Idän ja lännen pikaromanssi mörököllien keskellä

Tiedätkö, millaista on rakastua ensi silmäyksellä? Tai ehkä sillä kolmannella? :)

Oletko kokenut sen tunteen, kun toisesta ei halua päästää irti tunniksikaan? Eikä siinä toisessa näe mitään vikaa - se on täydellinen juuri tuollaisena. Siinä vieressä.

Tekee heti mieli muuttaa yhteen, mennä naimisiin, lähteä lomamatkalla Thaimaahan, ostaa asunto, tehdä pari lasta...Mitä nopeammin, sen parempi. Se on menoa nyt!

Aviosimulaattori. Tammi, 2014

Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo tällaisesta rakkaudesta. Takakannen mukaan kirja kertoo kaikesta muusta, mutta minusta se kertoo ihanan aidosti noista tunteista. Siitä, miten kaikki tapahtuu nopeasti, koska vain rakastaa niin paljon. Hups vaan, ja sormukset on vaihdettu. Ihanaa.

Kirjassa on hauska idea: Aino muuttaa poikaystävänsä Jussin kotiin kuukaudeksi. Poikaystävän lisäksi siellä asuu tämän pikkuveli, isä ja setä. Herkulliset ainekset siis - jotka tosin jäävät osittain käyttämättä.

Nieminen kertoo hauskasti itä- ja länsisuomalaisten luonteeneroista. Siitä syntyy kirjan huumoriin pohja. Itse Itä-Suomesta kotoisin olevana tiedän, että me puhumme aika paljon. Ja olemme yleensä vieraanvaraisempia kuin lännessä asuvat. Toisinaan ehkä kohteliaampiakin, mutta ainakin lämpimämpiä. Helpommin lähestyttäviä.

Mutta on sitä hiljaista sakkia meillä idässäkin. Tunnistin hyvin kirjan Erkin ja Unton, maalaismiehet, joille tekeminen on puhetta tärkeämpää. Joille rakastaminen ja välittäminen ei tarkoita niinkään halauksia, vaan hiljaista läsnäoloa.

Kirjan idean mukaan rakennetut konfliktit ovat osittain melko naiiveja: riitoja valmiskääretortusta ja väärin täytetystä pesukoneesta. Revittelyä kirjassa ei juuri ole.

Mutta ehkä se juuri siitä syystä tuntuu aidolta tarinalta - tämä voisi olla oikeasti totta. Voin hyvin kuvitella Ainon muutamaan mökkikylämme pihapiiriin kokemaan juuri vastaavaa. Hiljaisia, juroja miehiä, vähäisiä sanoja, puhumattomuutta, hiljalleen lämpenemistä, tuttujen rutiinien muuttamisesta aiheutuvaa ärsytystä.

Avioliittosimulaattori tuoksuu aidolle navetalle ja maatalon tupakeittiölle. Kuumalle kesäpäivälle ja kitkettäville kukkapenkeille. Teboilin huoltoaseman munkeille.

Kesälle!

Nieminen kirjoittaa todella sujuvasti. Kirjaa on mukava lukea.

Pidin kirjasta myös siksi, että Ainon hahmo tuntui minusta samastuttavalta. Minäkin haluan usein vaimentaa tikittävän seinäkellon äänen lörpöttelemällä. Kaikenlaista, mitä sylki suuhun tuo. Ja kieltämättä vastapuoli ei aina ymmärrä sanojani huumoriksi tai yritykseksi keventää tunnelmaa.

Mutta onneksi suurin osa ihmisistä suhtautuu itäsuomalaisen puhetyyliin verrattain hyväksyvästi :)

Keskustelu jatkuu runsaan kepeänä. Ystäviäni ei tunnu lainkaan haittaavan se, että 95 prosenttia äänestä lähtee heistä ja minusta.

