torstai 2. tammikuuta 2014

Läskit ja lihakset kuriin 

Joulu oli yhtä ihanaa, pitkää herkuttelua. Oli mahtavaa maata sohvalla viltin alla joululahjaksi saadut lammastossut jalassa, lukea kirjaa, syödä suklaata ja katsella televisiota.

Katsoin lähes koko Downton Abbeyn ensimmäisen tuotantokauden. Televisiosta tuli yksi parhaista romanttisista leffoista, Notting Hill. Kaiken kruunasi Teeman lahjapaketti, Ylpeys ja ennakkoluulo. Meinasin myöhästyä tapaamisestakin sen vuoksi :)

Itä-Suomessa oli sen verran liukasta, että juoksemaan uskaltauduin vain kerran. Hiihtämään ei ymmärrettävästi tullut mentyä ollenkaan, mikä oli todella kurjaa, koska olen usein korkannut hiihtokauden joululomalla kotiseudulla.

Löhöilyä ei saisi jatkaa liian kauan, mutta silti ärsytti, kun iltapäivälehden lööppi huusi heti ensimmäisenä arkipäivänä dieettiuutista. Joulu kestää loppiaiseen saakka - ja sinne asti saa vähän nautiskella. Onhan uusi vuosikin vielä herkuttelun aikaa.

Koska vanha vuosi loppuu ja uusi vuosi alkaa aina erilaisten laihdutusbuumien ja kuntoilulupausten merkeissä, päätin lukea Miina Supisen kirjan Liha tottelee kuria.

Liha tottelee kuria, WSOY 2007


Kirja kertoo Silolan perheestä, jonka jäsenet kamppailevat kukin erilaisten himojen ja halujen kanssa. Perheen tytär nauttii rajusta seksistä, poika haluaa päästä eroon läskeistään ja kasvattaa suuret lihakset. Perheen kuopus on saanut alkunsa pienen hairahduksen - lihan heikkouden - seurauksena.

Yllätyin kirjasta. Takakannen luettuani hieman epäilin, pitäisinkö siitä. Eräs teistä lukijoista kuitenkin suositteli kirjaa minulle, joten päätin tarttua siihen. Supisen ilmaisu on kepeää ja vetävää. Kirja eteni nopeasti. Se oli ihan sujuva lukukokemus, etenkin tähän vuodenaikaan. Ikävienkin ongelmien taustalla Supinen kertoo perhesiteistä, ystävyydestä, rakkaudesta ja läheisyydestä. En osannut nauraa kirjalle, mutta se oli kirjoitettu raikkaan erilaiselle otteella.

Supisen luomista hahmoista kiinnitin eniten huomiota perheen poikaan, Silmu Silolaan. Hän on teinistä aikuiseksi kasvava poika, joka on ylipainoinen. Poika, jota tytöt eivät ihaile ja joka alkaa inhota omaa peilikuvaansa. Silmu menee kuntosalille ja alkaa treenata. Hän haluaa kunnon lihakset. Sellaiset kuin salilla käyvillä ovenkarmeilla on.

Moni meistä katselee joulun jälkeen itseään peilistä hieman inhoten. Iholta on karissut kaikki kesän aikana ilmaantunut rusketus, vatsan seutu on hieman kasvanut, lantion jenkkakahvat tursuavat pikkuhousuista. Se näky saanee ihmiset sankoin joukoin kuntosaleille juuri tammikuussa. Ruuhkahuippu tasaantuu kuitenkin jo ennen kuun loppua. Niin käy joka vuosi.

En ole itse ollut koskaan selkeästi kuntosali-ihmisiä, vaan käyn jumppaamassa ohjaajan edessä. Juoksen mieluummin ulkona raikkaassa ilmassa kuin juoksulaitteessa hikisellä salilla.

