Muumipapan kanssa merellä

Alkukesästä kerroin, että minulla oli tälle kesälle monta haavetta. Yksi niistä oli oppia kalastamaan verkoilla.

Olen lapsesta saakka käynyt kalassa, mutta tehtävänäni oli yleensä soutaa ja huovata, tai sitten ihan vain istua kyydissä. Tänä kesänä halusin oppia, miten verkot oikeasti lasketaan, koetaan ja nostetaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan kuulla ja oppia vanhemmiltani. Tänä kesänä isäni kertoi minulle esimerkiksi siitä, missä kolkassa mökkikylämme metsiä suppilovahverot kasvavat parhaiten. Ja milloin kannattaa laskea muikkuverkot, jos haluaa muutakin saalista kuin pieniä ahvenia.

Kalastusharjoitusten ohessa luin Tove Janssonin kirjoittamaa kirjaa Muumipappa ja meri. Jostain syystä tämäkin kirja on jäänyt minulta aina lukematta. Jotenkin se varmaan odotti tätä kesää tullakseen luetuksi.

Muumipappa ja meri, WSOY 2010

Muumit ovat olleet taas tapetilla, ja tulevat olemaan entistä enemmän, koska ensi vuonna Tove Janssonin syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Helsingin Sanomien Teemalehti 2/2013 käsitteli Janssonia. Sitä lukiessani päätin, että luen jonkin muumikirjan nyt kesällä.

Muumipappa ja meri -kirjassa Muumipapalla on unelma, jota hän lähtee tavoittelemaan perheensä kanssa. Muumipappa haluaa seikkailla, muuttaa majakkasaarelle asumaan. Hän aikoo ryhtyä majakanvartijaksi.

Tavoitellessaan unelmaansa Muumipappa unohtaa läheistensä tarpeet. Hän ei huomaa, että perheen muut jäsenet eivät koe oloaan saarella koko ajan kotoisaksi. Muumipappa ei näe, että Muumimamma kaipaa kotipuutarhaansa. Eikä sitä, kun Muumipeikko hiipii yöllä levottomana salaiseen piilopaikkaansa, jossa kokee olevansa suojassa.

Tarina kuulosti hyvinkin tutulta. Joskus jokin unelma kasvaa niin tärkeäksi, että ihminen muuttuu itsekkääksi tavoitellessaan haavettaan. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta joskus voisi olla hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on unelman hinta. Paljosta on valmis luopumaan, jotta saa sen yhden unelman toteuttaa? Jos se unelma ei sitten vastaakaan täysin haaveita...? Ja onko unelma oikeasti sen arvoinen, että sen vuoksi satuttaa tai pahimmillaan unohtaa läheisensä?

No, se riski on toisinaan vain otettava. Kannatan unelmien eteen ponnistelua, ehdottomasti. Eiväthän unelmat ainakaan kaikille avaudu itsestään, vaan niiden eteen pitää nähdä vaivaa.

Kuten nyt tämä kalastus. Sehän ei suinkaan ollut niin helppoa kuin ajattelin. Meille kävi järvellä hieman samalla tavalla kuin Muumipapalle ja Muumipeikolle heidän nostaessaan verkkoja Seikkalu-nimisellä veneellään:

– Katso, miten soudat! huusi isä. – Pidä silmällä kohoa ja varo aaltoja, muuten ajaudumme maihin!

Muumipeikko tarttui vasempaan airoon ja kiskoi minkä jaksoi. Seikkailu pyrki kääntymään koko ajan tuulen mukana ja keikkui paikallaan aaltojen pohjissa.

– Ulommas, ulommas! huusi isä perästä. – Käännä! Ei, toiseen suuntaan. Peruuta. Peruuta! Hän makasi vatsallaan perätuhdolla ja koetti tarttua kohoon. – Ei, ei, ei, ei; tännepäin! Tarkoitan tuonnepäin.

Kuulostaa tutulta, mutta otin ohjeet onkeeni. Kuten Muumipeikkokin kirjassa toteaa: on hienoa, että isä haluaa jakaa tärkeän hetken minun kanssani.

Mitä kalareissussa tapahtui – se selviää seuraavassa jaksossa :)