Ehkä minun ongelmani tullessani oli alivoima. Yksin ei voi keskustella. Jos on ainoa porukassa, joka ylipäätään ääntelee, on auttamatta se omituinen.

Ja jos omituisia on tarpeeksi, omituinen muuttuu normaaliksi. Kyllä myrtsitkin nyt tajuavat, että minä en ole ainoa maailmassa, joka kokee tarvetta keskustella. Jospa myrtsitkin nyt tajuaisivat olevansa yhtä omituisia kuin minä. Omituisempia.

Afganistanilaisen keittiön tuoksussa

Afganistaniin on pitkä matka. Ainakin, jos katsoo, kuinka kauan edellisestä postauksestani on :)

Aloitin loppuvuodesta uudessä työssä, jossa päivät ovat täyteläisiä ja erittäin intensiivisiä. Bloggaaminen on tässä muodossa jäänyt siksi vähemmälle.

Samalla toteutui kuitenkin yksi suuri unelmani - ja saan nyt työskennellä osittain näiden samojen aiheiden parissa, joista kerron teille täällä blogissani. Edelleen yhtä suurella intohimolla, vaikka ehkä hieman harvemmin kuin aiemmin...

Viime kerralla kerroin ajatuksiani Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta. Kuten huomasitte, en ollut yhtä lumoutunut kuin Hosseinin edellisestä kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa. Yksi iso syy tähän oli se, että edellisessä ei kuvata Afganistania yhtä lumoavasti kuin jälkimmäisessä.

Vaikka tuossa maassa on paljon sellaista, mitä en halua edes ajatella, siellä on myös paljon kaunista. Asioita, jotka hukkuvat rumuuden ja julmuuden alle. Kuten juuri vuoret, joista Hosseinikin kirjoittaa.

Minua kiehtovat myös Afganistanin tuoksut: pöly, villamatot, basaarit, teekannut, mausteet...

Ja vuoret kaikuivat -teoksen hengessä päätin valmistaa afganistanilaisen aterian. Kirjassa puhutaan muun muassa tandooriuunista, linssimuhennoksesta ja naanleivästä. No, tandooriuunia ei löytynyt, mutta päätin silti tehdä naanleipää. Sen seuraksi valmistin paimentolaishenkeen sopivasti lammasruokaa, Qabili palauta.

Pian keittiössä tuoksui ihanan eksoottiset mausteet: kaneli, kurkuma, sahrami ja juustokumina. Makumatka Afganistaniin alkakoon!

Naanleipä

8 dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1/2 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl kirkastettua voita
1 1/2 dl turkkilaista jogurttia
2 dl maitoa

Siivilöi kuivat aineet kulhoon.
Lisää vatkattu muna, voi ja jogurtti.
Kaada sekaan maito vähitellen.
Peitä kulho kostealla liinalla ja anna taikinan kohota pari tuntia.
Vaivaa taikinaa jauhotetulla alustalla.
Jaa taikina kahdeksaan osaan ja kauli osat soikioiksi.
Sivele leivät kirkastetulla voilla.
Paista öljyssä pannulla molemmilta puolin kauniin ruskeiksi.

Qabili palau

4 porkkanaa kuorittuina ja ohuiksi suikaloituina
1 dl kuorittuja kokonaisia manteleita
1 dl huuhdottuja rusinoita
1 rkl oliiviöljyä
suolaa

Paista kasvikset pannulla öljyssä kauniin väriksiksi. Älä paista liian pitkään!
Mausta suolalla.
Siirrä kasvikset sivuun ja valmista muu ruoka.

Sahramiriisi

6 dl basmatiriisiä
0,5 pss sahramia
1 rkl kurkumaa
suolaa

Keitä riisi kasvisliemessä ohjeen mukaan.
Lisää mausteet jo keittiämisen alussa, jotta maut ja värit imeytyvät riisiin.
Mausta lopuksi suolalla.