Mutta viime vuosina olen kyllä ymmärtänyt myös kuntosalilaitteiden viehätyksen. Sen tunteen, kun jaksaa nostaa 10 kiloa enemmän kuin pari kuukautta sitten. Kun peilistä näkyy hivenen enemmän hauista kuin puoli vuotta aiemmin. Sitä paitsi salilla pystyy keskittymään tiettyjen lihasten vahvistamiseen paremmin kuin ohjatulla tunnilla. Ja se maksimivoima - se on tärkeää, kun ikää tulee lisää. Näin minulle on opetettu.

Mutta sellaiselta ovenkarmien harjoittelusalilta en kyllä tule itseäni varmaan koskaan löytämään. Jumpassakin yritän mennä eturiviin, jotten näe, miten vieressä oleva 20 vuotta vanhempi rouva vetää pari kiloa isommilla painoilla kuin minä.

Toisten suoritukset ja muiden lihasten katselu antaa toki usein pontta omalle harjoittelulle. Valitettavasti muiden katseet vetävät treenauksen kuitenkin välillä täysin överiksi.


Treenin jälkeen Silmi oli aina niin poikki, että tärisi. Kerran sellaisen treenin jälkeen hän istui pukuhuoneen penkillä ja imi palautusjuoman vaniljaesanssia ahnaasti.

"Mitä sä poika vedät?" Kysyjä oli Köde, joka puhutteli häntä ensimmäisen kerran ilman syytä. Miehen hirviömäinen muoto kohosi nurkassa kuin vuori.

Silmi keskittyi kuulostamaan mahdollisimman luontevalta.

"Tässä on maltoa ja kreaa."

"Jep jep", Köde sanoi. "Ei sinulla vieläkään mikään kuuri ole? --- Voit vaikka meitsiltä kysäistä sitten kun alkaa treeni tökkiä."

Silmi kelasi keskustelua mielessään yhä uudestaan, koulun tylsillä tunneilla, kotona telkkarin edessä, illalla sängyssä. Jos Ködekin ajatteli, että hän oli kuurilla, hän oli kehittynyt tosi, tosi, tosi hyvin.


Itse aion aloittaa tämän uuden vuoden varsin maltillisesti. Tavoiteena on jaksaa tehdä jumppatreenit toukokuuhun mennessä pari kiloa painavamman painotangon avulla. Ja tuota vyötärön ympärystä on tarkoitus vähän kaventaa kesään mennessä.

Kuria, mutta myös ripaus nautintoa. Näillä mennään tämä tammikuu! Ni, ja tultiin justiinsa uimasta :)

4 kommenttia:

  1. Vitsi teidän jouluherkut näytti hyvältä! Mutta tosissaan, kyllä se ihan hyvää tekee palata pikkuhiljaa arkeen :) eli luvassa täälläkin pientä ruokavalion keventämistä ja lenkkiä. Kuntosali olis joo hyvä, kuulemma yli 30selle. Eli pari vuoden päästä sit, eiks je ;) vai minkä ikäinen mä olinkaan....

    VastaaPoista
  2. Kiitos Veema! Ne olivat herkullisia. Kuten varmaan monilla meistä :)

    Kuntosalille siis. Hiljalleen. Loppiainen on vasta maanantaina.

    Reipasta mutta myös maukasta alkanutta vuotta sinulle!

    VastaaPoista
  3. Varovainen treeni alku kannattaa passata oikeille uomilleen oman mielen mukaan, silloin ei tunnu pakkopullalta
    ja vähitellen se kuntoilu alkaa ottaa voiton, l. itsetunto vaan vaatii, että nyt lenkille. Kyseisen kirjan luettuaan saa kyllä lisävahvistusta itselleen, liikunta kannattaa aina.

    VastaaPoista
  4. Olet aivan oikeassa - kun maltti on aluksi mukana, liikkumisesta tulee mukava tapa. Miina Supisen kirja antaa kyllä vähän toisenkinlaisen kuvan liikunnasta ja kuntoilusta, mutta toki se muistuttaa, miksi on syytä liikkua ja pitää itsensä kunnossa.

    Liikunnan iloa sinulle!

    VastaaPoista