Satu lihan himosta on todellisuutta

"Takapihalla löyhkää. Jokin kolahtaa. Suuri vihreä roskis kaatuu. Siitä kuuluu samanaikaisesti kumiseva ja rämisevä ääni. Varjosta kävelee esiin jokin eläin. Kun se astuu katulampun valokeilaan, Kalla näkee että se on punainen. Se on lihan värinen. Sillä ei ole ihoa mutta hampaat sillä kyllä on. Se on suuri. Suurehko. Sillä on toljottavat silmät ja ne osoittavat suoraan Kallaan."

Laura Gustafsson: Huorasatu, Into 2011

Huorasatu, Into 2011

Tarinat, todelliset ja keksityt, joissa kajotaan naisen ruumiiseen, tuntuvat selkäpiissä. Joskus tuntuu, että kokijan tilalla olisin minä itse. Ja joku tunkeutuisi alueelle, joka on vain minun. Tällaisia tarinoita ei ole aina helppo lukea. Joskus ei edes pysty. Tämän pystyi, ja oli pakkokin.

Gustafsson kirjoittaa naisena olemisesta, miesten katseen kohteena olemisesta, lihan himon kohteena olemisesta. Millainen valta naisella on omaan ruumiiseensa?

Kirjan tarinat ovat raakoja, mutta eivät kovin kaukana totuudesta. Naisen ruumis on monen mielestä vapaasti otettavissa. Missä ja milloin tahansa.

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288549006214.html

Eikä meidän tarvitse matkata Intiaan asti kuullaksemme tällaista.

Kävimme kavereiden kanssa katsomassa Ryhmäteatterin version Huorasadusta. Laura Gustafssonin käsikirjoittama näytelmä oli  humoristisempi kuin itse kirja. Mutta oli siihenkin saatu samaa ahdistavuutta, jota on myös Gustafssonin kirjassa. En lumoutunut, mutta teatterin jälkeen meillä riitti tyttöjen kesken keskusteltavaa.