Karitsanjauheliha

2 rasiaa karitsan jauhelihaa
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl jauhettua kanelia
2 rkl juustokuminaa
1 rkl kardemummajauhetta
1 rkl jauhettua muskottipähkinää
1 rkl jauhettua kurkumaa
suolaa

Paista lihat pannulla öljyssä kypsiksi.
Lisää mausteet ja suola.
Koristele annos porkkana-rusina-manteliseoksella.
Kokoa annos öljyllä voideltuun kulhoon: pohjalle riisiä, sitten lihapataa ja päälle loput riisistä.

Onko Afganistanista Pariisiin liian pitkä matka?

Kuten olen kertonut, yksi suosikkikirjoistani on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on kaunis, koskettava, itkettävä kirja, jossa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta ja naiseutta tavalla, joka puhuttelee pitkään.

Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Hosseinin seuraavan teoksen, Ja vuoret kaikuivat.

Ja vuoret kaikuivat. Otava, 2013.

Kirjaa on kehuttu kovasti, ja se alkoikin lupaavasti. Isä, poika ja tytär matkaavat jalkaisin halki autiomaan Kabuliin. Perillä isä luovuttaa tyttärensä toisen perheen kasvatettavaksi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, ja isä joutuu luopumaan lapsestaan. Itkuhan siinä tuli!

Hosseini kuljettaa tätä tarinaa eri tavalla kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjaa. Tällä kertaa jaetaan pieni pala kunkin henkilön elämää kerrallaan. Tarinat linkittyvät kyllä toisiinsa, mutta yllättävän löyhästi.

Alun tarinan päähenkilöiden kohtalot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Olisi ollut kiva kuulla enemmän perheen pojan Abdullahin elämästä pikkuisessa afganistanilaisessa kylässä. Miten hänen elämänsä sujuu, kun rakas pikkusisko katoaa viereltä? Miten hän unohtaa katkeruutensa isäänsä kohtaan? Vai unohtaako hän?

Olisi ollut mukava lukea siitä, millaista kamppailua toisessa perheessä kasvanut sisar Pari käy läpi tajutessaan, ettei ole sitä, mitä luulee. Miten hän löytää, asuttuaan vuosia Pariisissa, sisältään afganistanilaisen tytön, jolla on unohdettu veli?

Nyt nämä ihmiskohtalot jäävät hieman laimeiksi. Ehkä Hosseini ei halua mässäillä surullisilla, kieltämättä herkullisilla aineksilla. Tai sitten hän haluaa rakentaa teoksen eri aineksista kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan, jossa oli kaksi naista, joiden tarinat kietoutuivat yhteen. Mutta sitä lukija jää kaipaamaan. Kertomusta noiden sisarusten elämästä, irrallaan mutta samalla toisiinsa kietoutuen.

Teoksessa kerrotaan tarinoita, jotka ovat kyllä kiinnostavia kohtaloita, mutta jotenkin irrallaan toisistaan. Miksi Hosseini haluaa kertoa Afganistanissa työskentelevän lääkärin elämästä, kun tämä linkittyy sisaruksiin vain löyhästi, asumalla samassa talossa, jossa sisko vietti pari vuotta lapsuudestaan?

Jäin kaipaamaan edellisessä kirjassa loistanutta kuvailua Afganistanista. Siinä Hosseini avasi tuota maailmaa kaltaiselleni länsimaalaiselle uusin keinoin. Nyt liikutaan Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Hosseini haluaa selvästi kertoa afgaanien arjesta meidän länsimaalaisten keskellä, mutta nuo todellisuuden palaset jäävät jotenkin muruiksi.

Kirjan takakannessa sanotaan: "Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä". Juuri tätä toivoinkin. Herkulliset ainekset kuitenkin hukkuvat jonnekin.

