomuvihanneksia sekä lampaita. Osa saaren maatiloista ottaa vastaan vierailijoita – ja joissakin on myös oma ravintola tai kahvila. Kiersimme noista muutamalla, ja ruoka oli todella hyvää!

Matkailijalle Gotlanti tarjoaakin rutkasti herkullisia kokemuksia. Maistelin itse uskomattoman hyvää hummerimakkaraa, muutamaakin erittäin mureaa lammasannosta sekä saaren erikoisuutta, sahramilla maustettua pannukakkua. Gotlannin oman olutpanimon tuotteet ovat ehdottomasti kokeilemisen arvoisia.

Kaksi ruotsalaista dekkaristia, Håkan Nesser ja Anna Jansson, ovat huomanneet myös Gotlannin mystisen luonteen. Nesser kirjoittaa saarella dekkareita - hänen mukaansa saaren upea valo on inspiroivaa. Jansson on puolestaan syntynyt saarella ja Gotlanti on siten päätynyt hänen kirjoittamiensa dekkareiden tapahtumapaikaksi.

Keskiaikainen saari onkin mainio näyttämö jännityskirjallisuudelle. Mereltä laskeutuva sumu, jyrkät rantakalliot ja keskiaikaiset rauniot tarjoavat toinen toistaan jännittävämpiä tapahtumapaikkoja.

Ennen kuin matkustaa Gotlantiin, kannattaakin ehdottomasti lukea Annan Janssonin dekkari! Tapahtumapaikat ovat oikeasti olemassa – ja niitä voi bongailla eri puolilta saarta :o)

Suosittelen!