Kuten kerroin aiemmin, itkin hurjasti, kun luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan. Tällä kertaa en kokenut samanlaista tunnevyöryä. Aivan kirjan lopussa itkin hieman. Koska siinä Hosseini osuu oikeaan: sisaruus sitoo koko elämäksi, vaikka toinen ei olisikaan siinä vierellä. Se on side ja suhde, joka on ja pysyy. Ainakin sen tiedostaa, vaikka toista ei näkisikään.


"Minä luulin, että sinä olit lähtenyt pois", Abdullah sanoi ääni vavisten.

Isä istuutui hiljaa hiilloksen ääreen.

"Missä sinä olit?"

"Nuku nyt, poika."

"Ethän jättäisi meitä. Ethän tekisi niin, isä."

Isä katsoi häneen, mutta pimeässä Abdullah ei nähnyt hänen ilmettään. "Herätät vielä sisaresi."

"Älä jätä meitä."

"Nyt riittää siitä asiasta."

Abdullah asettui makuulle sisar tiukasti sylissään, sydän kurkussa jyskyttäen."

Kevyttä korealaista

Pohjois-Koreassa oli erittäin paha nälänhätä 90-luvulla. Edelleen ihmiset kärsivät puutteellisesta ravinnosta, pahemmin kuin ehkä edes aavistetaan.

Barbara Demickin Suljettu maa kertoo asiasta loikkareiden silmin. Kirjassa poimitaan maasta maissinjyviä, pyydystetään ruoaksi lemmikkikoiria, syödään päärynä nälkään kerran viikossa.

Ei siis ehkä olisi ollut oikein, että olisin valmistanut korealaisen keittiön meheviä lihaherkkuja. Päädyin kokeilemaan kiinankaalista valmistettavaa kimchiä sekä korealaisia kesäkurpitsapihvejä.

Kimchiin kannattaa käyttää runsaasti kaalia. Itse panin sitä liian vähän - ja annos oli hurjan suolainen. Kaalit kannattaa myös huuhtoa erittäin hyvin ensimmäisen suolauksen jälkeen.

Kesäkurpitsapihveista kannattaa ehkä jättää suola kokonaan pois, koska kimchi maustaa mennessään nekin.

Kimchin ohje on Helsingin Sanomista, kesäkurpitsapihvien Pöytä koreaksi -blogista. Pihvien reseptiä kuitenkin sovelsin hieman omaan makuuni. Suosittelen kuitenkin tutustumaan blogiin, jos on kiinnostunut korealaisesta keittiöstä.

Aterian jälkeen janotti, mutta jääkaapissa oli ihana tuoksu!

Kimchi

neljä annosta

1 kg kiinankaalia

5 kevätsipulia

1 tl suolaa

Suolaliemi

3 rkl merisuolaa

8 dl vettä

Mausteliemi

1 rkl suolaa

2 rkl chilijauhetta

1 rkl raastettua inkivääriä

2 rkl silputtua valkosipulia

2 rkl kalakastiketta

1 tl sokeria

Huuhtele kiinankaalin lehdet ja leikkaa suurimmat niistä kahteen osaan. Pilko sipulit.

Liota merisuola haaleaan veteen ja anna jäähtyä.

Kaada suolaliemi kiinankaali- ja sipulisilpun päälle suureen kulhoon. Pane lautanen painoksi ja nosta astia jääkaappiin yön yli maustumaan.

Kaada suolaliemi pois ja huuhtele kasvikset.

Sekoita muut ainekset toisessa kulhossa. Lisää kaali ja sipulit sekä sekoita hyvin. Peittele kaalinlehdillä.

Pane päälle kelmua ja nosta jääkaappiin maustumaan pariksi vuorokaudeksi.

Hobak Buchim eli korealaiset kesäkurpitsapihvit

neljä annosta

1 kesäkurpitsa

1/2 tl suolaa

1/2 sipuli

3/4 dl vehnäjauhoja

1 kananmuna

öljyä paistamiseen

Kastike

1 rkl soijakastiketta

1 tl valkoviinietikkaa

1 tl vettä

1/2 tl hunajaa

ripaus mustapippuria

Puolita kesäkurpitsa, ripottele suolaa ja itketä puoliskot.

Raasta kesäkurpitsa raastinraudan isoimmalla terällä. Puristele vielä ylimääräinen neste pois.

Hienonna sipulit ja lisää kesäkurpitsaraasteen joukkoon. Riko sekaan kananmuna sekä kaada joukkoon vehnäjauhot. Sekoita tasaiseksi massaksi.

Kaada kuumennetulle pannulle öljyä. Muotoile massasta pihvejä ja nosta ne pannulle. Paista miedolla lämmöllä muutamia minuutteja puoleltaan. Älä ala kääntää pihviä liian aikaisin, koska massa hajoaa helposti.

Käännä pihvit. Niiden paistuessa tee kastike. Sitä ei välttämättä tarvita, jos tarjoat pihvit kimchin kanssa.

Suljetun maan surullinen tarina

Kävin Kuubassa tasan viisi vuotta sitten. Odotin ennakkoon ahdistavaa kokemusta, mutta valkoisen hiekkarannan hohtaessa, uima-altaalla makoillessa, kädessä iso lasi aidosta (tautisen hyvästä) rommista valmistettua mojitoa, auringon hymyillessä tarinat suljetusta saarivaltiosta tuntuivat hieman liioitelluilta.

Kunnes lähdin snorklaamaan riutalle. Matkasimme sinne kuubalaisen miehen pienellä lautalla, minä ja kaksi kanadalaista. Mies kertoi lautan lipuessa turkoosissa meressä, miten kovasti hän haluaisi matkustaa jonnekin. Se ei vain ollut mahdollista, koska kuubalaisilla ei ollut passeja.

Tuntui hieman absurdilta maata siinä bikineissä - Suomesta tulleena ja Kanadassa työskentelevänä.

Samanlaisia tarinoita kuulin muitakin. Nettiä ei saanut käyttää kuin kouluissa, ja yhteydet olivat niin huonot, ettei ihmisten kärsivällisyys kestänyt niiden käyttämistä. Eräs kuubalainen insinööri oli paennut tarkoin varjellusta seuruestaan työkeikalla Kanadassa. Mies oli piileskellyt roskiksissa ja hakeutunut lopulta loikkareita auttavan järjestön toimistolle. Miehen perhe jäi Kuubaan, eikä hänellä ole mahdollisuutta käydä katsomassa vaimoaan ja lastaan. Tällaisia loikkareita on Kanadassakin useita.

Kuubalaisten arki oli ahdistavaa, mutta aivan toisenlaisen lamaannuksen koin luettuani Barbara Demickin teoksen Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Se on kertomus Pohjois-Koreasta loikanneista, jotka muistelevat elämäänsä diktaattorihallitsijan vallan alla.

Suljettu maa. Atena Kustannus Oy, 2012.

Kun kerroin ystävälleni lukevani kirjaa, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: Mitenhän luotettavia tarinat ovat? Mietin tätä lukiessani amerikkalaisen toimittajan kirjoittamaa teosta. Miten paljon kertomuksissa on valhetta?

Oli totuus mikä tahansa, kirja on surullinen kertomus suljetusta maasta ja sen ihmisten kärsimyksistä. Demick tapasi kirjaansa varten useita Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Nämä ihmiset kertovat kirjassa maassa vallitsevasta nälänhädästä, aivopesusta, selviytymistaiteluista, tukahdetuista tunteista, epätoivosta ja toivottomuudesta, kuolemasta.

Aluksi sijoitin kirjan tapahtumat ajallisesti omaan lapsuuteeni (siitähän on jo aikaa). Havahduin vasta hieman kirjaa luettuani siihen, että Demick kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut pari vuotta sitten.

Suljettu maa on paitsi surullinen kertomus, myös oiva oppikirja. Se kertoo paljon meistä ihmisistä, mutta myös historiasta, taloudesta ja politiikasta. Kirja luo kuvaa siitä, miten ihminen kaiken menetettyäänkin ryhtyy taistelemaan elämästään. Ja toisaalta siitä, miten ihminen lopulta sulkee silmänsä ja tunteensa kaikelle turtuneena.

Demick pukee tarinat romaanin muotoon, mutta silti kirja on ennen kaikkea paljon muuta. Sitä lukiessa pysähtyy miettimään, miten itselle olisi käynyt Suljetussa maassa. Olisivatko omat voimat riittäneet lähtemiseen? Ja ennen kaikkea - olisivatko ne riittäneet sopeutumiseen?


"Mi-rania kaihersivat hänen matkalla näkemänsä asiat. Se oli ollut vuosiin ensimmäinen kerta, kun hän oli matkustanut Ch´ôngjinin ulkopuolelle, ja hämmästyneessä tilassakaan hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka rähjäiseltä kaikki matkalla oli näyttänyt. Hän oli nähnyt lapsia, jotka olivat tuskin hänen oppilaitaan vanhempia, rääsyihin pukeutuneina, kerjäämässä ruokaa juna-asemilla.

Viimeisenä yönä Mi-ran ja hänen matkatoverinsa olivat nukkuneet juna-aseman edustalla, koska heillä ei ollut rahaa hotelliin. Ihmiset osoittelivat erästä heidän lähellään olevaa mieshenkilöä, joka oli käpertynyt puun alle sikeään uneen. Paitsi ettei mies ollut unessa. Hän oli kuollut. ---

Pimeässäkin hänen kylkiluunsa näki selvästi. Hän oli riutunut, laihempi kuin kukaan Mi-ranin koskaan näkemä ihminen. ---

Jälkikäteen häntä askarrutti, mitä miehelle oli mahtanut tapahtua. Oliko mies kuollut nälkään? Huolimatta siitä, että kenelläkään ei ollut näinä aikoina tarpeeksi ruokaa ja jopa hallitus oli tunnustanut ruokapulan, Mi-ran ei ollut kuullut, että kukaan olisi kuollut Pohjois-Koreassa nälkään. ---

´Onneksi meillä on Kim Il-sung.´"


Jäin miettimään kirjan luettuani montaa asiaa. Miten kirjassa tarinansa kertovat ihmiset selvisivät kaiken keskellä? Miten ihminen voi elää vuodesta toiseen vain vesikeitolla? Miten ihminen voi selvitä syömällä vain maasta löytyviä maissin jyviä? Nälkää ihminen kestää melko pitkään, mutta ilman vettä ei. Jos Pohjois-Koreassa ei ole sähköä eikä juuri vettä, saati lääkkeitä, miten tappavat kulkutaudit estetään? Miten ihmeessä Pohjois-Koreassa on voitu selvitä oloissa, joista kirjassa kerrotaan?

Kuuden tarinansa kertovan loikkarin kertomukset kuulostavat niin uskomattomilta, etteivät ne joka kohdalta tunnu mitenkään mahdollisilta.

Ehkä elimistö vain sopeutuu. Kuten ihminenkin. Kun voimat eivät enää riitä, ei nälkää enää tunne. Muutkin tunteet supistuvat. Ihminen vain on.

Demick kirjoittaa myös tulevaisuudesta. Siitä, kuinka kauan pohjoiskorealaisten eristäminen muusta maailmasta voi kestää. Kuten kirjassa kerrotaan, moni heistä tietää oman maansa kurjan tilanteen ja tajuaa tulleensa huiputetuksi.

Mutta jaksaako sitä vastaan alkaa taistella?

Tavallisten ihmisen arkiherkku

Pitkä työpäivä takana, kello käy kuutta, lapset ovat kiukkuisia. Siinä ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että alkaisi kokata kanakeittoa omasta liemestä. Pöytään pannaan jotain, mikä valmistuu nopsaan ja täyttää vatsat.

Itse olin onnellisessa asemassa lapsena siksikin, että meidän isä oli usein aikaisin kotona ja ehti tehtailla pöytään ruoan, kun äiti oli vasta kotimatkalla. Ruoka oli silti tuiki tavallista arkiruokaa, nakkikastiketta, broilerinkoipia & riisiä, pannulla voissa paistettua kalaa, lihakeittoa, verilettuja, paistettua maksaa...

Jauhelihaa meillä käytettiin selvästi vähemmän kuin monissa muissa lapsiperheissä. Raija Orasen Ruusun aikaa lukiessani mieleen palautuivatkin muistot silloisen parhaan ystäväni perheen ruokalistasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin meillä kotona. Broilerin suikaleita ei meillä nähty kuin vasta 2000-luvulla.

Joskus hämmästelin, miksi monissa perheissä syötiin lähes pelkästään jauhelihakastiketta ja spagettia. Tai näin ehkä ajattelin. Ja saatoin olla joskus vähän kateellinenkin. Etenkin silloin, kun meillä oli tarjolla  hernekeittoa, jossa oli makua antamassa isoja sian sorkkia. Lapsena en ehkä osannut arvostaa tätä perinteistä reseptiä, jonka avulla syntyy kyllä paras hernekeitto. Nyt sen tiedän ja ymmärrän.

90-luvulla jauheliha oli kuitenkin pop. Myös Ruususilla kokataan jatkuvasti jauhelihaa. Päätinkin kokeilla pitkästä aikaa jauhelihakastiketta ja spagettia.

Onko sinulla jauhelihakastikkeen resepti, joka on takuuvarma ja taivaallisen hyvää? Kuulen mielelläni, jotta pääsen kokeilemaan :)

Jauhelihakastike

2 valkosipulin kynttä

1 iso sipuli

oliiviöljyä

400 g luomu naudanjauhelihaa

3 rkl chilikastiketta

500 g hyvää tomaattimurskaa

1 tlk sokeria

1/2 tlk suolaa

mustapippuria

1 nippu tuoretta basillikaa

1/2 nippua lehtipersiljaa

spagettia

suolaa

Pilko sipulit ja kuullota ne runsaassa oliiviöljyssä miedolla lämmöllä. Lisää jauhelija pannulle. Ruskista.

Kaada ruskistuneen jauhelijan joukkoon chilikastike ja tomaattimurska. Mausta sokerilla, suolalla ja pippurilla. Anna kypsyä hetki.

Lisää lopuksi tuoreet hienonnetut yrtit. Anna kastikkeen muhia noin 20 minuuttia pienellä lämmöllä.

Keitä sillä aikaa spagetti runsassuolaisessa vedessä.

Tarjoile hyvien juttujen ja mukavien muistojen kera!

Psst!

Ei muuten silloin, 90-luvulla, käyty ravintolassa 80 euron illallisilla. Niin kuin nykyään. Tällä viikolla nautimme illallisen Farangissa. Maistelumenu ja viini maksoivat saman verran kuin meidän perheen kerran vuodessa ravintolassa vietetty ilta 90-luvulla. On ne ajat toisenlaiset...

Muistatko Ruusun aikaa?

Millaista elämä oli 20 vuotta sitten? Mietin tätä, kun juhlimme ystäväni kanssa 20 vuotta parhaina kavereina. Vuonna 1993 moni asia oli aivan toisin.

Kännyköitä ei ollut monilla, ainakaan lapsilla. Meidän perheellä oli yksi, NMT-GSM. Sellainen iso laatikko. Tietokoneetkin olivat aika isoja ja hitaita. Ainakin se meidän perheen harmaa köriläs oli.

Televisiossa oli vain kolme kanavaa, mutta yhdeltä niistä tuli jo Kauniit ja rohkeat. Muulloin katseltiin Metsoloita, Merlose Placea ja Ruusun aikaa.

Tähän pysähdys! Kun kävin kirjastossa, huomasin hyllyssä Raija Orasen romaanin Ruusun aika. Aloin muistella tuota televisiosarjaa, jota esitettiin 90-luvun alussa. Sitä katsoivat kaikki, ainakin minun ikäisistäni.

Muistatko sinä sen?

Ruusun aika. Teos, 1992.

Oli muuten aika uskomatonta, miten hyvin sarja palautui mieleen. Ruususten puinen omakotitalo, harmaa-valkea keittiö, rappuset, ullakko, Matikaisten pieni kauppa. Jukka Puotila perheen lääkäri-isänä, Paavo Westerberg pitkätukkaisena Illinä. Vappu Jurkka ullakolla näyttäytyvänä isoäitinä.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis, että olisi palannut omaan lapsuuteen 90-luvulle. Niiden samojen tuoksujen, arkisen kiireen ja huolettomien lapsuuspäivien keskelle. Katsomaan televisiosta Ruusun aikaa.

Ruususten perheen pienintä, Roopea, näytellyt Pauliina Sykkö on melkein minun ikäiseni. Ehkä siksikin sarja upposi aikoinaan niin hyvin.

Kirja kertoo tavallisen perheen tavallisesta elämästä. Tekemättömistä kotitöistä, kasvavista pyykkipinoista, perheen yhteisistä illanvietoista, keittiön tuoksuista. Tyhjästä jääkaapista ja perusruoasta, jota haetaan kaupasta.

Onhan Orasen kirja tähän aikaan hieman naiivi, mutta samalla se on myös tosi herttainen. Ihanan viaton. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin lapsena jutellut ullakolla kutoville haamumummoille. Sehän olisi ollut tosi suloista! Ja varmasti juttelinkin jollekulle, en vain ehkä tajunnut, kenelle.

Melkoinen ylläri oli sekin, että Ruususten perheen kotitalo sijaitsi Toukolassa. Siis ihan näillä samoilla kulmilla, missä lenkkeilen harva se ilta. Sinne voi hyvin kuvitella edelleen Ruususen perheen - isän, äidin, kolme lasta, koiran ja mummon. Kinastelemaan ja halaamaan. Huutamaan ja rakastamaan.

Kirjassa ehkä hieman häiritsi se, että perheellä oli aina rahapula. Onhan Toukolassa varmasti ollut kallista asua jo 90-luvulla, mutta perheessä on kuitenkin lääkäri-isä ja hallintojohtajaäiti. Ja silti välillä on ihan ruoastakin pula, eikä ulkomaille ole vara mennä. Mekin käytiin, vaikka oltiin hyvin erilainen perhe 90-luvulla kuin Toukolan Ruususet.

Mutta kirjasta jäi kuitenkin lämmin fiilis. Ei se yllättänyt, eikä se kirjana ole mitenkään ihmeellinen. Ehkä kaikki vaan liittyy siihen, mitä oli silloin, 20 vuotta sitten. Se oli ihanaa aikaa. Ruusun aikaa.

Roopella oli vielä hetki ennen kouluun lähtöä. Hän istui reppu valmiina keittiön pöydän ääressä ja ajatteli. Esimerkiksi sitä, miten erilainen tämä talo oli erilaisina päivinä. Ihan äskettäin täällä oli ollut paljon väkeä ja meteli, nyt hän istui tässä täydessä hiljaisuudessa.

Hän ajatteli itseään, Roopea, Roosa-Maaria Ruususta. Sitä hän ei ollut oikeastaan tehnyt koskaan ennen. Hän oli aina ajatellut sitä mitä hän tahtoi tai toivoi tai mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa tai ehkä tapahtuisi. Mutta hän ei ollut ajatellut itseään. Että hän oli tässä....